Puolustuksen puolustus
Miksi apologetiikkaa tarvitaan – vai tarvitaanko sitä?
luotu 25.1.2010 klo 22:17
muokattu 15.2.2010 klo 18:34
Apologetiikka: lyhyt oppimäärä
Sana ἀπολογία (apologia) merkitsee kreikan kielessä puolustuspuhetta, jollaisen syytetty esitti oikeuden edessä. Hänen tarkoituksensa oli vastata esitettyihin syytöksiin ja kumota ne. Apologetiikka ei ole oman vakaumuksen anteeksipyytelemistä, vaan sen puolustamista ja perustelemista järjellisin syin.
Monen mielestä tällaiseen puuhaan ei tulisi lainkaan ryhtyä. Uskolla ja järjellä ei näet heidän tietääkseen ole mitään tekemistä keskenään. Uskohan on uskoa juuri siksi, että sillä ei ole mitään rationaalisia perusteita – muuten kyse olisi tiedosta. Raamattu näyttää niin ikään kieltävän (2. Tim. 2:23–25) kristittyjä sekaantumasta väittelyihin, joten oman vakaumuksen puolesta argumentointi ja toisten näkemysten kyseenalaistaminen olisi parempi jättää sikseen.[1]
Epäilijöiden mielestä koko kristinusko on niin naurettavaa satua, että mikä tahansa yritys puolustaa sitä järkisyin on äärimmäisen arveluttavaa. Lisäksi apologetiikka osoittaa, että epätoivoiset kristityt joutuvat turvautumaan "heidän aseisiinsa", siis älyyn ja johdonmukaiseen ajatteluun, voidakseen tehdä vakaumuksestaan myyvän.
Onko tilanne todella näin kehno? Todellisuudessa uskon älyllistä puolustamista tarvitaan ainakin neljästä syystä.
Neljä hyvää syytä
1. Raamatun velvoite
muokattu 15.2.2010 klo 18:34
Päinvastoin kuin usein ajatellaan, Raamattu itse käskee kristittyjä puolustamaan uskoaan.
14. Vaan vaikka saisittekin kärsiä vanhurskauden tähden, olette kuitenkin autuaita. "Mutta älkää antako heidän pelkonsa peljättää itseänne, älkääkä hämmästykö", 15. vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla, 16. pitäen hyvän omantunnon, että ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne Kristuksessa, joutuisivat häpeään siinä, mistä he teitä panettelevat. (1. Piet. 3:14–16)
14. Ja vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita. "Älkää heitä pelätkö älkääkä hämmentykö", 15. vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. 16. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana – silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat. (1. Piet. 3:14–16) ©
Tarkoitus siis on, että kristityt kykenevät tilanteen tullen ilmoittamaan, mihin heidän toivonsa perustuu. Mihin sitten? Lepääkö se tunteiden, sokean luottamuksen tai järjenvastaisten dogmien varassa?
Kun Pietari (Ap. t. 2:14) astui helluntaina esiin ja piti saarnan, jonka seurauksena kolmetuhatta henkeä (Ap. t. 2:41) kastettiin kristillisen seurakunnan jäseniksi, hän ei suinkaan tarjonnut yleisölleen järjetöntä vakaumusta. Hän ei edes mainostanut, kuinka Jeesus oli muuttanut hänen elämänsä. Pietari vetosi todisteisiin – Jeesuksen suorittamiin ihmeisiin (Ap. t. 2:22), hänen fyysiseen ylösnousemukseensa (Ap. t. 2:24,32), kaikkien havaittavissa olevaan Pyhän Hengen vuodatukseen (Ap. t. 2:33) ja täyttyneisiin Vanhan testamentin ennustuksiin (Ap. t. 2:25,31,34–35). Todisteiden pätevyyden saattoi toki kyseenalaistaa, mutta tapaus lepäsi silti niiden varassa.
Raamattu antaa lukuisia muitakin esimerkkejä siitä, että ensimmäiset kristityt suhtautuivat vakavasti uskonsa puolustamiseen objektiivisilla järkisyillä.
