Varmasti tietäköön koko Israelin huone
Voiko uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen kutsua tiedoksi?
luotu 12.5.2023 klo 12:46
Johdanto
Tässä tekstissä tarkastellaan kaksiosaista epistemologista eli tieto-opillista kysymystä. Oliko tiedollisesti oikeutettua, että kristinuskon apostolit kutsuivat uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen 'tiedoksi' – ja voisiko se olla oikeutettua nykyään? Aloitan tarkastelemalla uskon ja tiedon sanastoa alkuperäisessä asiayhteydessä ensimmäisellä vuosisadalla. Esitän mahdollisimman tiiviisti neljä minimaalista historiallista tosiseikkaa, joiden varaan Jeesuksen ylösnousemuksen todistus yleensä rakennetaan. Sitten siirryn arvioimaan sekä ensimmäisten silminnäkijöiden että nykypäivän uskovien kristillistä vakaumusta kolmen keskeisimmän epistemologisen mallin valossa. Aivan lopuksi on syytä vastata lyhyesti ihmeitä ja todistajanlausuntoja vastaan esitettyyn kritiikkiin.
Uskonasioiden tietämisestä: apostolista epistemologiaa
On suosittua ajatella, että usko on jotain epävarmaa – toiveajattelua, ilman rationaalisten todisteiden tukea, kenties jopa jotain todisteiden vastaista. Mark Twain lohkaisi maineikkaasti näin: "Faith is believing what you know ain't so." Usko on siis kainalosauva, johon tietämättömien ja herkkäuskoisten on turvauduttava, kun heiltä puuttuu luotettavaa tietoa.
Vastoin tätä yleistä näkemystä Uuden testamentin kirjoittajat yllättävät meidät toistuvasti. He toteavat, että kristityt 'tietävät' asioita, jotka meidän näkökulmastamme kuuluvat "pelkän kristillisen uskon" piiriin. Silkan 'luottamisen' tai 'uskomisen' sijasta he tietävät esimerkiksi sen, että heidän vanha luontonsa on surmattu yhdessä Jeesuksen kanssa (Room. 6:6), ettei ole muita jumalia kuin yksi (1. Kor. 8:4), että heitä odottaa kuolematon keho (2. Kor. 5:1), että ainoastaan usko Jeesukseen voi tehdä ketään vanhurskaaksi (Gal. 2:16) ja että Jumala on antanut meille kaiken, mitä jumaliseen elämään tarvitaan (2. Piet. 1:3,12).
Apostolien mukaan tällaisen tiedon perustana on yksi julkinen tosiseikka: Jeesuksen fyysinen herääminen kuolleista.Kristittyjen odotetaan selvästi myös tietävän, että kasteessa heidät yhdistettiin Herran kuolemaan (Room. 6:3), että Jumalan Henki asuu nyt heissä (1. Kor. 3:16), että he tulevat tuomitsemaan maailmaa ja enkeleitä (1. Kor. 6:2–3) ja että maailmallisten himojen perässä juokseminen voi maksaa heille pelastuksen (Jaak. 4:4). Mistä moinen varmuus kumpuaa?
Apostolien mukaan tällaisen tiedon perustana on yksi julkinen tosiseikka: Jeesuksen fyysinen herääminen kuolleista. Jeesuksen oppilaiden silmissä hänen identiteettinsä ja aikaansaannoksensa toimivat myös kaikkien yllä mainittujen seurausten vakuutena. Niinpä Luukas ilmoittaa Teofilokselle (Ap. t. 1:3), että kärsimisensä jälkeen Jeesus näyttäytyi seuraajilleen neljänkymmentä päivää kestävän jakson aikana, antaen "monia kiistattomia (tai vakuuttavia) todisteita" siitä, että oli jälleen elossa (parestēsen heauton zōnta... en pollois tekmēriois).
Paavali vakuuttaa (Ap. t. 17:31), että Jumala tuomitsee maailman oikeudenmukaisesti Jeesuksen kautta, sillä hän on "antanut kaikille takeet (tai todisteet) tästä herättämällä hänet kuolleista" (pistin paraskhōn pasin anastēsas auton ek nekrōn). Samalla perusteella Pietari julistaa helluntaisaarnansa lopussa (Ap. t. 2:36), kuinka "koko Israelin huoneen" tulisi "varmasti tietää" (asfalōs ūn ginōsketō pas oikos Israēl), että Jumala on asettanut ristiinnaulitun Jeesuksen sekä Herraksi että Kristukseksi.
