Naimisissa aidon ladyn kanssa
Kuinka viisauskirjallisuus ja psalmit johtavat lukijansa sisään elämään
luotu 4.4.2023 klo 11:09
Johdanto
Viisaustraditio on yhteinen piirre sekä muinaisille että nykyisille kulttuureille. Säilyäkseen hengissä muinaisessa Lähi-idässä saati menestyäkseen elämässä oli oltava tietoinen eräistä kosmisista periaatteista. Niiden kuuleminen ja seuraaminen johtaisi kukoistukseen, niiden ylenkatsominen tai pahimmillaan niitä vastaan taisteleminen tuottaisi henkilökohtaisen ja yhteisöllisen kaaoksen ja lopulta tuhon. Onneksi ei ollut ainoastaan mahdollista löytää näitä elintärkeitä periaatteita, vaan myös opettaa ne seuraavalle sukupolvelle. Se auttoi tietämätöntä nuorisoa välttämään turmion ja löytämään tyydyttävän elämän.[1] Viisaus oli siis hyvin käytännöllistä:
Säilyäkseen hengissä muinaisessa Lähi-idässä saati menestyäkseen elämässä oli oltava tietoinen eräistä kosmisista periaatteista.Tämänkaltainen "viisaus" sisältää asianmukaisen kyvyn erottaa toisistaan hyvä ja paha, hyveet ja paheet, velvollisuudet ja nautinnon tavoittelu. Se merkitsee myös harkintakykyä maallisissa kysymyksissä ja taitoa niin onnistuneissa liiketoimissa kuin ihmisten välisissä suhteissakin. Se tarkoittaa kykyä panna teoria käytäntöön tosielämän tilanteissa, niin että henkilö soveltaa tietämäänsä johdonmukaisesti siihen, mitä hänen on tehtävä.[2]
Muinaisesta Lähi-idästä on säilynyt useita viisauskirjallisuuden katkelmia, jotka ovat sekä samankaltaisia että merkittävästi erilaisia kuin israelilainen kirjallisuus. Samankaltaisuudet ilmenevät yksityiskohdissa, vaikkapa saman sananlaskun löytymisessä sekä egyptiläisestä tekstistä että Raamatusta. Erot taas näkyvät suuressa kokonaiskuvassa. Israelilaisen viisauskirjallisuuden ainutlaatuinen piirre on perustavanlaatuinen usko yhteen tosi Jumalaan. Uskolla on syviä seurauksia: "irrallaan Herran pelosta ei ole olemassakaan todellista viisautta."[3]
Ilmaisuissaan viisauskirjallisuus hyödyntää usein ja hyvästä syystä runoutta. Viisauslauselmien yleisönä olivat näet suullisten kulttuurien kasvatit, oppilaan oli määrä painaa hyvän elämän lainalaisuudet mieleensä ja lyyrinen muoto soveltuu parhaiten ulkoa opetteluun. Niinpä Sananlaskut, Psalmit ja Laulujen laulu ovat täysin runollisia kirjoja, samoin suurin osa Saarnaajan kirjasta sekä Jobin ja hänen ystäviensä puheista.
... oppilaan oli määrä painaa hyvän elämän lainalaisuudet mieleensä ja lyyrinen muoto soveltuu parhaiten ulkoa opetteluun.Runous on erityisellä tavalla rakennettu kielen laji, joka ei keskity vain siihen, mitä sanotaan, vaan myös siihen, miten tuo asia sanotaan. Yleensä useat käytänteet ja kirjalliset tyylikeinot, kuten runomitta, rytmi ja riimiparit, paljastavat tekstin edustavan runoutta. Nämä piirteet puuttuvat usein muinaisesta heprealaisesta runoudesta, mutta se taas hyödyntää parallelismia, akrostikonia, allitteraatiota ja paronomasiaa eli sanaleikkejä korostaakseen ilmaisun muotoa.[4]
Tulkitessaan viisauskirjallisuutta ja psalmeja lukijan ei tulisi odottaa löytävänsä tieteellistä analyysia vastaavaa täsmällisyyttä. "Aina runoutta lukiessa on otettava huomioon runoilijan oikeus ilmaista ajatuksiaan kuvaannollisilla ja värikkäillä tavoilla."[5]
Näiden edeltävien havaintojen valossa astumme viisauskirjallisuuden maailmaan Saarnaajan kirjan kautta.
Saarnaajan kirja: eksyksissä ilman Viisautta
Sekä Saarnaajan kirjan kirjoittaja että ajoitus ovat osin hämärän peitossa, vaikka perinteisesti kirjan nimihahmo Qoheleth yhdistetään kuningas Salomoon. Varsinainen kirjoittaja tai toimittaja esittelee tämän henkilön, "Saarnaajan", kolmannessa persoonassa ja saattoi laatia teoksen missä vaiheessa hyvänsä – aina Salomon päivistä kolmannelle vuosisadalle eKr.[6]
Itse asiassa Qoheleth saattaa muistuttaa Salomoa vain kirjallisten päämäärien vuoksi. Kaikista Israelin ja Juudan kuninkaista hän oli rikkain, viisain ja vaikutusvaltaisin; hänellä oli parhaat edellytykset uppoutua hedonistiseen ja aistilliseen elämäntyyliin; ja tämänkaltaiseen henkilöön kirjan filosofiset pohdiskelut parhaiten sopivat. Teoksen perimmäinen kysymys kuuluu: onko elämässä miltään osin mitään järkeä "auringon alla" – siis ilman Jumalaa?