- Areiopagilla Paavali ilmoittaa (Ap. t. 17:30–31), että Jeesuksen ylösnousemus on todiste hänen asettamisestaan elävien ja kuolleiden tuomariksi.[3]
- Kuningas Agrippan edessä apostoli puolustautuu sekopäisyyssyytteitä vastaan toteamalla (Ap. t. 26:24–27), että hän päinvastoin julistaa totuuden ja terveen järjen (σωφροσύνη, sōfrosynē) mukaista sanomaa. Paavali muistuttaa maaherra Festusta siitä, että kaikki hänen mainitsemansa tapahtumat ovat julkista tietoa ja tutkittavissa, ja osoittaa, että arvovaltaisiksi tunnustetut profeetat ovat puhuneet niistä edeltäkäsin.
- Evankelista Luukas kehuu (Ap. t. 17:11) Berean kaupungin juutalaisia muita jalommiksi – ei siksi, että nämä nielivät minkä tahansa urbaanin legendan siimoineen ja kohoineen, vaan siksi, että nämä tutkivat joka päivä kirjoituksia selvittääkseen, oliko Paavalin julistama uutinen yhteensopiva jo tunnettujen asioiden kanssa.
Tämä yleinen elämänasenne ja suhtautumistapa totuuteen ei kuulu vain ensimmäiselle vuosisadalle. Se on tarkoitettu kaikille kristityille. Voi olla yllättävää, että Jumala ei arvosta sokeaa uskoa, vaan jopa nuhtelee siitä Raamatussa (Ps. 32:9, Sananl. 3:13–15,4:7, 1. Kor. 14:20, 1. Tess. 5:21, 1. Joh. 4:1). Syykin on ilmeinen: sellainen usko voi viedä mihin tahansa.[2]
2. Uskon esteet poistuvat
On olemassa ihmisiä, joilla on aitoja ja vilpittömiä älyllisiä ongelmia kristinuskon suhteen. Suuri osa heistä saisi avun, mikäli seurakunnat olisivat varustautuneet asianmukaisesti ja niiden jäsenet kykenisivät puolustamaan uskoaan rakentavalla tavalla.
Hyvä apologetiikka voi poistaa uskon esteitä ihmisiltä, joiden on mielen tasolla vaikeaa tai mahdotonta hyväksyä kristinuskon välittämää ajatusrakennelmaa tai sen osaa. Kenties kukaan ei ole selittänyt heille perustellusti, miksi jokin sen esittämä totuusväite on uskottava, mielekäs ja terveen järjen mukainen. Jos joku kamppailee vaikkapa sen kysymyksen parissa, voiko Raamattua pitää historiallisesti luotettavana tietolähteenä, asiaa ei ratkaise ylimalkainen "anna kuule vain sydämesi Jeesukselle, kyllä tuollaiset jutut selkenevät sitten myöhemmin".
Monilla ihmisillä on todellisia älyllisiä ongelmia, jotka ansaitsevat vastauksen. Vähintään yhtä monilla on näennäisälyllisiä suojamuureja, joiden taakse he pakenevat päästäkseen kohtaamasta elävää Jumalaa. Usein nämä kaksi ryhmää voi erottaa siitä, että totuuden etsijä ilahtuu löytäessään totuuden murun, mutta sitä pakeneva nostaa esiin aina uuden ja uuden kysymyksen vaivautumatta edes harkitsemaan vastausta.
Rajallisten resurssiemme vuoksi on toki tärkeää oppia tunnistamaan, kuka kyseenalaistaa totutut vastaukset löytääkseen totuuden ja kuka siksi, että voisi välttää löytämästä sitä. On kuitenkin kristittyjen omaa älyllistä laiskuutta, mikäli vilpittömien pohtijoiden kysymyksiä jatkuvasti väistellään verukkeisiin vedoten. Vastauksetta jääneet, kintaalla viitatut ongelmat ovat seurakunnan sisälläkin tuottaneet tuhansia ja taas tuhansia uskostaan luopuneita, jotka eivät ole enää kyenneet vaimentamaan järjen ääntä ja leikkaamaan päätään irti sydämestään.
