luku 10
luku 12
Tuomarien kirja, luku 11
luotu 8.5.2024 klo 14:38
muokattu 8.5.2024 klo 14:38
Sisällys
| 1–11 | Jeftan karkotus ja nousu tuomariksi |
| 12–28 | Jeftan neuvottelu Ammonin kuninkaan kanssa |
| 29–40 | Jeftan lupaus ja uhri |
| Kuoliko Jeftan tytär? |
Jeftan karkotus ja nousu tuomariksi
1. Gileadilainen Jefta oli sotaurho, mutta hän oli porton poika; Jeftan isä oli Gilead. 2. Mutta Gileadin vaimo synnytti hänelle poikia, ja kun tämän vaimon pojat kasvoivat suuriksi, niin he karkoittivat Jeftan ja sanoivat hänelle: "Et sinä saa perintöosaa meidän isämme talossa, sillä sinä olet toisen naisen poika." 3. Niin Jefta lähti pakoon veljiänsä ja asettui Toobin maahan. Ja Jeftan luo kerääntyi tyhjäntoimittajia, ja ne retkeilivät yhdessä hänen kanssaan. 4. Jonkun ajan kuluttua ammonilaiset aloittivat sodan Israelia vastaan. 5. Kun nyt ammonilaiset alottivat sodan Israelia vastaan, niin Gileadin vanhimmat lähtivät noutamaan Jeftaa Toobin maasta. 6. Ja he sanoivat Jeftalle: "Tule ja rupea meidän päälliköksemme, sotiaksemme ammonilaisia vastaan." 7. Mutta Jefta vastasi Gileadin vanhimmille: "Ettekö te vihanneet minua ja karkoittaneet minua isäni talosta? Minkätähden tulette minun luokseni nyt, kun teillä on hätä?" 8. Gileadin vanhimmat sanoivat Jeftalle: "Juuri sentähden olemme nyt tulleet jälleen sinun luoksesi; ja jos sinä tulet meidän kanssamme ja ryhdyt taistelemaan ammonilaisia vastaan, niin sinä olet oleva meidän, kaikkien Gileadin asukasten, päämies." 9. Jefta vastasi Gileadin vanhimmille: "Jos te viette minut takaisin, taistelemaan ammonilaisia vastaan, ja Herra antaa heidät minun valtaani, niin minä rupean teidän päämieheksenne." 10. Silloin Gileadin vanhimmat sanoivat Jeftalle: "Herra kuulee meidän välipuheemme; totisesti, me teemme kaiken, mitä sinä sanoit." 11. Niin Jefta lähti Gileadin vanhinten kanssa, ja kansa asetti hänet päämiehekseen ja päällikökseen. Ja Jefta lausui Herran edessä Mispassa kaiken, mitä oli puhunut.
1. Gileadilainen Jefta oli urhea soturi. Hän oli erään porton ja Gilead-nimisen miehen poika. 2. Gileadilla oli poikia myös vaimonsa kanssa. Aikuisiksi tultuaan pojat ajoivat Jeftan pois ja sanoivat hänelle: "Sinulle ei kuulu perintöosaa isämme omaisuudesta, sillä sinä olet vieraan naisen poika." 3. Jefta pakeni veljiään Tobin maahan ja asettui sinne asumaan. Siellä hänen ympärilleen kokoontui joutilaita miehiä, jotka seurasivat häntä hänen retkillään. 4. Jonkin ajan kuluttua ammonilaiset aloittivat sodan israelilaisia vastaan. 5. Heidän hyökättyään israelilaisten kimppuun gileadilaisten vanhimmat lähtivät noutamaan Jeftaa Tobin maasta. 6. He sanoivat Jeftalle: "Tule päälliköksemme, että voimme käydä sotaa ammonilaisia vastaan." 7. Mutta Jefta vastasi: "Tehän halveksitte minua ja olette karkottaneet minut isäni kodista. Miksi te tulette minun luokseni nyt, kun olette pulassa?" 8. Vanhimmat sanoivat hänelle: "Me käännymme puoleesi, että lähtisit meidän mukaamme taistelemaan ammonilaisia vastaan. Me tahdomme sinut kaikkien gileadilaisten johtajaksi." 9. Jefta sanoi gileadilaisten vanhimmille: "Te siis viette minut takaisin kotiin sotimaan ammonilaisia vastaan? Teettekö minusta johtajanne, jos Herra antaa minun voittaa heidät?" 10. He vastasivat: "Sen lupaamme. Olkoon Herra todistajanamme!" 11. Niin Jefta lähti heidän mukaansa. Kansa nimitti hänet johtajakseen ja päällikökseen, ja Jefta toisti sopimuksen sanat Herran edessä Mispassa. ©