Usko on toimimista sen mukaan, mitä jollakulla on hyvä syy pitää totena.Ensimmäisen vuosisadan sanastossa 'usko' ei ollut tietoa vähäisempää, vaan enemmän kuin tietämistä. Usko on toimimista sen mukaan, mitä jollakulla on hyvä syy pitää totena. Jeesuksen päivinä usko merkitsi ensisijaisesti "henkilökohtaista lojaaliutta, sitoutumista toiseen ihmiseen, uskollisuutta sekä solidaarisuutta, joka tällaisesta uskollisuudesta seuraa."[1] Nimenomaisesti kristillinen usko on luottamusta ja lojaaliutta Jumalalle, joka on täyttänyt aiemmat lupauksensa ja antanut todisteet siitä, että hänellä on voima pysyä luotettavana loppuun asti. Jeesuksen ylösnousemus on "Jumalan Israelille antamien pitkäaikaisten lupausten täyttymys. Se esittää Jumalan luotettavana hyväntekijänä, joka on historian kuluessa pysynyt suojattiensa luottamuksen arvoisena."[2]
Mikäli tämä ainutlaatuinen ja järisyttävä tapahtuma on tosi, se on sarana, jonka varassa koko historia kääntyy. Mutta oliko ensimmäisillä kristityillä riittävä episteeminen oikeutus käyttää sanaa tieto kuvaamaan luottamustaan ensin ylösnousemukseen ja sitten kaikkeen muuhunkin, mitä siitä aiheutuu? Entä onko meillä? Onhan apostolien uskon ja meidän uskomme välillä selvä ero. He väittivät todenneensa henkilökohtaisesti, että Jeesus oli jälleen elossa (Ap. t. 2:32); kaikki seuraavat kristityt sukupolvet ovat olleet riippuvaisia heidän todistuksestaan ja historiallisesta päättelystä.
Näihin kahteen kysymykseen vastatakseen on tarkasteltava neljää minimaalista historiallista tosiseikkaa, joille Jeesuksen fyysisen kuolleista heräämisen väitetään olevan paras selitys.
Lähestymistapana neljä minimaalista tosiseikkaa
Mikä teoria selittää parhaiten havainnot A, B ja C? Tällainen abduktiivinen päättely on historiantutkimuksessa yleistä ja sitä voi soveltaa myös ylösnousemuksen arviointiin. Päättelyn polttoaineena voi toimia monikin faktaväite; merkittävä ylösnousemustutkija Gary Habermas luettelee niitä peräti kaksitoista.[3] Yksinkertaisuuden vuoksi alla tyydytään tarkastelemaan neljää tosiasiaa, joista jopa skeptisten ja kriittisten tutkijoiden keskuudessa vallitsee laaja yhteisymmärrys. Nämä tosiasiat kaipaavat pätevää historiallista selitystä ja auttavat arvioimaan, liioittelivatko apostolit tietojaan.
- Jeesus kuoli ristiinnaulitsemalla ja Joosef Arimatialainen, sanhedrin-neuvoston jäsen, hautasi hänet sukuhautaansa.
- Seuraavana sunnuntaina Jeesusta seuranneet naiset löysivät hänen hautansa tyhjänä.
- Useat yksilöt ja ihmisryhmät (eritoten Jeesuksen oppilaat, hänen velipuolensa Jaakob sekä Saulus/Paavali) väittivät tavanneensa Jeesuksen jälleen elossa eri tilanteissa.
- Näiden kokemusten perusteella Jeesuksen oppilaat alkoivat radikaalisti uskoa ja rohkeasti julistaa, että hänet oli herätetty kuolleista.
Jeesuksen kuolema ja hautaaminen
Jeesuksen kuolemasta on moninkertainen todistus useissa muinaislähteissä, niin kristillisissä kuin ei-kristillisissäkin, eikä hänen päinvastaisesta kohtalostaan ole olemassa aikalaistodisteita. Raportit ovat varhaisia ja kärsimyskertomukset vaikuttavat laajalti todenperäisiltä sisältämiensä noloustekijöiden ja uskottavien kehällisten yksityiskohtien vuoksi. Jeesusta ei esimerkiksi kuvata makkabealaismarttyyrien tavoin uhmakkaana kuoleman edessä, vaan pelokkaana (Luuk. 22:41–42,44). Meillä on myös itsenäisiä todisteita siitä, että ruumiit haudattiin ennen sapattia, sekä sääriluiden katkaisemisesta ja kyljen puhkaisemisesta kuoleman nopeuttamiseksi.
... "Jeesuksen kuolema ristiinnaulitsemisen seurauksena on kiistatonta."...On olemassa ainoastaan yksi selonteko henkilöstä, joka selvisi elossa ristiinnaulitsemisesta. Kyseessä oli yksi historioitsija Josefuksen kolmesta ystävästä, jotka otettiin pian alas risteiltään. Heitä hoidettiin ripeästä parhain saatavilla ollein roomalaisin keinoin ja silti kaksi kolmesta menehtyi.[4] Jopa Gerd Lüdemann, erittäin skeptinen Uuden testamentin tutkija, toteaa: "Jeesuksen kuolema ristiinnaulitsemisen seurauksena on kiistatonta."[5]
Jeesuksen hautaaminen esiintyy niin ikään kahdessa itsenäisessä ja hyvin vanhassa traditiossa, jolloin legendan syntymiseen jää liian niukasti aikaa. Joosef Arimatialaisen keksiminen ei ole uskottava ajatus, sillä suuri neuvosto tunnettiin liian hyvin, jotta siihen olisi voinut sijoittaa kuvitteellisia henkilöitä tai levittää valheellisia tarinoita yhdestä sen todellisesta jäsenestä. Jos hautaaminen olisi pelkkä legenda, voisi odottaa, että edes yksi kilpaileva versio tapahtumista olisi kiertänyt, mutta sellaista ei ole.[6] Liberaali tutkija John A. T. Robinson päätteleekin, että "hautaaminen on yksi varhaisimmista ja parhaiten todennetuista tosiseikoista, jotka koskevat Jeesusta."[7] Pian hautaamisen jälkeen väitettiin kuitenkin, että hauta oli löydetty tyhjänä.