Miksi heidän tulisikaan? Jeesus sanoi (Mark. 12:29–31), että ihmisen korkein velvollisuus on rakastaa Jumalaa koko sydämellään, sielullaan, mielellään ja voimallaan. Mieli – äly, ymmärrys – on yksi ratkaisevan keskeinen osa ihmisyyttä. Sitä ei ole tarkoitettu suljettavaksi laatikkoon sillä välin, kun muu olento seurustelee Jumalansa kanssa.
On selvää, ettei ihminen kykene rajallisena olentona ymmärtämään Jumalasta kaikkea. Mutta koska tämä pyrkii ilmoittamaan itsensä ihmisille, lienee tarpeen pyrkiä ymmärtämään kaikki, minkä voi? Niin ikään meidän on hyväksyttävä se tosiseikka, että kaikki perustelumme ovat auttamatta vajavaisia. Meidän ei tarvitse odottaa, kunnes kykenemme vastaamaan aukottomasti ja tyhjentävästi jokaiseen vastaantulevaan kysymykseen. Monesti etsijälle riittää, että hän löytää langan pään – älyllisesti tyydyttävän ja riittävän mahdollisuuden, että rationaalinen vastaus on olemassa.
3. Uskovat vahvistuvat
muokattu 4.2.2010 klo 23:44
Kun uskon puolustamista arvostetaan seurakunnan sisällä, kristityt itse vahvistuvat kahdellakin tavalla. Ensiksikin hyvä apologetiikka lisää kristittyjen omaa luottamusta uskonsa todenperäisyyteen. Se saa heidät vakuuttuneemmiksi siitä, ettei heidän vakaumuksensa ole vain tunneperäinen nyrjähdys tai psykologinen reaktio maailman aiheuttamaa turvattomuutta vastaan. Kun ihmisellä on todellisia syitä uskoa ja toimia tietyllä tavalla, hänen elämäntapansa ei kaadu ensimmäiseen pikku kynnykseen. Jos eläinoikeusaktivisti on perustellut arvonsa ja päämääränsä itselleen, hän luultavasti jatkaa niiden viitoittamalla tiellä – sittenkin, kun on kypsynyt ohi siitä tunnereaktiosta, jonka söpöt karvakerät aiheuttivat hänelle varhaisteini-iässä.
Kristitty, jonka usko ei ole juurtunut syväksi vakaumukseksi, ei todennäköisesti kestä voimakasta henkilökohtaista kriisiä. Kun lapsi kuolee, puoliso jättää tai itse sairastuu syöpään, perinne ja tunteet eivät kanna pitkälle. Kiiltokuvat kerubeista ja pilven reunalla istuvasta valkopartaisesta isähahmosta osoittautuvat siksi, mitä ne ovatkin: hömppää todellisuuden kustannuksella. Jos ihminen sen sijaan on syvästi vakuuttunut myös järkensä tasolla siitä, että kristinuskon totuudet ovat luotettavia, hänen elämällään on tukeva perusta myös vaikeuksien keskellä.
Apologetiikka, joka rohkaisee kristittyjä etsimään ymmärrystä, voi siis auttaa heitä kasvamaan "Jumalan Pojan tuntemisessa"...
... täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa... (Ef. 4:11–16)
Tämä onkin juuri se toinen tapa, jolla uskon puolustaminen voi vahvistaa uskovia itseään. Koska ihminen on kokonaisuus, kaiken kasvun on tapahduttava tasapainoisesti. Jos henkilön vasen jalka lakkaa kasvamasta tämän ollessa viisivuotias mutta oikea venyy tuttuun tahtiin, on lähitulevaisuudessa tiedossa ongelmia. Aikuinen mies tai nainen, joka mieleltään on jäänyt lapsen tasolle (tai nykyään enenevässä määrin jumiin teini-ikään), on surullinen näky. Niinpä hengellinen kasvukin edellyttää, että myös älyllinen elämä voi hyvin. Se voi hyvin, koska siitä pidetään aktiivisesti huolta ja sitä ruokitaan vahvistavalla ravinnolla.