Saarnaajan kirja sisältää syvää viisautta kiistellyssä muodossa. Muutamat apologit esiintyvät mielellään ateisteina synnyttääkseen seurakuntayleisössään ensin tarpeen löytää kestäviä vastauksia, joita he sitten seuraavaksi tarjoavat. Qoheleth järjestää saman ohjelmanumeron sillä erotuksella, että muinaisessa maailmassa ei ollut ateisteja. Sen sijaan hän esittää piittaamatonta teistiä, jonka jumalakin on piittaamaton, paljastaakseen, kuinka merkityksetöntä elämä on JHVH:n liiton ulkopuolella.
... erossa Jumalasta ja hänen pyhästä tahdostaan elämältä puuttuu kaikki lopullinen tarkoitus eikä se nouse turhuutta korkeammalle.Qoheleth masentaa sekä itsensä että yleisönsä havainnolla, että elämä on mieletöntä. Mikään siinä ei pysty antamaan aitoa täyttymystä: ei viisaus, ei lihallisten mielihalujen tavoittelu, ei omaisuuden tai vallan eteen raataminen. Kuoleman koura pyyhkäisee lopulta pois kaiken ja jättää ihmisen vaille "hyötyä" kaikesta, mitä tämä on tehnyt. Archerin mukaan "kirjan perustarkoitus... on osoittaa, että erossa Jumalasta ja hänen pyhästä tahdostaan elämältä puuttuu kaikki lopullinen tarkoitus eikä se nouse turhuutta korkeammalle. Tämä pätee yhtä hyvin sivistyneen, rikkaan ja terveen yksilön elämään kuin ihmiskunnan heikompiosaisiin."[7] Jos kaikki päättyy hautaan, on paras noudattaa epikurolaista neuvoa: tarttua nykyhetken ohikiitäviin nautintoihin ja ottaa niistä irti mahdollisimman paljon. Mutta kuten kaikki muukin, jopa sellainen nautinto on viime kädessä tyhjänpäiväistä.
Tällaiseen pisteeseen puhdas empirismi – järki ja kokemus yksinään – saattelee ihmisen. Ilman JHVH:a, hänen viisauttaan ja hänen liittoaan, jota Toora säätelee, elämässä ei kaikkine kamppailuineen ja iloineenkaan ole syvempää merkitystä. Kuten Bartholomew toteaa:
Keskeistä Qohelethin pyrkimyksille on kysymys siitä, kuinka voimme tietää jotain niin, että tuloksiin voi luottaa – epistemologia... Saarnaajan kirja paljastaa ironisesti pelkkään järkeen ja kokemukseen nojaavan tietämisen tavan, jonka vastakohta on aloittaa Luojansa muistamisella, uskoen ja kuuliaisena... Saarnaajan kirjan tapa riisua empirismi ja sen loogiset seuraukset ovat hyvin ajankohtaisia meille, jotka kohtaamme jälkimodernismin ja sille tyypillisen nihilismin.[8]
Saarnaajan kirjan alussa (1:1-11 (Saarn. 1:1–11)) ja lopussa (12:9-14 (Saarn. 12:9–14)) kertoja tarjoaa laajemman kontekstin, jota välttämättä tarvitaan, jotta näennäisen mielivaltaista maailmaa voisi lainkaan ymmärtää. Hän ei kumoa Qohelethin löytöjä, jotka ovat aivan tosia valitussa tarkastelukehyksessä. Kuninkaallisena henkilönä Qoheleth "on viisauden korkein ilmentymä; hänellä on käytössään tarvittavat resurssit ja aika tutkia elämän tarkoitusta auringon alla... [matka] vie hänet pimeille alueille, jonne hänen lukijansa eivät voi seurata, eikä heidän tarvitsekaan."[9]
Kun miehistä viisaimman parhaatkin yritykset ovat väistämättä johtaneet synkkyyteen, kertoja paljastaa, mistä tosi elämässä on kyse. "Oikea vastaus ei ole viitata kintaalla Qohelethin sanoille, vaan astua niiden tuolle puolen tunnustamalla jotain: ihmisen velvollisuus on pelätä Jumalaa ja pitää hänen käskynsä [12:13 (Saarn. 12:13)] sekä luottaa siihen, että Jumala työskentelee yhä laittaakseen kaiken kohdalleen [12:14 (Saarn. 12:14)]."[10] Tällainen viisaus tuo järjestystä ja mielekkyyttä elämän polulle, kun se vaikuttaa umpimähkäiseltä – ja valmistaa meitä myös tulevaan tuomioon.
Löytääksemme moisen viisauden lähteen käännymme seuraavaksi Sananlaskujen kirjan puoleen.