Jeftan neuvottelu Ammonin kuninkaan kanssa
12. Sitten Jefta lähetti ammonilaisten kuninkaan luo sanansaattajia sanomaan: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, kun tulet minua vastaan, sotimaan minun maatani vastaan?" 13. Niin ammonilaisten kuningas vastasi Jeftan sanansaattajille: "Ottihan Israel tullessaan Egyptistä minun maani Arnonista Jabbokiin ja Jordaniin asti; anna se nyt hyvällä takaisin." 14. Jefta lähetti taas sanansaattajia ammonilaisten kuninkaan luo 15. ja käski sanoa hänelle: "Näin sanoo Jefta: Ei Israel ole ottanut Mooabin maata eikä ammonilaisten maata. 16. Sillä tullessaan Egyptistä Israel kulki erämaan kautta Kaislamerelle saakka ja tuli Kaadekseen. 17. Ja Israel lähetti sanansaattajia Edomin kuninkaan luo sanomaan: 'Salli minun kulkea maasi läpi'. Mutta Edomin kuningas ei kuullut heitä. Ja he lähettivät sanan myöskin Mooabin kuninkaalle, mutta ei hänkään suostunut. Niin Israel asettui Kaadekseen. 18. Sitten he kulkivat erämaan kautta ja kiersivät Edomin maan ja Mooabin maan ja tulivat itäpuolelle Mooabin maata ja leiriytyivät Arnonin toiselle puolelle; he eivät tulleet Mooabin alueelle, sillä Arnon on Mooabin raja. 19. Silloin Israel lähetti sanansaattajia Siihoniin, amorilaisten kuninkaan, Hesbonin kuninkaan, luo, ja Israel käski sanoa hänelle: 'Salli meidän kulkea maasi läpi määräpaikkaamme'. 20. Mutta Siihon ei uskonut Israelia, niin että olisi sallinut sen kulkea alueensa läpi, vaan Siihon kokosi kaiken väkensä, ja he leiriytyivät Jahaaseen, ja hän ryhtyi taisteluun Israelia vastaan. 21. Mutta Herra, Israelin Jumala, antoi Siihonin ja kaiken hänen väkensä Israelin käsiin, niin että nämä voittivat heidät. Ja Israel valloitti koko amorilaisten maan, niiden, jotka asuivat siinä maassa. 22. Ja he ottivat omakseen koko amorilaisten alueen Arnonista Jabbokiin asti ja erämaasta Jordaniin saakka. 23. Näin siis Herra, Israelin Jumala, karkoitti amorilaiset kansansa Israelin tieltä. Ja nyt sinä ottaisit omaksesi heidän maansa! 24. Eikö ole niin: minkä sinun jumalasi Kemos antaa sinun omaksesi, sen sinä otat omaksesi; ja kenen hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, karkoittaa meidän tieltämme, sen maan me otamme omaksemme? 25. Vai oletko sinä parempi kuin Baalak, Sipporin poika, Mooabin kuningas? Rakensiko hän riitaa Israelin kanssa, tahi ryhtyikö hän sotaan heitä vastaan? 26. Israel on nyt asunut Hesbonissa ja sen tytärkaupungeissa, Aroerissa ja sen tytärkaupungeissa ja kaikissa Arnonin varrella olevissa kaupungeissa kolmesataa vuotta. Miksi te ette sen ajan kuluessa ole ottaneet niitä pois? 27. Minä en ole rikkonut sinua vastaan, mutta sinä teet pahasti minua kohtaan, kun ryhdyt sotimaan minua vastaan. Herra, joka on tuomari, tuomitkoon tänä päivänä israelilaisten ja ammonilaisten välillä." 28. Mutta ammonilaisten kuningas ei ottanut kuuloonsa, mitä Jefta lähetti hänelle sanomaan.