4. Ympäröivä yhteiskunta tervehtyy
Neljäs tarve apologetiikalle löytyy ympäröivästä yhteiskunnasta. Se on tottunut pitämään kristinuskoa (ja muita uskonnollisia vakaumuksia) yksilön omiin mieltymyksiin ja tarpeisiin perustuvana yksityisasiana, jota ei voi perustella, eikä ketään voi myöskään haastaa ottamaan sitä todesta. Postmodernissa maailmassa katsomukset ovat voileipäpöydästä koottuja haukkapaloja, leikkaa-ja-liimaa -totuuksia, ja olisi mieletöntä velvoittaa ketään harkitsemaan omansa vaihtamista siksi, että jokin toinen vaihtoehto on uskottavampi tai järkevämpi. Tärkeää on maku, ei mielekkyys.
Samasta syystä kristinuskoa yritetään jatkuvasti pelata ulos poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Koska uskonto on mielipide ja yksityisasia, pelkkä oman mielihyvän vuoksi laadittu harha, sillä ei ole mitään annettavaa kiistaan homoparien adoptio-oikeudesta tai Suomen tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta. Mikä tärkeämpää, sillä ei ole edes mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Eiväthän ihmisten makumieltymykset jäätelönkään suhteen voi vaikuttaa kansakunnan arkielämää koskeviin päätöksiin, olivatpa ne kuinka yksipuolisia tai äänekkäästi ilmaistuja mieltymyksiä tahansa.
Kristinusko ei kuitenkaan ole olemukseltaan suklaajäätelöä, vaan syöpälääkettä. Hyvä apologetiikka voi muistuttaa kollektiivisesta, tahdonalaisesta amnesiasta kärsiviä ihmisiä siitä, että kristinusko on ainoa historiaan ankkuroitu usko. Se kertoo tässä maailmassa eläneestä todellisesta miehestä, joka historiallisella, ruumiillisella ylösnousemuksellaan osoitti olevansa Jumalan asettama koko maailman Kuningas – tänäänkin. Yksikään toinen uskonto ei ole tässä mittakaavassa riippuvainen perustajansa historiallisesta olemassaolosta ja kohtalosta.
Kun Jeesuksen seuraajat valmistautuvat puolustamaan omaa uskoaan ja perustelemaan sen todenperäisyyttä toisille, heistä tulee yhtä vakavasti otettava voima kaikilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla kuin mistä tahansa psykologisesta, humanistisesta tai poliittisesta liikehdinnästä, joka nojaa joihinkin tämän maailman lainalaisuuksiin saadakseen jotain merkittävää aikaan. Kristityistä tulee jopa näitä vakavammin otettava voima, sillä he edustavat taivaallista, tuonpuoleista todellisuutta, joka ruumiillistuu heissä ja murtautuu esiin juuri tässä maailmassa ja tätä maailmaa varten. Kristinusko voi osoittaa, että sillä on väliä, koska se kuuluu tänne kuin kotiinsa. Sen sanoma on osa objektiivista todellisuutta, ei ihmismielen sisäinen haavekuva. Se tarjoaa todellisia vastauksia todellisiin kysymyksiin, olivatpa ne maailmankatsomuksellisia tai käytännöllisiä.
Hyvä apologetiikka muistuttaa, että elävä historiallinen Jeesus kutsuu meitä päivittäin ottamaan hänet todesta ja lähtemään hänen seuraansa. Tällöin yhteiskuntakin tiedostaa, että hänen väitteensä on otettava vakavasti – jollei muuten, niin kumoamistarkoituksessa. Niitä ei voi sivuuttaa vain kädenheilautuksella ja vetoamalla jokaisen oikeuteen uskoa mitä mieleen juolahtaa. Apologetiikka voi siis auttaa jälkimodernia yhteiskuntaa tervehtymään sen ajattelua jäytävästä syövästä. Totuus ja moraaliarvot eivät ole makuasioita, vaan jotain, josta voidaan keskustella järkevästi.