Sananlaskujen kirja: etsin Herraa, löysin Viisauden
Sananlaskujen kirja on "viisauskirjallisuutta" ilmeisimmässä muodossaan. Se sisältää yleisiä ohjauksen ja opastuksen periaatteita. Sananparsilla itsellään on yksityiskohtaisia vastaavuuksia mesopotamialaisissa ja egyptiläisissä teksteissä, eritoten teoksessa Amenemopen viisaus (tai opetus).[11] Salomoon yhdistetty materiaali (10:1–22:16) periytyy 900-luvulta eKr., vaikka kirjan toimittivat ja koostivat kuningas Hiskian kirjurit kahdeksannen vuosisadan päättyessä. Kirja saavutti lopullisen muotonsa kenties kuudennella vuosisadalla.[12]
Koska Sananlaskut koostuu enimmäkseen lyhyistä ja nasevista, yleismaailmallisen ja käytännöllisen luonteen omaavista sanonnoista ja vertauksista, kirjalla ei ole historiallista taustaa tai sellaista yhteyttä Israelin historian tapahtumiin, joka olennaisesti vaikuttaisi sen tulkintaan. Tärkeämpää onkin tiedostaa, että sananlaskut "eivät edusta ehdotonta totuutta, vaan tosia näkökulmia elämän olosuhteisiin[,]... eivät lupausta tai takuuta... Neuvo, jota tulisi noudattaa, riippuu usein tilanteesta, ja viisas henkilö tietää, kumpi reitti on valittava."[13]
Tiedon ja viisauden alku on pysyä lujana ja uskollisena tässä liitossa säilyttäen rakastavan ja kunnioittavan asenteen Jumalaan.Kuten katkelmasta 1:2-7 (Sananl. 1:2–7) käy ilmi, kirjan tarkoitus on "auttaa nuoria tulemaan viisaiksi ja kypsään ikään ehtineitä viisaammiksi, auttaa heitä tulkitsemaan viisaita sanontoja, käyttää niitä ajatteluun ja toimintaan tosielämän tilanteissa, sekä yleiseksi nuhteeksi ja ohjeeksi... 'vanhurskaudessa, oikeudenmukaisuudessa ja vilpittömyydessä' erityisesti sosioekonomisissa ja oikeudellisissa suhteissa."[14] Kaiken tämän perustana toimii Herran pelko – käsite, jolla on kokoelmassa erittäin tärkeä rooli (esim. 1:7 (Sananl. 1:7), 2:5 (Sananl. 2:5), 9:10 (Sananl. 9:10) ja 15:33 (Sananl. 15:33)) ja joka yhdistää sananlaskut tiukasti Tooraan (5. Moos. 6:2) sekä liittoon, joka mainitaan vain jakeessa 2:17 (Sananl. 2:17)).
Herran pelko on heprealaisten viisaiden tapa puhua JHVH:n liiton noudattamisesta sekä kunnioittavasta ja palvovasta alistumisesta hänen tahtoonsa.[15] Viisautta voi näet havaita ja löytää maailmasta ainoastaan siksi, että Jumalan oma viisaus "heijastuu siinä, kuinka hän tuo kaaoksesta esiin järjestystä organisoimalla, ylläpitämällä, ravitsemalla ja työstämällä kosmosta... Ihmisiä haastetaan saavuttamaan viisaus, kun he tuovat järjestystä esiin kaaoksesta omassa maailmassaan ja havaitsevat sen järjestyksen, jonka Jumala on kosmokseen rakentanut."[16] Israelilaisille tämä viisas Luoja oli myös sama Jumala, joka oli solminut liiton heidän kanssaan. Hän oli ilmoittanut heille luonteensa ja päämääränsä antaakseen kansalle todellisen syyn olemassaoloon: tehtävän valon kantajina.
Tiedon ja viisauden alku on pysyä lujana ja uskollisena tässä liitossa säilyttäen rakastavan ja kunnioittavan asenteen Jumalaan. Se tuo järjestystä ja vanhurskautta sekä omistautuneen ihmisen omaan että hänen ympärillään olevien elämään ja pelastaa koko yhteisön kaaoksen otteesta. Näin viisaat välttävät vaaran, että heidän nasevat sananpartensa latistuisivat vain kasaksi jäykkiä kuvauksia mekanistisesta maailmankaikkeudesta. Koska elämä on monimutkaista, jokainen sananlasku tavoittaa viisauden vain tiettyä tilannetta varten. Onnistuakseen todella suunnistamaan idealismin ja arkisen kärsimyksen välissä henkilö tarvitsee elävän suhteen tämän viisauden lähteeseen – itse asiassa avioliiton.