Tyhjä hauta
Tyhjä hauta on osa varhaista kärsimyslähdettä, jota Markus ja Paavali lainaavat. Se kuuluu kieliopillisesti, kielellisesti ja temaattisesti yhteen hautauskertomusten kanssa. Markuksen yksinkertainen kuvaus kalskahtaa autenttiselta, sillä siitä puuttuvat legendanomaiset piirteet, joita 2. vuosisadan apokryfeihin alkaa ilmestyä. Naisten todistusta pidettiin lähes arvottomana 1. vuosisadan Israelissa. Siksi myöhäisempään legendaan ei olisi sisällytetty näin noloa yksityiskohtaa haudan löytämisestä, ellei se pitänyt paikkaansa.[8] Yksin tämä seikka saa merkittävän juutalaisen tutkijan Geza Vermesin, joka ei usko ylösnousemukseen, toteamaan:
... kristinuskon ideologiset vastustajatkin myönsivät epäsuorasti, että hauta tosiaan oli tyhjä.Teorian [että tyhjä hauta oli vain myöhempää apologeettista legendaa] haurauden paljastaa sen sisäinen heikkous... Jos tarina tyhjästä haudasta oli alkuseurakunnan keksintö, jonka tarkoitus oli osoittaa Jeesuksen ylösnousemuksen olevan totta, olisi odottanut yhdenmukaista ja pomminvarmaa selontekoa, joka oli peräisin ehdottoman luotettavien todistajien suusta.[9]
Tämän lisäksi varhaisin juutalainen propaganda (Matt. 28:12–15) syytti opetuslapsia ruumiin varastamisesta, joten kristinuskon ideologiset vastustajatkin myönsivät epäsuorasti, että hauta tosiaan oli tyhjä. Lopuksi on outoa, että Jeesuksen ylösnousemusta saattoi niin helposti julistaa Jerusalemissa, samassa kaupungissa, jossa hänet oli julkisesti teloitettu. Viranomaisilla ei selvästikään ollut ruumista, jonka he olisivat voineet tuoda esiin haudasta ja kuljettaa voittosaatossa pitkin katuja murskatakseen tämän uuden lahkon.[10]
Autenttiset kokemukset ylösnousseesta Jeesuksesta
Historiantutkija Michael Licona huomauttaa:
Historioitsijat voivat päätellä, että Jeesuksen teloituksen jälkeen muutamat hänen seuraajistaan sekä yksittäin että ryhmissä saivat kokemuksia, jotka vakuuttivat heidät siitä, että Jeesus oli herännyt kuolleista ja näyttäytynyt heille jollain tavalla. Tätä johtopäätöstä tukee lähes yksimielinen nykytutkijoiden konsensus."[11]Kuuluisa E. P. Sanders myöntää: "Se, että Jeesuksen seuraajilla (ja myöhemmin Paavalilla) oli ylösnousemuskokemuksia, on minun arvostelukykyni mukaan tosiasia.
Ylösnousemuksen todistajien luettelo Uuden testamentin dokumenteissa on jälleen hyvin vanha ja saa vahvistusta useammasta itsenäisestä lähteestä.[12] Naistodistajien noloustekijä, joka vähensi raportin uskottavuutta ensimmäisellä vuosisadalla, lisää merkittävästi sen painoarvoa 21. vuosisadalla.[13] Jeesuksen oppilaiden sitkeys vainon ja jopa marttyyrikuoleman edessä viittaa siihen, että tahallisen valehtelun sijasta he vilpittömästi pitivät omia väitteitään ylösnousseen kohtaamisista tosina.[14] Jeesuksen epäuskoisen velipuolen Jaakobin ja seurakunnan aktiivisen vihollisen, Saulus Tarsolaisen, kääntymykset ovat merkittäviä. Ne ovat myös erityisen vaikeita selittää, jos heidän oma todistuksensa ylösnousseen Herran tapaamisesta ohitetaan.[15]
Kriittinen historioitsija Paula Fredriksen pitää "oppilaiden vakaumusta siitä, että he olivat nähneet ylösnousseen Kristuksen... historiallisena peruskalliona, tietona, jota ei voi epäillä".[16] Kuuluisa E. P. Sanders myöntää: "Se, että Jeesuksen seuraajilla (ja myöhemmin Paavalilla) oli ylösnousemuskokemuksia, on minun arvostelukykyni mukaan tosiasia. Mikä todellisuus synnytti nuo kokemukset, sitä en tiedä."[17] Nämä kaksi vahvistavat Gary Habermasin näkemyksen: "Arvostetut kriittisetkään tutkijat, olivatpa kuinka skeptisiä hyvänsä, kiistävät harvoin näiden todistusten historiallisen autenttisuuden tai aidon uskon niiden takana."[18]
Radikaalisti muuttuneet uskomukset ja käytös
Kenties merkillisin selitystä huutava historiallinen tosiseikka on se radikaali ja ennenkuulumaton joukko vakaumuksellisia uskomuksia, joita Jeesuksen oppilaat varsin pian muodostivat hänestä. Ensiksikin häntä pidettiin Messiaana, vaikka hänet oli häpeällisesti ja irvokkaasti teloitettu roomalaisella ristillä – varmin tapa hajottaa jokainen juutalainen valtakunnan tuloon tähdännyt kapinaliike tai pakottaa kannattajat etsimään uusi messias-ehdokas.[19] Jeesuksen seuraajat eivät tehneet kumpaakaan. Sen sijaan Jeesusta palvottiin hyvin pian Herrana, joka oli osallinen Israelin Jumalan omasta olemuksesta, vaikka Mooseksen lain (5. Moos. 21:22–23) mukaan hänen kuolintapansa osoitti hänen olevan Jumalan kiroama.[20]
Tämän lisäksi juutalaiset odottivat yleistä ylösnousemusta, joka tapahtuisi aikakauden lopussa. Yhden miehen ei pitänyt herätä kirkastetussa ruumiissa kesken maailmanhistorian.[21] Mistä Jeesuksen oppilaat saivat näin kummallisen idean? Pakanauskonnoissa, joilla oli vuotuinen kuoleman ja uuden elämän kierto, ei esiintynyt mitään Jeesuksen ylösnousemuksen tapaistakaan – eikä niillä ollut jalansijaa 1. vuosisadan Israelissa.[22] Pelkät näyt äskettäin menehtyneestä henkilöstä olivat tunnettu ilmiö muinaisessa maailmassa, mutta ne olisivat olleet "täysin riittämätön ehto varhaiselle kristilliselle uskolle."[23] Tällaisen muutoksen aiheuttamiseen tarvittiin jotain voimakasta.