Vastaväitteitä
Usko on hullutusta
muokattu 11.2.2010 klo 21:00
"Raamattu sanoo, että usko on hullutusta (1. Kor. 1:18). Kuinka se voisi koskaan olla järjellä perusteltavissa tai ihmisen järjen päätelmien mukaista?"
Tässä kohdassa on tehtävä erityisen selväksi, mitä kukin tarkoittaa käyttämillään sanoilla. Muuten on edessä se varsin todellinen riski, että osapuolet puhuvat toistensa ohi.
Katsotaan aivan ensiksi se laajempi Raamatun katkelma, josta edellä lainattu jae on peräisin:
17. Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan - ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. 18. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. 19. Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi." 20. Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? 21. Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat, 22. koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, 23. me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, 24. mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. 25. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset. 26. Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, 27. vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, 28. ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, 29. ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä. (1. Kor. 1:17–29)
17. Eihän Kristus lähettänyt minua kastamaan vaan julistamaan evankeliumia, ei kuitenkaan viisain puhein, koska Kristuksen risti silloin menettäisi merkityksensä. 18. Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. 19. Onhan kirjoitettu: – Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. 20. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? 21. Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. 22. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. 23. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, 24. mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. 25. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. 26. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. 27. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. (1. Kor. 1:17–29) ©
Jakeiden perusteella näyttäisi tosiaan siltä, että järki on turhaa eikä viisaudella ole mitään virkaa. Jumala on päättänyt tehdä niistä selvää (j. 19), Paavali ei piitannut niistä julistaessaan (j. 17), yhdelläkään kristityksi kääntyneellä korinttolaisella ei ole ollut mitään mainittavaa korviensa välissä (j. 26) ja kuta ymmärtämättömämpi, typerämpi ja ajattelemattomampi uskovainen on, sitä enemmän hän tuo Jumalalle kunniaa (j. 27-28) – kunhan muistaa uskoa sokeasti täysin hulluun evankeliumiin (j. 23-24). Tässä valossahan yritykset perustella kristinuskoa ovat suorastaan vihollisen työtä. Jos sokea ja hullu usko on Jumalan tavoite, järjen ja ajattelun tuominen mukaan kuvioihin pyrkii nimittäin estämään tuon tavoitteen toteutumista.
Mutta ymmärrämmekö varmasti Paavalin sanat oikein? Muutama pikkuseikka näyttäisi jääneen huomiotta.
- Apostoli puhuu koko ajan kielteisesti maailman ja ihmisten viisaudesta. Uuden testamentin kielenkäytössä sana maailma tarkoittaa toistuvasti sitä langennutta järjestelmää, joka elää kapinassa Jumalaa vastaan. Ihmisten ja Jumalan viisaus ovat katkelmassa toistensa vastakohtia, mutta näistä jälkimmäinen on hyvä asia. Jumala ei siis vastusta kaikkea vastaansa tulevaa viisautta, vaan tietynlaista viisautta. Tuo arveluttava ja suorastaan tuhoisa "viisaus" johtaa ihmiset ylpeilemään ja sokaisee heidän silmänsä näkemästä Jumalan viisautta (j. 21), joten se ei oikeastaan edes ansaitse viisauden nimeä. Olisi siis sopivaa laittaa koko sana lainausmerkkeihin.
- Katkelmassa ei sanota, että uskominen olisi hulluutta. Hulluutta on sanoma rististä, jota Paavali julistaa (j. 18) – ja sekin on sitä vain niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen. Olisi erehdys ajatella, että evankeliumin sanoma olisi objektiivisesti tarkasteltuna järjetön tai vailla todisteita. Kyse on vain Jumalaa vastaan kapinoivien ihmisten mielipiteestä.
- Paavali toteaa kirjeessään, että sanoma rististä on kaikkea muuta kuin kaunopuheinen ja korvaa miellyttävä viesti. Kukaan ei hyväksy sitä ilomielin pelkästään siksi, että apostolin tyyli ja puhetaito ovat niin ensiluokkaiset. Kuitenkin Paavalin kirjoittama teksti itse edustaa esimerkillistä retoriikkaa eli puhetaitoa.[5] Tällä ironialla hän haluaa kiusoitella lukijan hereille, jotta tämä ymmärtäisi, mitä hänellä on sanottavana.