Erikoisin ja vaikuttavin hahmo koko kirjassa on lukujen 8 ja 9 Lady Viisaus, JHVH:n luovan ja järjestystä tuottavan viisauden ruumiillistuma. Tämä nainen on vastakohta Lady Tyhmyydelle luvussa 9 ja toinen niistä vaihtoehdoista, jotka seikkailunhaluisella nuorella on edessään. Hän voi siis lopulta päätyä vastaavasti joko autuuteen tai turmioon. Itse asiassa molemmat näistä viettelijättäristä yrittävät suloillaan houkutella vaeltajat luokseen:
Viehtymystä eroottiseen kielenkäyttöön puhuttaessa viisaudesta ei selitä yksinomaan opettajien pyrkimys vangita nuorten poikien mielenkiinto. Päättymätön tiedon hakeminen, innostus uusien oivallusten äärellä, totuuden viettelevä houkutus ja salaileva kätkeytyminen muistuttavat kaikki lemmenseikkailua, jossa rakastavaiset tulevat yhteen ja paistattelevat toistensa sylissä. Jokainen paljastus avaa uusia mahdollisuuksia, ja tämä jännitys on luonteenomaista kaikelle aidolle tuntemattoman tavoittelulle.[17]Koska Viisaus voi julistaa, että maailma tehtiin hänen avullaan, hänen on oltava Jumalan oman olemuksen ja luonteen jatke.
Lady Viisaus ei ole mikään vähäpätöinen henkilö. Toisen temppelin aikakauden juutalaisessa ajattelussa Jumalan identiteetti keskittyi luomisen ympärille. JHVH puhui sanallaan kaiken olevaksi; hän yksin oli kaiken Luoja ja Hallitsija, eikä hänellä ollut tässä työssä vertaista eikä auttajaa.[18] Koska Viisaus voi julistaa, että maailma tehtiin hänen avullaan (8:22-31 (Sananl. 8:22–31)), hänen on oltava Jumalan oman olemuksen ja luonteen jatke. Tällä tavoin myös Salomon viisaus, Vanhan ja Uuden testamentin välisellä ajalla kirjoitettu teos, hänet esittää.
Ei ole yllättävää, että varhaiset kristityt näkivät Lady Viisaudessa erinomaisen mallin Jeesukselle. Erittäin varhaisesta alkaen Jeesusta pidettiin JHVH:n personoituna Viisautena ja Sanana, hänen Logoksenaan, joka sai myös kunnian koko kosmoksen luomisesta ja siksi hänet sisällytettiin jumalalliseen identiteettiin (Joh. 1:1–18; Room. 1:18–20, 2:14-15 (Room. 2:14–15); Kol. 1:15–20; Ilm. 3:14).[19]
Sananlaskujen kirjan viimeinen luku sisältää akrostikon-runon "hyvän vaimon" tai "uljaan naisen" ylistykseksi.[20] Sen sijaan, että runo ihailisi pätevää heprealaisvaimoa (mikä itsessään olisi täysin sopivaa), se todennäköisesti kuvailee lopputulosta, joka seuraa, kun ihminen löytää syvän ja intiimin suhteen itse Viisauteen – avioliittoa aidon Ladyn kanssa:
Runon merkittävä huomion keskittäminen vaimoon ja kaikkeen, mitä tämä tekee... hänen hyveisiinsä yhtä hyvin kuin hänen käytännön harkintakykyynsä ja nerokkuuteensa, sekä huomattavat yhtäläisyydet moninaisiin kuvauksiin Viisaudesta viittaavat siihen, että runo... on kirjan viimeinen, mestarillinen muotokuva Viisaudesta. Hänet esiteltiin luvussa 9 nuorena, naimakelpoisena naisena etsimässä rakastajaa, joka vastaanottaisi ne lahjat ja elämän, jotka hän kykenee tarjoamaan. Nyt kosiskelun ja oppimisen aika on ohi... Viisaus on uskollinen vaimo ja talonsa taitava emäntä, joka on vihdoin asettunut aloilleen omiensa pariin... käytännöllinen, alati läsnäoleva, uskollinen opas ja elinikäinen kumppani jokaiselle, joka valitsee hänen tiensä.[21]
Johanneksen evankeliumin lukijoille tämä kuulostaa syvästi tutulta ja muistuttaa Jeesuksen kuvausta Pyhästä Hengestä (14:16-17, 26 (Joh. 14:16–17,26)). Tämä vertaansa vailla oleva avioliitto on saavutettavissa Herran pelon kautta – rakkaudella, kunnioituksella ja kuuliaisuudella.
Tämänkaltainen suhde on erityisen tärkeä koetusten keskellä – kuten niiden, joihin Job joutui.