Näyt tai hallusinaatiot olisivat parhaimmillaankin vain lohduttaneet opetuslapsia ajatuksella, että Jumala oli vastaanottanut Jeesuksen sielun taivaaseen. Jos hautakin olisi vahingossa löytynyt tyhjänä, ilmestyskokemukset olisivat saaneet heidät ajattelemaan, että Jeesus oli otettu ruumiillisesti taivaaseen, kuten entisaikojen suuret pyhät Eenok ja Elia – ei keksimään, että hänet oli herätetty kuolleista ensimmäisenä ihmisenä maailmanhistoriassa. Huomattava historioitsija ja teologi N. T. Wright toteaa:
Jos mitään ei tapahtunut Jeesuksen kuoleman jälkeen, kuka tahansa 1. vuosisadan juutalainen olisi sanonut samaa kuin moni on sanonut sittemmin: tässä oli taas yksi harhainen kiihkoilija. Siksi en historioitsijana kykene selittämään varhaisen kristinuskon syntyä, ellei Jeesus herännyt jälleen eloon ja jättänyt tyhjää hautaa jälkeensä."[24]
Ylösnousemuksen tietäminen: kolme epistemologista mallia
Olen pyrkinyt osoittamaan, että evankeliumeihin tallennettujen pääsiäiskertomusten neljä keskeistä piirrettä ovat historiallisesti luotettavia.Olen pyrkinyt osoittamaan, että evankeliumeihin tallennettujen pääsiäiskertomusten neljä keskeistä piirrettä ovat historiallisesti luotettavia. Apostolien episteemisen oikeutuksen tutkimisen kannalta niiden olisi yhtä hyvin voinut olettaa olevan tosia. Mutta koska jälkimmäinen kysymys eli oman vakaumuksemme oikeuttaminen vaatii todisteita näiden seikkojen tueksi, asia on nyt hoidettu jo valmiiksi. Seuraavaksi voidaan kysyä: jos Jeesus kuoli, jos hänen hautansa oli tyhjä, ja jos muutamat silminnäkijät kokivat tavanneensa hänet jälleen elossa, olisiko heidän ollut oikeutettua sanoa, etteivät he ainoastaan uskoneet vaan tiesivät, että Jeesus oli herätetty kuolleista?
Epistemologian alalla on vastustettava kiusausta antaa myöntävä vastaus liian nopeasti. Harva asia on niin varma kuin se aluksi näyttäisi olevan. Vaikka epistemologit eivät vielä ole saavuttaneet yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille, mitä tieto on, olemme kaikki vakuuttuneita siitä, että tiedämme ainakin jotakin. On olemassa useita epistemologisia katsantokantoja. Jokaisella on omat erityiset kriteerinsä tiedolle ja omat haasteensa. Siksi arvioimme kolme keskeistä näkemystä selvittääksemme, kuinka hyvin väitteet Jeesuksen ylösnousemuksesta täyttävät niiden vaatimukset tiedollisesta oikeutuksesta.
Ylösnousemus ja foundationalismi
Historiallisesti suosituin epistemologinen järjestelmä on foundationalismi. Sen mukaan on olemassa joukko erehtymättömiä ja itsensä oikeuttavia uskomuksia, joilla muut uskomuksemme voi pohjimmiltaan oikeuttaa. Näin perusteluketjusta ei muodostu päättymätön eikä se kierrä kehää.[25] Foundationalismi on myös internalistinen malli: henkilön uskomusten oikeutuksen on oltava kognitiivisesti hänen saatavillaan ja riittävä tähän tehtävään.[26] Arkikielellä ihmisen on siis pystyttävä tunnistamaan uskomustensa syyt ja arvioimaan ne kyllin päteviksi, jotta hän voi sanoa tietävänsä. Foundationalismin kriittinen ongelma on löytää sopiva joukko itsensä oikeuttavia uskomuksia. Joukon on oltava tarpeeksi suuri oikeuttamaan kaikki ei-perususkomukset, mutta ei niin suuri, että alkaa olla kyseenalaista, ovatko kaikki siihen kuuluvat uskomukset itsensä oikeuttavia.