Kun Paavali saapui uuteen kaupunkiin evankeliuminsa kanssa, hän tiesi mainiosti, mitä kuulijat ajattelisivat. Hän ei tarjonnut uutta nokkelaa elämänfilosofiaa, muodikkaita iskulauseita tai puhetaidon murusia, jollaisia kiertelevät sofistit kaupittelivat. Hän julisti, että häpeällisellä tavalla teloitettu, halveksittuun kansaan kuulunut lähes tuntematon mies oli korotettu koko kosmoksen Kuninkaaksi. Se oli mielettömin sanoma, mitä kuvitella saattoi. Pelkästään avaamalla suunsa hän suorastaan kerjäsi pilkkaa, ehkä jopa senkkaa nenästään. Ainoastaan Jumalan voiman ja Hänen viisautensa ansiosta viesti voisi tavoittaa jonkun kuulijan sydämen. Niiden rinnalla ihmisten oma voima ja viisaus kutistuvat merkityksettömiksi.
Apostoli sanoo tämän saman toisinpäin: jopa Jumalan "heikkous" on ihmisiä voimakkaampi ja hänen "hulluutensa" ihmisiä viisaampi.[4] Korinttolaiset olivat tyypillisiä suurkaupunkilaisia, jotka tavoittelivat asemaa, valtaa, mainetta ja muiden arvostusta. Siksi he pyrkivät olemaan nokkelia, taitavia, rikkiviisaita ja hienostuneita. Jumalan perustama valtakunta oli kuitenkin valtakunta, jonne erityisesti heikot ja tyhmät voivat tuntea olevansa tervetulleita. Juuri siksi kaikki tärkeily, itsen korottaminen ja pullistelu joutuu väistymään.
Missään vaiheessa vika ei ole järjessä eikä viisaudessa itsessään. Vika on ihmisissä, jotka mieluummin seuraavat sitä, mikä on nokkelaa, muodikasta, arvostettua ja "viisauden" maineessa. Eivät älykkäät henkilöt ole automaattisesti valtakunnan ulkopuolella, vaan juuri "tämän maailman älyniekat". Viisaus ei ole Jumalan silmissä hulluutta – "tämän maailman viisaus" on. Kutsuttujen joukossa "ei ole monta ihmisten mielestä viisasta", mutta monikin voi olla sellainen Jumalan mielestä.
Jäljellä on siis oikeastaan yksi kysymys: Edustaako ja edistääkö apologetiikka tällaista "ihmisviisautta", "tämän maailman viisautta", pyrkiessään antamaan perusteita vaikkapa Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuuden, Raamatun luotettavuuden ja Jumalan olemassaolon tueksi? Vai olisiko mahdollista, että se edustaa ja edistää juuri Jumalan viisautta – sellaista, jota ihmisten on tarkoituskin harjoittaa?
Vastaus tähän kysymykseen on melko yksinkertainen. Logiikkaa ei ole keksitty, vaan löydetty. Rationaalisen päättelyn lainalaisuudet ovat ihmisestä riippumattomia. Logiikka ei siis ole ihmisen omien aivoitusten tulos, vaan virtaa suoraan Jumalasta itsestään. Jeesus on tämän jumalallisen järjen, kreikaksi logoksen eli 'sanan', ruumiillistuma. Raamatun mukaan Jumala on kaiken viisauden, ymmärryksen, tiedon ja johdonmukaisuuden lähde, joka on Kristuksen kautta avoinna meille (Kol. 2:2–3).