12. Jefta lähetti sananviejiä kysymään ammonilaisten kuninkaalta: "Mitä me olemme tehneet, kun tunkeudut maahamme?" 13. Ammonilaisten kuningas vastasi Jeftan miehille: "Käyn sotaa siksi, että tullessaan Egyptistä Israel valloitti minun maani Arnonista Jabbokiin ja Jordaniin saakka. Luovuta nyt suosiolla nuo alueet minulle takaisin." 14. Jefta lähetti uudelleen sananviejiä ammonilaisten kuninkaan luo 15. sanomaan hänelle: "Näin sanoo Jefta: "Israel ei ole valloittanut moabilaisten eikä ammonilaisten maata. 16. Tullessaan Egyptistä israelilaiset kulkivat autiomaan kautta Kaislamerelle ja sieltä Kadesiin. 17. He lähettivät Edomin kuninkaan luo sananviejiä pyytämään lupaa kulkea hänen maansa kautta, mutta Edomin kuningas ei suostunut pyyntöön. Myös Moabin kuninkaalle he lähettivät saman viestin, mutta hänkään ei suostunut, ja niin israelilaisten oli jäätävä Kadesiin. 18. Sitten he kulkivat autiomaan kautta, kiersivät Edomin ja Moabin ja tulivat Moabin itärajalle. He leiriytyivät Arnonin toiselle puolen, mutta eivät menneet tämän rajajoen yli Moabin alueelle. 19. "Israelilaiset lähettivät nyt sananviejiä amorilaisten kuninkaan Sihonin luo, joka hallitsi Hesbonissa. He sanoivat hänelle: 'Tahtoisimme vain kulkea alueesi halki omaan maahamme.' 20. Mutta Sihon ei luottanut kylliksi israelilaisiin päästääkseen heidät kulkemaan alueensa läpi. Hän kokosi kaikki joukkonsa, leiriytyi Jahasiin ja ryhtyi taistelemaan Israelia vastaan. 21. Herra, Israelin Jumala, antoi Sihonin ja hänen joukkonsa israelilaisten käsiin, ja Israel kukisti amorilaiset. Sitten Israel valloitti koko maan siellä asuvilta amorilaisilta. 22. Israelilaiset ottivat haltuunsa amorilaisten koko alueen Arnonista Jabbokiin ja itäisestä autiomaasta Jordaniin asti. 23. "Kun siis Herra, Israelin Jumala, on nyt hävittänyt oman kansansa tieltä amorilaiset, mikä sinä olet ottamaan omaksesi israelilaisten maan? 24. Pidäthän sinäkin itselläsi kaiken sen maan, jonka jumalasi Kemos antaa haltuusi. Aivan samoin mekin otamme haltuumme sen alueen, jonka asukkaat Herra, meidän Jumalamme, hävittää meidän tieltämme. 25. Luuletko olevasi parempi kuin Moabin kuningas Balak, Sipporin poika? Haastoiko hän koskaan riitaa Israelin kanssa? Ryhtyikö hän sotimaan Israelia vastaan? 26. Israelilaiset ovat asuneet Hesbonissa ja Aroerissa sekä niiden ympäristökylissä ja Arnonin jokivarren kaupungeissa jo kolmesataa vuotta. Mikset ole ennen ottanut niitä haltuusi? 27. Me emme ole rikkoneet teitä vastaan, mutta te teette meille pahaa ryhtyessänne sotaan meitä vastaan. Ratkaiskoon Herra nyt israelilaisten ja ammonilaisten välisen riidan!" 28. Mutta ammonilaisten kuningas ei piitannut viestistä, jonka Jeftan sananviejät hänelle esittivät. ©
Israelilaisten ja alueen muiden kansojen välillä oli kitkaa, joka purkautui helposti väkivaltana.[1] Filistealaiset halusivat hallita tärkeää aluetta (1. Sam. 4:1–11), koska pitivät heprealaisia uhkana. Midianilaiset hyökkäilivät maahan (Tuom. 6:2–6), mooabilaiset vaativat veroa (Tuom. 3:12–15), amalekilaiset tekivät ryöstöretkiä (1. Sam. 15:2, 1. Sam. 30:1–20) – ja tällä kertaa ammonilaiset vaativat maa-aluetta omakseen.