... on olemassa joukko erehtymättömiä ja itsensä oikeuttavia uskomuksia, joilla muut uskomuksemme voi pohjimmiltaan oikeuttaa.Omaan olemassaoloon uskomisen lisäksi vaikuttaa siltä, että usko omien aistitilojen sisältöön on välttämättä erehtymätöntä. Voin olla väärässä siitä, että pöydällä näkemäni kirja on objektiivisesti punainen, koska valaistus on huono tai koska olen värisokea, mutta en voi erehtyä siitä, että kirja näyttäytyy minulle punaisena. Aistitilat voisi kyseenalaistaa vain ulkoisiin standardeihin vedoten, mutta se edellyttää vetoamista toisten ihmisten aistitiloihin, joille esine näyttäytyy erilaisena, mikä on kehäpäättelyä.[27] Opetuslapset olivat siis erehtymättömän oikeassa siinä, että he kokivat tavanneensa Jeesuksen jälleen elävänä. Se ei tietenkään vielä todista hänen todella olleen elossa, mutta valehteleminen putoaa pois laskuista. Meille jää ratkaistavaksi pulma: mikä aiheutti nuo kokemukset?
Ihmisellä on oikeutus luottaa ulkoista todellisuutta koskeviin aistihavaintoihinsa, jollei ole yhtäkään hyvää syytä ajatella, että tässä nimenomaisessa tapauksessa aisteja tulisi epäillä. Oliko Jeesuksen lähimmillä seuraajilla sitten perusteltu syy tällaiseen epäilyyn? Hänen tapaamisensa jälleen elossa, kun he luulivat hänen olevan kupikuollut, olisi voinut herättää huolen hallusinaatioista, jotka ovatkin ensimmäisten ylösnousemuskokemusten naturalistinen suosikkiselitys.
On kuitenkin aivan eri asia takertua varomattomasti mihin hyvänsä näkyyn, jonka menetyksen tuskassa kokee, kuin analysoida omaa kokemustaan läpikotaisin (Luuk. 24:22–24), verrata sitä toveriensa kokemuksiin (Luuk. 24:32–35) ja hyväksyä se todellisena vasta melkoisen epäluuloisuuden jälkeen (Luuk. 24:37–43). Jollemme halua turvautua ääriskeptisiin skenaarioihin, joissa olemme vain aivot vadissa tai ulkoavaruuden muukalaisten manipuloinnin kohde, näin huolellinen havainnoija voi oikeutetusti pitää kokemuksiaan todenmukaisina.
Hallusinaatiot jäävät selityksenä puutteelliseksi monella tapaa.Hallusinaatiot jäävät selityksenä puutteelliseksi monella tapaa. Ensiksikin ne ovat unien tavoin subjektiivisia eikä niitä voi jakaa toisen kanssa,[28], joten meillä ei ole yhtäkään kliinistä esimerkkiä joukkohallusinaatiosta.[29] Monet evankeliumeissa ja apostolisessa perinteessä (1. Kor. 15:5–8) mainituista kohtaamisista tapahtuivat kuitenkin ihmisryhmille, joissa oli kahdesta viiteen sataan henkeä. Kokemukset olivat huomattavasti monimutkaisempia kuin hallusinaatiot: Jeesus nähtiin, kuultiin ja häntä kosketettiin eri vuorokaudenaikoihin, sekä rakennusten sisällä että ulkotilassa, jopa useamman tunnin ajan kerrallaan. Jos on kiellettyä pitää näin monimutkaisia kokemuksia objektiivisina, useimpien arkipäiväisten kokemusten episteeminen arvo romuttuu. Miksei ohi ajanut pakettiautokin ollut pelkkä hallusinaatio?
Lisäksi hallusinaatioita kokevat ihmiset, jotka intensiivisesti toivovat ja odottavat jonkin tietyn asian tapahtuvan, mutta Jeesuksen naispuoliset seuraajat odottivat ainoastaan saavansa voidella hänen ruumiinsa. Hänen velipuolensa Jaakob ja Saulus Tarsolainen eivät taatusti odottaneet innolla, että saisivat nähdä hänen nousevan kuolleista! Hallusinaatiot muuttavat harvoin ihmisten elämää ja uskomuksia. Ilmiö, jossa viiltävän menetyksen kokenut henkilö "tuntee", että menehtynyt läheinen on läsnä vielä viimeistä kertaa, tunnettiin jo antiikissa. Ihmisillä oli sille oma kielensä, mutta sitä ei käytetty ylösnousseen Jeesuksen kuvaamiseen. Koska hallusinaatiot ovat vain mielen projektioita, ne voivat heijastaa ainoastaan kokijansa senhetkisiä uskomuksia, eivät mitään radikaalisti uutta.
Väite, että useat mitään odottamattomat ihmisryhmät kokivat samanaikaisia, moniaistillisia hallusinaatioita jostakin, mitä kukaan heistä ei ollut koskaan aiemmin edes ajatellut, on kliinisesti epäuskottavuuden huippu. Foundationalistinen opetuslapsi olisi siis ollut oikeutettu pitämään kiinni vakaumuksestaan, että se, mitä hän aisti, ei ollut totta ainoastaan hänelle, vaan todellista. Historiallisen todistusaineiston valossa voimme tehdä saman johtopäätöksen.