Päätelmien johtaminen havainnoista ja todisteista on osa loogista ajattelua ja sen vuoksi paitsi välttämätöntä elämän kannalta, myös Jumalan alkuperäistarkoituksen mukaista ihmismielen toimintaa. Jos sokea luottamus hullutuksiin olisi Jumalan mielestä paras pohja uudelle elämälle, miksi ylösnoussut Jeesus katsoi tarpeelliseksi osoittaa opetuslapsilleen lukuisten kiistattomien todisteiden avulla olevansa jälleen elossa (Ap. t. 1:3)? Tästähän seurasi väistämättä todisteisiin nojaava, järjellisesti perusteltu vakaumus. (Huomaa, ettei mikään määrä todisteita tai sisäistä johdonmukaisuutta tee ylösnousemuksesta nokkelaa, muodikasta tai rikkiviisaan eliitin arvostamaa uutta elämänfilosofiaa. Sanoma rististä ei siis rationaalisuudestaan ja todisteistaan huolimatta ole koskaan "maailman viisauden" mukainen, vaan hullutusta sille.)
Korinttolaiskirjeen katkelma ei siis ole nk. tyhmyyden ylistys, vaan murskakritiikkiä omasta mielestään "viisaille" ihmisille ja heidän valtapeleilleen. Paavalin on muistutettava seurakuntaa siitä, ettei heidän vastaanottamansa sanoma ole muiden maailman filosofioiden mukainen. Se ei ole olemassa korottaakseen heidät kaupungin hienojen ja arvossapidettyjen seuraan ja tehdäkseen heistä jotakin erityistä – he ovat olemassa, jotta heidän uudesta elämästään kävisi ilmi, että evankeliumissa on jotakin erityistä. Kaikista todisteistaan huolimatta sanoma ristillä häväistystä ja ylösnousseesta miehestä ei ole koskaan salonkikelpoinen, ja siksi sitä ei annettukaan niille, joiden elämässä viisaus on mielihyvän renki eikä isäntä. Kun ihmisen rationaalisuus ja looginen ajattelukyky alistetaan pöyhistelyn ja tärkeilyn välineiksi, hän ei enää näe omia karkeita rikoksiaan ja loukkaantuu Jumalan järjestämän pelastuksen karkeatekoisuudesta. Tällä tavoin Jumalan aito viisaus kukistaa "tämän maailman älyniekat" ja osoittaa heidän näpertelynsä ontoksi.
Lapsenomaista uskoa, ei järkeä
muokattu 11.2.2010 klo 22:19
"Jeesus sanoi, että meidän tulisi uskoa lasten tavoin vaatimatta perusteluja. Lapset eivät kyseenalaista tai kaipaa todisteita. Sellaista uskoa Jumala arvostaa."
Tämä ajatus perustuu varmaankin nk. "lasten evankeliumiin", joka löytyy sekä Matteukselta, Markukselta että Luukkaalta:
13. Silloin tuotiin hänen tykönsä lapsia, että hän panisi kätensä heidän päälleen ja rukoilisi; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. 14. Niin Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta." 15. Ja hän pani kätensä heidän päälleen ja lähti sieltä pois. (Matt. 19:13–15)
13. Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja rukoilisi. Opetuslapset moittivat tuojia, 14. mutta Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta." 15. Hän pani kätensä heidän päälleen. Sitten hän lähti sieltä. (Matt. 19:13–15) ©
13. Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. 14. Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. 15. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." 16. Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä. (Mark. 10:13–16)
13. Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, 14. mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. 15. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." 16. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. (Mark. 10:13–16) ©
15. Ja he toivat hänen tykönsä myös pieniä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta sen nähdessään opetuslapset nuhtelivat tuojia. 16. Mutta Jeesus kutsui lapset tykönsä ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. 17. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." (Luuk. 18:15–17)
15. Jeesuksen luo tuotiin myös pieniä lapsia, jotta hän koskisi heihin. Tämän nähdessään opetuslapset moittivat tuojia, 16. mutta Jeesus kutsui lapset luokseen ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. 17. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Luuk. 18:15–17) ©
Taas vaikuttaa siltä, että tekstin lukijan oma ennakkoasenne on saanut ymmärryksessä etusijan. Lapset kyllä ovat lapsellisia, ymmärtämättömiä, sinisilmäisiä ja harkitsemattomia. Käsitämme kuitenkin Jeesuksen väärin, jos ajattelemme, että juuri nämä olisivat erityisen tavoiteltavia tai esikuvallisia ominaisuuksia. Lapset ovat usein myös malttamattomia, itsekkäitä ja helposti luovuttavia, mutta tuskin Jeesus tarkoitti, että kristittyjen tulisi olla näitä kaikkia? Ainoa esikuvallinen piirre, jonka Jeesus erityisesti lapsissa mainitsee, on Jumalan valtakunnan vastaanottaminen. Joka ei ota sitä vastaan niin kuin lapsi, ei sinne pääse.