Lähettämässään viestissä Jefta voi viitata Israelin eksodukseen ja Kanaanin maahan saapumiseen yhteisesti tunnettuina historiallisina tosiasioina, joiden myös Ammonin kuningas tietää tapahtuneen (Tuom. 11:13,16). Olisikin kummallista keksiä kansalle näin nolo alkuperätarina, jollei se koskaan todella ollut Egyptin orjana ja päässyt sieltä vapaaksi – mikään muu muinaisen Lähi-idän kansakunta ei häväissyt itseään mokomalla sepustuksella.[2]. Jotta viesti täyttäisi tarkoituksensa, sekä Jeftan että ammonilaisten mielestä on kiistatonta, että Israel on ollut maassa jo 300 vuotta.[3]
Viestissä esiintyvä sanamuoto "näin sanoo Jefta" (jae 15 (Tuom. 11:15)) oli tavanomainen sanansaattajan käyttämä ilmaus, josta kävi ilmi viestin varsinainen lähettäjä (vrt. 1. Moos. 32:5, 2. Moos. 5:10, 1. Kun. 2:30). Fraasilla oli sama arvovalta kuin allekirjoituksella tai virallisella leimalla nykyään on.[4] Raamatussa se esiintyy tietysti yleisimmin profeettojen julistuksissa – "näin sanoo Herra" (esim. 2. Moos. 9:13, Joos. 7:13, 1. Sam. 2:27, 2. Sam. 12:7, 1. Kun. 14:7). Tällöin sanoma on jumalallista alkuperää ja siinä on melko järeä allekirjoitus.
Voiko jakeesta 26 laskea eksoduksen tarkan ajankohdan? Siihen Jeftan väite ei ole riittävän täsmällinen, vaan vaikuttaa pyöristykseltä. Käynnissä olevat tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1073 eKr.[5], jolloin Kanaanin maahan olisi saavuttu v. 1370 paikkeilla. Eksodus 40 vuosikymmentä aiemmin toisi meidät vuoteen 1410, joka ei sovi yhteen nykykäsityksen mukaisten vaihtoehtojen kanssa (1450 tai 1260 eKr.)[6] Karkeasti ottaen luku toki vastaa aiempaa ajankohtaa[7], ja koska tekstissä viitataan kuin ohimennen ajanjaksoihin, jotka jopa Israelin viholliset tuntevat ja tunnustavat, se vaikuttaa historiallisesti aidolta.[8] Jeftan lausuntoa ei siis tulisi ottaa kronologisesti tarkkana kuvauksena, vaan urheana rehvasteluna oman kansan etujen suojelemiseksi.[9]
Joka tapauksessa Jefta huomauttaa ammonilaisten kuninkaalle, että tämä pitäköön hallussaan maan, jonka Kemos on heille antanut – ja vastavuoroisesti näppinsä erossa maasta, jonka Herra on suonut israelilaisten ottaa haltuunsa (jakeet 23–24). Ovatko molemmat jumalat siis Raamatun mukaan olemassa ja voimiltaan toisiinsa verrattavissa? Jefta ei puhu tässä teologina, vaan vierasmaalaisena rauhanneuvottelijana. Riippumatta siitä, mitä Jefta henkilökohtaisesti ajattelee Kemoksesta, hän odottaa Ammonin kuninkaan tunnistavan ja myöntävän "reilun pelin" hengen: ei toisen maahan voi noin vain marssia ja odottaa tämän luopuvan omastaan, koska omistussuhde vuosisatoja sitten oli jokin muu.[10]
Neuvottelu ei kuitenkaan tuota toivottua tulosta, vaan edessä on aseellinen yhteenotto – ja ainakin pintapuolisesti myös yksi Vanhan testamentin karmivimmista kertomuksista.[11]
Jeftan lupaus ja uhri