Ylösnousemus ja koherentismi
Toinen internalistisen mallin – koherentismin – mukaan oikeutus on verkkomainen rakennelma. Uskomus on oikeutettu, jos se ilman loogista epäjohdonmukaisuutta sopii yhteen muiden yksilön uskomusten kanssa ja lisää uskomusjärjestelmän kokonaiskuvan eheyttä. Koherentismi pyrkii myös karsimaan tapauksia, joissa yhden uskomuksen totuus alentaisi muiden uskomusten todennäköisyyttä.[30] Äärimmilleen vietynä koherentismin riski on irrottautua kokonaan objektiivisesta todellisuudesta. Oikeutus muuttuu yksilön mielen sisäisten suhteiden funktioksi sen sijaan, että hänen ajatuksensa vastaisivat sitä, miten asiat ovat.[31]
Uskomus on oikeutettu, jos se ilman loogista epäjohdonmukaisuutta sopii yhteen muiden yksilön uskomusten kanssa...Jos koherentistinen Jeesuksen oppilas olisi yrittänyt arvioida pääsiäissunnuntain jälkeisiä tapahtumia, kuinka hän olisi pärjännyt? Hänen uusi uskomuksensa, että Jeesus on jälleen fyysisesti elossa, sopii kauniisti yhteen paitsi hänen havaintonsa kanssa, että haudasta ei löydy ruumista, myös hänen muiden henkilökohtaisten kokemustensa kanssa: hän on katsellut, kuunnellut ja koskettanut elävää Jeesusta. Lisäksi tapahtumat sopivat yhteen Tanakhin (ja Jeesuksen omien) ennustusten kanssa. Koherenssia lisää se, että oppilaan ystävät todistavat kokeneensa samat tapahtumat.
Uskomus, että kuolleet eivät voi enää herätä eloon, on tietenkin epäyhteensopiva oppilaan laajemman uskomusjärjestelmän kanssa. Kumpi hänen tulisi säilyttää toisen kustannuksella? Hänellä on pätevä syy kyseenalaistaa epikurolainen naturalismi ja muut aprioriset oletukset siitä, ettei ylösnousemuksia voi missään tapauksessa sattua – onhan hän ollut todistamassa Jeesuksen voimallisia ihmetekoja, mukaan lukien useiden kuolleiden henkilöiden palauttamista henkiin. Jeesuksen ylösnousemus sopii hyvin yhteen kaiken sen kanssa, mitä tämä on toistaiseksi sanonut ja tehnyt.
Koherentistinen lähestymistapa ylösnousemukseen voi tietenkin romahtaa uskonnolliseksi kuplaksi, jota mikään vastaväite ei läpäise. Tällöin evankeliumikertomusten sisäinen johdonmukaisuus on ainoa, millä on väliä. Mutta omien ansioidensa varassa selontekoa Jeesuksen ylösnousemuksesta voidaan pitää tietona koherentistisessa mielessä – sekä alkuperäisten oppilaiden tapauksessa että meidän. Radikaali muutos apostolien vakaumuksessa ja heidän rohkeutensa julistaa sitä sopii yhteen niiden vaikuttavien todisteiden kanssa, joita he kohtasivat. Heidän myöhemmät seikkailunsa Hengen voimassa ja se seikka, että kristinusko mullisti kreikkalais-roomalaisen maailman miekan terävässä päässä seisten sopii yhteen autenttisen ylösnousemuksen ja sen voiman kanssa. Tämä laajempi tarkasteluverkko lujittaa omaa vakaumustamme entisestään.
Ylösnousemus ja hyve-epistemologia
Toisin kuin kaksi edellistä näkökantaa, reliabilismiksi kutsuttu malli on eksternalistinen hanke. Se ei edellytä, että ajattelija kykenisi reflektoimaan omia perustelujaan ja ajattelunsa oikeutusta. Sen sijaan uskomus on oikeutettu, mikäli sen muodostamiseen käytetty menetelmä on luotettava. Uskomuksen on siis synnyttävä tavalla, joka tuottaa tosia uskomuksia suurella todennäköisyydellä, ei ainoastaan hyvällä onnella.[32] Menetelmän yleinen luotettavuus ei kuitenkaan voi taata uskomuksen totuutta eikä edes sitä, ettei pelkkä vahinko ole sinänsä toden uskomuksen takana. Pysähtyneen kellon katsominen sopivalla hetkellä aiheuttaa toden uskomuksen senhetkisestä kellonajasta ja uskomus syntyy tavalla, joka on yleensä luotettava, mutta tässä tapauksessa oikean ajan selville saaminen oli vain onnekas sattuma.[33]
Hyve-epistemologiana tunnettu reliabilismin muoto on sekä tuore[34] että yksi vanhimmista[35] lähestymistavoista tiedon saamiseen. Se keskittyy tietäjän kykyihin, taitoihin ja ominaisuuksiin kuten havaintokykyyn, muistiin ja päättelytaitoihin.[36] Voiko usko Jeesuksen ylösnousemukseen olla tietoa hyve-epistemologian puitteissa? Vastaus riippuu siitä, käytetäänkö näitä kykyjä ja ominaisuuksia asianmukaisesti ja tarkoitukseensa – niin apostolien tapauksessa kuin meidänkin.