Kuinka lapsi sitten toimii? Hän on esimerkki nöyrästä luottamuksesta, joka tulee vastaanottavaisena Jeesuksen syliin, ottaa hänen siunauksensa vastaan ja antaa Jumalan olla Jumala.[6] Juuri tätä ennen Jeesus on ilmoittanut suhtautumisensa avioeroon (Matt. 19:8, Mark. 10:9–12), jossa vanhempien itsekkyys ja keskinäisen luottamuksen puute vahingoittaa nykyäänkin miljoonia avuttomia ja heistä riippuvaisia lapsia. Luukkaan evankeliumissa Jeesus on juuri kertonut vertauksen nöyrästä syntisestä, joka korotettiin (Luuk. 18:13–14). Heti tämän jälkeen tulee puolestaan rikas nuori hallitusmies (Matt. 19:16–20, Mark. 10:17–20, Luuk. 18:18–21), joka ylpeästi toivoo saavansa Jeesukselta kehuja hurskaasta elämästään.
Jos lapsi on meille esikuva nöyrästä luottamuksesta, eikö se tarkoita, että perusteiden ja todisteiden etsiminen ovat pahasta? Ei suinkaan. Sellainen tulkinta lukisi tekstiin enemmän kuin siinä on. Lapsi luottaa nöyrästi rakastavaan äitiinsä, mutta tuo luottamus on helppo rikkoa. Se perustuu näet todisteisiin – aiempiin osoituksiin siitä, että äiti on luotettava. Järjestäpä lapselle tuskallinen hylkäämiskokemus (tai mieluummin, älä sittenkään), niin voit huomata, kuinka jotakin herkkää ja haurasta pirstoutuu. Todisteet näyttelevät tärkeää osaa siinä nöyrässä luottamuksessa, jota lapsi kohdistaa vanhempaansa. Eivät lapset olisi suostuneet istumaan Jeesuksenkaan syliin siunattaviksi, mikäli olisivat kuulleet kavereiltaan tai vaistonneet, että tämä oli paha mies.
Meillä on lasten tavoin syitä luottaa Herraamme: aiempi uskollisuus elämämme vaikeuksissa, lojaalius niille lupauksille, jotka hän on Raamatussa antanut, ja ennen muuta Jeesuksen historiallisesti uskottava ylösnousemus. Tässä valossa meidän tulisi lakata virittelemästä omia rakennustelineitä elämämme ympärille, antaa Jumalan olla Jumala, ottaa luottavaisina vastaan hänen uusi tapansa olla ihminen ja suostua siunattaviksi vaeltaessamme hänen seurassaan.
Asialla ei ole mitään tekemistä sinisilmäisyyden tai ymmärtämättömyyden kanssa. Kumpikaan ei ole Uuden testamentin kirjeiden perusteella hyve. Päinvastoin Paavali kehottaa meitä muun muassa seuraavasti, milloin lapsen piirteet eivät sovellu meille esikuvaksi:
19. mutta seurakunnassa tahdon mieluummin puhua viisi sanaa ymmärrykselläni, opettaakseni muitakin, kuin kymmenentuhatta sanaa kielillä. 20. Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä. (1. Kor. 14:19–20)
19. Jotta voisin opettaa muitakin, haluan seurakunnassa silti puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja. 20. Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia. (1. Kor. 14:19–20) ©
11. Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, 12. tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, 13. kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, 14. ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; 15. vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, (Ef. 4:11–15)
11. Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, 12. varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. 13. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, 14. silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. 15. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. (Ef. 4:11–15) ©