Jobin kirja: Jumalan oikeudenmukaisuus perustuu hänen Viisauteensa
Vaikka asiasta on epäselvyyttä, Jobin kirja vaikuttaa olevan peräisin patriarkkojen ajalta tai jopa sitä varhaisemmalta kaudelta. Job elää 140 vuotta ja hänen omaisuuttaan mitataan laumoina; sabalaiset ja kaldealaiset ryöstelevät maassa; vanha rahayksikkö kesita mainitaan (42:11 (Job 42:11)), mutta keskeiset israelilaiset elementit, Toora ja eksodus, loistavat poissaolollaan.[22]
Epävarmuudesta huolimatta Jobin kirja perustuu todennäköisesti historiallisiin tapahtumiin ja kokemuksiin.[23] Meillä on muita vähemmän historiallisia esimerkkejä muinaisesta viisauskirjallisuudesta, jotka käsittelevät vanhurskaan kärsimystä ja jumalten oikeudenmukaisuutta, kuten mesopotamialaiset tekstit "Man and His God" ja "The Babylonian Theodicy". Job jättää ne kuitenkin varjoonsa sekä muodollaan että syvällisyydellään – ja päätyy varsin erilaisiin johtopäätöksiin.[24]
... hän kyseenalaistaa Jumalan viisauden hallita maailmaa kiistämällä, että pyyteetöntä vanhurskautta olisi tai edes voisi olla olemassa.Yleisesti muinaisessa Lähi-idässä ajateltiin, että näennäisesti viattomien kärsimyksen syy oli joko tahaton tai salainen synti taikka jumalten tutkimaton luonne ja toimet.[25] Heti Jobin aloituskohtauksessa molemmat näistä selityksistä romutetaan ja meille kerrotaan todellinen syy Jobin koetusten takana: haaste, jonka saatana-hahmo esittää. Kerronnallisessa viitekehyksessä hän kyseenalaistaa Jumalan viisauden hallita maailmaa kiistämällä, että pyyteetöntä vanhurskautta olisi tai edes voisi olla olemassa. /p>
Jos Jumala siunaa kuuliaisia ja rankaisee pahoja, hän saa ihmiset käyttäytymään oikein yksinomaan itsekkäistä motiiveista. He tavoittelevat palkkiota ja välttävät rangaistusta, eivät rakasta Jumalaa itseään. Todellista vanhurskautta ei siis voi olla olemassa; Jumala hallitsee maailmaansa tyhmyydellä, ei viisaudella. Job päätyy vastaesimerkiksi, jonka kautta Jumala korottaa viisautensa ja todistaa saatanan olevan väärässä.
Omalle ajalleen tyypilliseen tapaan Jobin kolme ystävää soveltavat rangaistusperiaatetta nurinkurisesti. Heidän mielestään Jobin onnettomuus osoittaa kiistattomasti, että hän on syyllistynyt johonkin hirvittävään syntiin. He yrittävät myös taivutella Jobia järjettömään lepytysrituaaliin, jotta tämä saisi jälleen osakseen Jumalan suosion – mutta jos Job suostuu, hän toimii pelkästä itsekkyydestä ja Jumala häviää vedon.[26] Job kuitenkin kieltäytyy esittämästä teeskenneltyä synnintunnustusta vain välttyäkseen kärsimyksiltä, koska pitää omaa vanhurskauttaan suuremmassa arvossa. Nuori Elihu osoittaa, että kolmikko on väärässä: hän siirtää argumentin oikeudenmukaisuudesta viisauden alueelle ja korottaa Jobin ansaitsemattoman kärsimyksen.
Kaiken lopputulos on, että rajalliset ihmiset eivät aina voi arvioida Jumalan oikeudenmukaisuutta.Job ei ole tietoinen kosmisen valtaistuinsalin tapahtumista. Siksi hän väittää, että Jumala on toiminut epäoikeudenmukaisesti langettaessaan hänen ylleen näin suuren kärsimyksen. Rangaistusperiaatetta edustavan kuplan sisällä Jobin ajattelu yksinkertaistaa tilannetta liikaa. Jumala todistaa hänen olevan väärässä osoittamalla, että Jobilta puuttuu tarvittava viisaus arvioida tilanteen jokaista muuttujaa. Job ei siis voi muodostaa aidosti tietoon perustuvaa mielipidettä Jumalan tavasta järjestää maailmansa, ja Jumalan oikeudenmukaisuus korotetaan.
Kaiken lopputulos on, että rajalliset ihmiset eivät aina voi arvioida Jumalan oikeudenmukaisuutta. Vaikka rangaistusperiaate on yleisesti voimassa, muutamat itseään viattomina pitävät voivat joutua kärsimään ilman, että synti selittäisi asian suoraan. Vastaavasti jotkut, jotka mielestämme ovat ansainneet jumalallisen koston, saavat toisinaan kukoistaa. Olisimme kuitenkin väärässä, jos kyseenalaistaisimme Jumalan oikeudenmukaisuuden. Hänen viisautensa, hänen järjestyksenpitonsa maailmassa, on nähtävillä ja ilmeistä lukemattomilla muilla elämänalueilla, ja Jumalan oikeudenmukaisuus virtaa juuri hänen viisaudestaan. Jos luotamme hänen viisauteensa, voimme luottaa hänen lopulliseen oikeudenmukaisuuteensakin.
Viatonta vastoinkäymisten kärsijää voi tänäänkin auttaa muistaa Jobin koetusten laajempi asiayhteys. Vaikka emme luultavasti ole Jobin lailla kosmisen vedonlyönnin pelinappuloina emmekä päädy lopulta esikuviksi miljardeille muille, meillä on tilaisuus osoittaa, että pyyteetöntä vanhurskautta on yhä olemassa.
Oikea vastaus suuren ahdingon edessä on jatkaa Jumalan rakastamista ja hyvän tekemistä, vaikka välitöntä palkkiota ei tulisikaan. Sellainen asenne meidän puoleltamme osoittaa, että luotamme Jumalan viisauteen hänen hallitessaan maailmaa. Vaikeuksista huolimatta takerrumme häneen kuten rakastajat toisiinsa Vanhan testamentin kiistellyimmässä kirjassa – Laulujen laulussa.