Uskomuksen on siis synnyttävä tavalla, joka tuottaa tosia uskomuksia suurella todennäköisyydellä...Yleisesti ottaen omiin aisteihin luottaminen, niiden syötteiden analysointi ja järkevien päätelmien tekeminen aistihavaintojen pohjalta on luotettava tapa saada tosia uskomuksia todellisuudesta. Jos reliabilistinen opetuslapsi siis kohtaisi jotakin, mikä hänelle näyttäytyy ylösnousseena Herrana, hän tekisi sen, mitä me jo teimme: arvioisi, toimivatko hänen aistinsa asianmukaisesti vai onko hänellä syytä epäillä hallusinoivansa. Ollakseen episteemisesti hyveellinen hänen tulisi myös ajatella huolellisesti. Olisiko olemassa muita uskottavia vaihtoehtoja selittää tuoreet tapahtumat kuin fyysinen kuolleista herääminen?
Andrew Loke on laatinut hyödyllisen artikkelissaan, joka vähentää loogisesti mahdollisten vaihtoehtojen määrää vain muutamaan.[37] Hänen erinomaisen analyysinsa pohjalta voidaan laatia seuraava kaavio:
Edellä on jo todettu, että skeptisetkin Uuden testamentin aikakauden tutkijat pitävät historiallisena tosiasiana sitä, että Jeesuksen oppilaat väittivät kohdanneensa hänet ylösnousseena – itse väitteet eivät siis ole myöhempää legendaa. Kohtaamiset olivat myös aitoja kokemuksia kokijoilleen, eivät tietoisia valheita, sillä oppilaat olivat valmiit kärsimään ja jopa kuolemaan mieluummin kuin tunnustamaan ne petokseksi. Kun siirrytään kaaviossa alaspäin, esitetään käytännössä samat kysymykset, jotka hyve-epistemologinen apostoli olisi kysynyt itseltään 2 000 vuotta sitten arvioidessaan kokemustensa todenperäisyyttä.
Heillä oli ollut outoja kokemuksia. Kärsivätkö he hallusinaatioista? Tämän selityksen hylkäämiseen on jo havaittu päteviä syitä; kohtaamiset olivat objektiivisia ja mielen ulkopuolisia tapahtumia. Oliko tämä henkilö sama Jeesus, jonka he olivat tunteneet? On naurettavaa esittää, että opetuslapset eivät olisi tunteneet omaa mestariaan oltuaan tiiviisti hänen oppilainaan kolmen vuoden ajan, vaikka hänen kehollaan vaikuttikin olevan merkillisiä uusia ominaisuuksia.
Oliko Jeesus todella kuollut aiemmin? He tiesivät mainiosti, ettei kukaan jäänyt eloon näin raa'asta teloituksesta, ja muutamat heistä olivat henkilökohtaisesti todistaneet roomalaisella keihäällä suoritetun percution. Hautaamisen aikana he olivat epäilemättä havainneet pallor, rigor ja livor mortisin.[38] Hän näytti heille samat haavat, joiden syntyä he olivat aiemmin todistaneet, ja hauta oli tyhjä.
Nousiko Jeesus kuolleista luonnollisin syin? Kukaan ei ole koskaan havainnut kenenkään tekevän niin eikä esittänyt moiselle luonnollista mekanismia. Alkeellisimmankin todisteen puuttuessa meillä ei ole tiedollista perustetta pitää tätä selitystä parempana kuin jumalallista väliintuloa.
Ensimmäisen vuosisadan ihmiset tunsivat kuoleman läheisemmin kuin me. He tiesivät, että kuoleman oli tarkoitus olla yksisuuntainen tie – ainakin tämän aikakauden viimeiseen päivään, Herran päivään, asti. Kaikkia käytettävissään olevia epistemologisia hyveitä soveltaen – niin havaintokykyä, muistia, koherenssia, luotettavia todistajanlausuntoja kuin päättelykykyäkin – apostolit tulivat tyrmistyttävään mutta oikeutettuun lopputulokseen: tuo päivä oli nyt koittanut.
Vastaväitteitä
Kaksi vastaväitettä ansaitsee lopuksi lyhyen vastauksen. Ensimmäinen vastaväite koskee ihmeiden metafysiikkaa. Jos ihmeet ovat mahdottomia, Jeesuksen ylösnousemukselle on oltava luonnollinen selitys. Toinen liittyy todistajanlausuntojen epäluotettavuuteen. Vaikka silminnäkijät itse eivät henkilökohtaisesti kärsisikään tästä vastaväitteestä, nykyajan kristittyjen vakaumuksen epistemologinen pohja saattaa kärsiä, sillä se perustuu toisten todistukseen.
Ihmeiden mahdottomuus
Ihmeet on mielekästä määritellä "historian tapahtumiksi, joille luonnolliset selitykset eivät ole riittäviä." Ihmeen määritteleminen ja sen tunnistaminen tapahtuneeksi ovat toki kaksi eri asiaa. Liconan mukaan voimme päätellä tapahtuneen olevan ihme, kun "(1) sen tapahtuminen olisi ollut äärimmäisen epätodennäköistä olosuhteet ja/tai luonnonlait huomioon ottaen, ja (2) se tapahtuu ympäristössä, jossa asiayhteys sisältää uskonnollisen merkityksen latauksen"[39] – siis tilanteessa, jossa jumalan voisi odottaa toimivan.
Licona huomauttaa myös, ettei ihmeen ehdottaminen aiheuta tavallista suurempaa todistustaakkaa, kuten vaikkapa poikkeuksellisen "hämmästyttävien todisteiden" esittämistä. Materialistisen historioitsijan oma tarkasteluhorisontti ei paina hänen kollegojensa hartioita; todisteiden velvollisuus ei ole tyydyttää subjektiivisten historioitsijoiden ennakkoasenteita suuntaan eikä toiseen.[40] Riittävät todisteet riittävät.
Filosofi David Hume oli pahamaineinen ihmeiden kriitikko, jonka mielestä valheet ja erehdykset ovat aina todennäköisempiä kuin ihmeen tapahtuminen. Hänen päätelmissään on kuitenkin havaittu monenlaisia puutteita. Humen kriteereillä suurin osa menneisyyttä koskevasta tiedosta pitäisi hylätä, sillä se perustuu usein yksittäiseen selontekoon, ei ole täysin epäilyksetöntä, eivätkä tapahtumat toistu enää. Toisaalta korkeasti koulutetut ja luotettavat todistajat ovat nykyäänkin raportoineet ihmeitä, joten ne eivät ole tietämättömien ja narutettavien yksilöiden mielikuvitusta.[41]
Lisäksi ihmiskunnan yhdenmukaisen kokemuksen voi väittää olevan ihmeitä vastaan vain siinä tapauksessa, että olettaa heti alkuun jokaisen ihmeitä koskevan todistajanlausunnon olevan väärä, mikä on kehäpäättelyä ihmeitä ja Jumalan olemassaoloa vastaan. Kyse ei ole siitä, ovatko luonnonlait yleisesti ottaen lujasti voimassa, vaan onko riittävästi todisteita siitä, että korkeampi voima on toiminut tietyssä tapauksessa historiassa.[42]
Todistajanlausuntojen epäluotettavuus todisteina
David Hume oli myös todistajanlausuntojen tärkein historiallinen kriitikko. Tunnetusti Hume sivuutti todistusten arvon täysin, ellei ole todisteita siitä, että todistaja on aiemmin osoittautunut ehdottoman luotettavaksi.[43] Hänen ajatusleikkinsä täysin epäluotettavasta yhteisöstä on kuitenkin käytännössä mahdoton kuvitelma. Jos ei ikinä voi havaita riippuvuussuhdetta sen välillä, mitä ihmiset sanovat ja miten asiat todella ovat, äännähdykset eivät voi muodostaa järjellistä kieltä, jolloin kaikki todistajanlausunnot – niin rehelliset kuin epärehellisetkin – muuttuvat mahdottomiksi. Niistä tulee sattumanvaraisia ääniä ilman merkitystä.[44]
Jokaisen kielenkäyttäjän on päinvastoin oletettava, että todistajanlausunto on oletusarvoisesti luotettava ja sen arvo kiistetään vain pätevästä syystä. Näinhän lapset käyttävät kognitiivisia kykyjään ja heidän tietämyksensä voi kasvaa: he (aivan oikein ja hyveellisesti) luottavat, kunnes havaitsevat valheen, sen sijaan että epäilisivät, kunnes havaitsevat totuuden.[45] Humen aikalainen Reid argumentoi, että kielen muodostumisen ja oppimisen mahdollistamisen lisäksi todistajanlausunto voi myös kumota yksilön aistihavainnot ja että yhteistyöhön perustuva empiirinen tiede on täysin riippuvainen siitä, että todistajanlausunnot ovat lähtökohtaisesti tosia.
Ellei siis ole hyvää syytä epäillä, että Jeesuksen oppilaat erehtyivät todistuksessaan joko tahallaan tai tietämättömyyttään, heidän lausuntoaan tulisi pitää totuudenmukaisena. On jo esitetty päteviä syitä hylätä teoria tahallisesta petoksesta; yhtä epäuskottavaa on, että he olisivat vilpittömästi erehtyneet kaikista keskeisistä todisteista asiassa, joka oli ja on niinkin merkittävä kuin heidän opettajansa herääminen kuolleista.
Loppupäätelmä
Väite Jeesuksen ylösnousemuksesta ei ollut kuvitteellinen ensimmäiselle kristilliselle sukupolvelle eikä seuraavillekaan. Arvioidaanpa sitä foundationalistisilla, koherentistisilla tai hyve-epistemologisilla ansioilla, se vaikuttaa huomattavasti todennäköisemmin todelta kuin epätodelta. Kaikkien todisteiden valossa voidaan jopa sanoa alkuperäisten todistajien tavoin, että tiedämme hänen nousseen kuolleista – aivan yhtä suurella varmuudella kuin mitään muutakaan väitetään historiallisesti tiedettävän.
Voimme toki olla erehtyneet, kuten minkä tahansa tiedon kanssa. Jokaisella epistemologisella mallilla on haasteensa. Mutta ellemme tahdo kategorisesti kieltää edellytyksiämme tietää yhtään mitään, Jeesuksen aito ylösnousemus näyttäytyy mahdollisena, uskottavana ja jopa todennäköisenä selityksenä sille, miksi hänen oppilaansa päättelivät hänen olevan jälleen elossa.
Tietoa suurempi kysymys onkin: olemmeko valmiit myös uskomaan tähän tapahtumaan?