Laulujen laulu: hulluna Viisauteen
Laulujen laulu ei tarkkaan ottaen ole varsinaista viisauskirjallisuutta, mutta "sillä on yhtymäkohtia raamatulliseen viisauteen – kirja yhdistetään viisaaseen kuningas Salomoon (1. Kun. 4:29–34), se koskee mieheksi ja naiseksi luodun ihmisen arvoitusta ja tarjoaa (ainakin epäsuorasti) ohjeita seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvään toimintaan."[27] Lukuun ottamatta avausjakeessa (Laul. l. 1:1) esiintyvää Salomon nimeä kirjalla ei ole historiallisia vertailukohtia eikä siihen viitata muualla, joten sen tausta on epäselvä. Jopa nimi on monitulkintainen: joko Salomo koosti teoksen, se on omistettu hänelle tai hän on vain runollisen tarinamme hahmo.
Perinteisesti Salomoa pidetään Laulujen laulun kirjoittajana ja teos ajoitetaan myöhäiselle 10. vuosisadalle eKr. Kuitenkin muutamat muinaiset juutalaiset kirjoittajat pitivät kirjan kirjoittajana Juudan kuningas Hiskiaa, joka säilytti melkoisen määrän muutakin israelilaista viisauskirjallisuutta.[28] Kirjallisten, historiallisten ja kielellisten todisteiden perusteella Laulu näyttää olevan peräisin Pohjoisvaltakunnasta ajalta ennen pakkosiirtolaisuutta. Koska kirja kuuluu runolliseen tyylilajiin, tekstin tulkinnan kannalta sen historiallinen tausta on oikeastaan merkityksetön.
Hermeneuttisen yksimielisyyden saavuttaminen on ollut vaikeaa kirjan avoimesti eroottisen kielen, epätavallisen sanaston ja epähistoriallisen asetelman vuoksi. Sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä allegoria oli hallitseva lähestymistapa tulkinnassa 1800-luvun puoliväliin asti. Sulhasen ja morsiamen suhteen nähtiin vuoronperään kuvaavan Jumalaa ja Israelia, Salomoa ja Viisautta, Jeesusta ja hänen seurakuntaansa tai Jeesusta ja yksittäistä kristittyä. Jos teksti ei kuitenkaan ikinä väitä edustavansa allegoriaa eikä anna ainoaakaan tulkinta-avainta oletettuun symboliikkaansa, sitä ei tulisi lukea allegorisesti.[29] Longman valitsee siksi kirjaimellisen tulkinnan:
Sitä on suitsittava viisauden suomalla suunnitelmallisuudella; muuten seurauksena on särkynyt sydän ja kaaos.Laulujen laulu on siis nimensä mukaisesti yksi laulu, joka on koostettu useammasta eri laulusta. Se on rakkausrunojen antologia, jota sitoo yhteen päämäärä, tyylillinen johdonmukaisuus ja muutama toistettu säe. Tulkitsijan päämäärä ei ole kuvata tarinaa, vaan purkaa rikkaat kielikuvat ja tutkia voimakkaita tunteita, joita runoilija ilmaisee... Laulu vahvistaa inhimillisen rakkauden, intiimin suhteen, aistillisuuden ja seksuaalisuuden arvon.[30]
Archer hylkää ajatuksen antologiasta toteamalla, että "[syyrialaisen häälaulu]tyylilajin käytöstä heprealaisessa Palestiinassa ei ole kirjallisia todisteita miltään aikakaudelta ([Laulua] itseään lukuun ottamatta) eikä koko runon hyvin yhtenäinen rakenne tue teoriaa, jonka mukaan se olisi antologia alun perin itsenäisistä lyriikoista."[31] Jos kysymys Laulun yhtenäisyydestä jätetään sikseen, Longman on luultavasti oikeassa siitä, mihin tulkitsijan tulisi pyrkiä. Runouden tarkoitus on liikauttaa tunteita ja ilmaista rikkaalla kuvakielellä se, mikä ei helposti suostu tieteellisen analyysin kohteeksi.
Tästä näkökulmasta ymmärrettynä Laulujen laulu juhlii ihmisolentojen fyysistä luontoa – olentojen, jotka hyvä Jumala on tarkoituksellisesti tehnyt miehiksi ja naisiksi. Alussa hän on halkaissut sukupuolet irti toisistaan, jotta nämä voisivat liittyä jälleen yhteen sukupuoliyhteyden kautta. Laulu riemuitsee tästä kaksinaisuuden salaisuudesta ja pyrkii opastamaan kuulijoitaan hyveelliseen seksuaalisuuteen. Rakkaus, etenkin eroottinen rakkaus, on valtava voima ihmissielussa. Sitä on suitsittava viisauden suomalla suunnitelmallisuudella; muuten seurauksena on särkynyt sydän ja kaaos.
Kirjoittaja näyttää rakentavan kontrastin Salomon ja hänen haareminsa välisen moniavioisen suhteen sekä neidon ja tämän rakastajan "yksinkertaisen, puhtaan, vilpittömän ja eroottisen, mutta uskollisen"[32] rakkauden välille. Laulu puolustaa siveyttä ja uskollisuutta tärkeinä hyveinä, mutta myös romanttisen kiintymyksen arvokkuutta ja aviosuhteen liittorajojen sisällä tapahtuvan seksuaalisen ilmaisun pyhyyttä. Lisääntymisen lisäksi puolisot on annettu toisilleen molemminpuolista iloa ja mielihyvää varten – jotta he löytäisivät jälleen sen puuttuvan puoliskon, joka heistä erotettiin alkuperäisessä luomistyössä.
Longman huomauttaa, että Laulujen laululla on keskeinen osa rakkauden ja seksuaalisuuden raamattuteologiassa ja siksi sillä on luovuttamaton paikka Vanhan testamentin kaanonissa. Kirjoitusten suuressa kertomuksessa
... tarina alkaa Puutarhasta. Aadam ja Eeva ovat siellä alastomina vailla häpeän tunnetta. Ajatus on, että ennen syntiä nuo kaksi ovat täysin avoimia toisilleen, eivät ainoastaan seksuaalisesti, vaan myös psykologisesti ja hengellisesti... Kun lukee Laulujen laulua, missä monet runot esittävät miehen ja naisen Puutarhassa nauttimassa toistensa alastomuudesta, mieleen tulee Eeden. Lukija ymmärtää, että Laulu käsittelee seksuaalisuuden lunastusta. Kyseessä on kuitenkin "jo nyt – ei vielä" -lunastus, koska muutama runo (5:2-6:3) myöntää, että ongelmat jatkuvat.[33]
Ympäröivät muinaisen Lähi-idän kulttuurit, kuten omamme nykyään, olivat vajonneet moninaisiin kieroutuneisiin himoihin ja peittelemättömään siveettömyyteen. Tätä taustaa vasten sekä morsian että sulhanen ovat viattomia, aitoja ja "jopa tietyllä tapaa lapsellisia".[34] Vaikka Laulu sisältää melko kursailematonta erotiikkaa runollisiin kiertoilmaisuihin käärittynä, se tarjoaa odottamattoman ja erittäin myönteisen kuvan seksuaalisuudesta, jota käytetään oikeassa asiayhteydessä.
Muualla Vanhassa testamentissa hengellistä luopumusta verrataan aviorikokseen, joten kielikuva avioliitosta on yleensä kielteinen. Mutta "[t]ämän kielteisen käyttötavan takana seisoo myönteinen julistus, että Jumalan suhde kansaansa on kuin avioliitto (ks. Jer. 2:1–2)... [M]itä enemmän ymmärrämme halun syvyyttä ja aviollisen intiimiyden voimaa, sitä enemmän ymmärrämme suhdettamme Jumalan kanssa."[35] Oman kieroutuneen yhteiskuntamme keskellä on tärkeää arvostaa avioliiton pyhyyttä ja sen sisällä tapahtuvan fyysisen läheisyyden sopivaisuutta. Meidän on jälleen opittava riemuitsemaan tästä lahjasta – ja ylistämään sen Antajaa.
Psalmien kirja: ylistys Viisauden Jumalalle
On vaikeaa saada selville yksittäisten psalmien kirjoitusajankohtaa. Niiden historiallinen maisema näyttää kattavan kymmenen vuosisataa, jotka alkavat Daavidista toisen vuosituhannen puolivälissä eKr. ja jatkuvat pitkälti pakkosiirtolaisuuden yli. Psalmien kirjan kokoaminen saatiin kuitenkin suoritettua jonkin aikaa Babylonian vankeuden jälkeen.[36] Kokoelma koostuu 150 laulusta, joiden kirjoittajilla oli erilaiset aikomukset ja pyrkimykset. Aihepiiri vaihtelee yksilön valituksesta yhteisön ylistykseen, sairauden parantumista koskevista rukouksista kiitokseen ja viisauspsalmeihin.[37] Luultavasti monet psalmeista sävellettiin liturgisiin tarkoituksiin tai yksityistä hartaudenharjoitusta varten.[38]
Jos tämä dynamiikka ei toteudu kansakuntien ja yksilöiden kohtaloissa, Jumalan kyky toteuttaa oikeutta näyttää kyseenalaiselta...Omalta osaltaan Psalmien kirjan kokoajalla näyttää olleen syvempi tarkoitusperä: hän on tahallisesti rakentanut kokoelmasta eräänlaisen Israelin lauletun historian. Johdannon (1–2) jälkeen tarina alkaa Daavidin vainosta Saulin käsissä ensimmäisissä psalmeissa (3–41). Kertomus jatkuu läpi Daavidin kuninkuuden (42–72), Pohjoisvaltakunnan sortumisen (73–89), temppelin tuhon ja Juudan heimon pakkosiirtolaisuuden (90–106). Lopulta kansa palaa Luvattuun Maahan aloittamaan uuden aikakauden. He ylistävät Herraa, Kuningastaan (107–145), erityisesti hänen Toorastaan. Toora on kansakunnan liittosopimus ja välttämätön ylläpitämään Daavidin dynastiaa Jumalan kuninkuuden maanpäällisenä kuvana.
Toinen suuri teologinen teema Psalmien kirjassa on JHVH:n oikeudenmukaisuus, joka toteutuu erityisesti palkkion ja rangaistuksen periaatteen kautta. Oikeamielisten on tarkoitus menestyä ja jumalattomien määrä kärsiä suhteessa omaan hyvyyteensä ja pahuuteensa. Jos tämä dynamiikka ei toteudu kansakuntien ja yksilöiden kohtaloissa, Jumalan kyky toteuttaa oikeutta näyttää kyseenalaiselta – etenkin, kun Israel ei ole saanut ilmoitusta lopullisesta tuomiosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä.[39] Niinpä valituspsalmit huutavat JHVH:n puoleen: viholliset ovat saaneet yliotteen viattomasta, jota heidän ei olisi alun perinkään pitänyt kyetä kukistamaan. Vaikka laulaja ei pidä itseään täydellisenä, hän on kuitenkin vanhurskaampi kuin vihamiehensä, ja elämän kokonaisviitekehyksessä kärsimyksen aste ratkaisee.[40] Vastaavasti ylistyspsalmit keskittyvät usein siihen, kuinka Jumala vapauttaa laulajan vihollisistaan tai kärsimyksestään.
Psalminkirjoittajat eivät kärsi siksi, että Jumala tahtoo tai aiheuttaa sen...Koko kokoelma korottaa JHVH:n kunniaa maailman hyvänsuopana Kuninkaana, joka alkujaan loi maailman ja nyt ylläpitää sen järjestystä verrattomalla viisaudellaan. Tämä syvä viisaus saa psalminkirjoittajat hylkäämään jäykän opin palkkiosta ja rangaistuksesta aivan kuten Jobin kirjakin tekee. Vaikka oikeus toteutuukin siten, että pahantekijät saavat ansionsa mukaan, kärsimystä ei voi nähdä yksisilmäisesti Jumalan rangaistuksena, joka aiheutuu yksilön tai yhteisön synnistä.
Kosmoksen Hallitsija on kärsijöiden luona lohduttamassa heitä, ei vihaisena kaatamassa onnettomuutta heidän niskaansa. "Psalminkirjoittajat eivät kärsi siksi, että Jumala tahtoo tai aiheuttaa sen ; pikemminkin he kärsivät, koska he itse tai heidän vihollisensa eivät ole valinneet toteuttaa ja ilmentää sitä oikeutta, vanhurskautta ja rauhaa, joita Jumala tahtoo."[41] Se seikka, että Jumala on päättänyt olla pakottamatta suvereenia tahtoaan läpi jokaisessa moraalisessa ratkaisussa, jättää ihmisten eteen sekä aidon valinnan että vastuun. Lisäksi se mahdollistaa armon (ihminen ei saakaan, mitä ansaitsisi), ja niinpä
... kuvaus armollisesta Jumalasta, jonka rakkaus tekee Jumalasta haavoittuvan ihmisten tottelemattomuuden edessä, saavuttaa huippunsa Jeesuksen inkarnaatiossa, elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa... evankeliumien kirjoittajat eivät voineet kertoa kertomusta Jeesuksesta ilman Psalmeja. Psalmien toistuva tapa asettaa vastakkain kipu ja kiitos, tuska ja toivo, kärsimys ja kirkkaus ennakoi Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta – hänen, joka aina toisinaan kutsuu ihmisiä kokemaan elämän kirkkautta ristin ottamisen ja hänen seuraamisensa kautta.[42]
Yhteenveto
Viisaus on liiton Jumalan oma luonteenpiirre, joka kosmoksen luomisen yhteydessä jopa personoidaan hänen auttajakseen.Viisaus ei ole vain tietoa siitä, mitkä ovat parhaita käytänteitä verrattain vakaan yhteiskunnan pyörittämiseen. Viisaus on liiton Jumalan oma luonteenpiirre, joka kosmoksen luomisen yhteydessä jopa personoidaan hänen auttajakseen. Maailma ei siksi olekaan järjetön paikka täyden kaaoksen meressä, vaan järjestetty kokonaisuus, jonka perustuksena ovat viisauden periaatteet – viisauden, joka etsii ymmärtäväistä sydäntä.
Viisauden omistamisesta on siis selkeää etua ihmiselle joka tasolla – käytännöllisellä, emotionaalisella, hengellisellä, moraalisella ja yhteisöllisellä – ja sen lähde on varsin luonnollisesti Herran pelko. Sydän, joka kohtaa JHVH:n kunnioittaen ja arvostaen, ei tapaa arvaamatonta ja oikullista jumalolentoa, vaan pääsee kiinni mielekkyyden ja järjestyksen lähteeseen. Tällaisesta ihmisestä virtaa ja vuotaa vastavuoroisesti samaa järjestystä jokaiselle elämänalueelle. Hän ilmentää syvää ja monipuolista viisautta.
Jumalan tunteminen ja hänen teidensä seuraaminen johtaa viisauteen ja elämään. Häiden juhla-ateria on valmistettu. Morsian – vai Sulhanenko se on? – viittoo kutsuvasti. On aika astua avioon.