29. Silloin Herran henki tuli Jeftaan, ja hän kulki Gileadin ja Manassen läpi ja kulki edelleen Gileadin Mispeen, ja Gileadin Mispestä hän lähti ammonilaisia vastaan. 30. Ja Jefta teki lupauksen Herralle ja sanoi: "Jos sinä annat ammonilaiset minun käsiini, 31. niin tulkoon kuka tulkoonkin minua vastaan taloni ovesta, kun minä voittajana palaan ammonilaisten luota, hän on oleva Herran, ja minä uhraan hänet polttouhriksi." 32. Sitten Jefta lähti ammonilaisia vastaan, sotimaan heitä vastaan, ja Herra antoi heidät hänen käsiinsä. 33. Ja hän tuotti heille hyvin suuren tappion, valloittaen maan Aroerista Minnitiin ja Aabel-Keramimiin asti, kaksikymmentä kaupunkia. Niin täytyi ammonilaisten nöyrtyä israelilaisten edessä. 34. Kun Jefta sitten tuli kotiinsa Mispaan, niin katso, hänen tyttärensä tuli ulos häntä vastaan vaskirumpua lyöden ja karkeloiden. Ja hän oli hänen ainoa lapsensa; paitsi tätä ei hänellä ollut poikaa eikä tytärtä. 35. Nähdessään hänet hän repäisi vaatteensa ja sanoi: "Voi, tyttäreni, nyt sinä masennat minut maahan, nyt sinä syökset minut onnettomuuteen! Sillä minä avasin suuni Herralle enkä voi sanaani peruuttaa." 36. Niin hän vastasi hänelle: "Isäni, jos sinä avasit suusi Herralle, niin tee minulle, niinkuin suusi on puhunut, koska Herra on antanut sinun kostaa vihollisillesi, ammonilaisille." 37. Sitten hän sanoi isällensä: "Myönnettäköön minulle kuitenkin tämä: jätä minut vapauteeni kahdeksi kuukaudeksi, että minä yhdessä ystävättärieni kanssa menen vuorille itkemään neitsyyttäni." 38. Niin hän sanoi: "Mene!" ja päästi hänet menemään kahdeksi kuukaudeksi. Ja hän meni ystävättärineen ja itki neitsyyttänsä vuorilla. 39. Mutta kahden kuukauden kuluttua hän palasi isänsä luo, ja tämä pani hänessä täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt. Eikä hän miehestä tietänyt. Ja tuli tavaksi Israelissa, 40. että Israelin tyttäret joka vuosi menivät lauluin ylistämään gileadilaisen Jeftan tytärtä - neljän päivän ajaksi joka vuosi.
29. Silloin Jeftaan tuli Herran henki. Jefta kulki Gileadin ja Manassen alueiden kautta ja palasi Gileadin Mispaan. Sieltä hän lähti sotaretkelle ammonilaisia vastaan. 30. Jefta antoi Herralle tämän lupauksen: "Jos sallit minun voittaa ammonilaiset, 31. minä lupaan sinulle uhriksi sen, joka ensimmäisenä tulee taloni portista minua vastaan, kun palaan voittajana kotiin. Sen minä uhraan sinulle polttouhrina." 32. Sitten Jefta lähti taisteluun ammonilaisia vastaan, ja Herra antoi heidät hänen käsiinsä. 33. Hän löi ammonilaiset Aroerissa perin pohjin ja ajoi heitä takaa Minnitin seuduille ja Abel-Keramimiin saakka valloittaen kaksikymmentä kaupunkia. Näin ammonilaiset jäivät tappiolle taistelussaan israelilaisia vastaan. 34. Mutta kun Jefta palasi kotiinsa Mispaan, häntä vastaan tuli rumpua lyöden ja tanssien hänen oma tyttärensä, hänen ainoa lapsensa. Jeftalla ei ollut poikaa eikä toista tytärtä. 35. Nähdessään tyttärensä Jefta repäisi vaatteensa ja sanoi: "Voi, oma tyttäreni, mikä hirveä onnettomuus! Miksi juuri sinun piti tulla ensimmäisenä minua vastaan! Minä annoin Herralle lupauksen enkä voi sitä peruuttaa." 36. Silloin tytär sanoi hänelle: "Isä, sinä olet antanut Herralle lupauksen. Tee siis minulle lupauksesi mukaisesti, kun Herra nyt on antanut sinun kostaa vihollisillesi ammonilaisille." 37. Hän jatkoi: "Yhtä asiaa haluaisin sinulta kuitenkin pyytää: suo minulle vielä kaksi kuukautta aikaa. Haluaisin mennä ystävättärieni kanssa vuorille suremaan sitä, että minun on kuoltava näin nuorena." 38. Jefta sanoi hänelle: "Mene vain, tyttäreni." Jefta antoi tyttärensä lähteä kahdeksi kuukaudeksi. Tytär meni ystävättäriensä kanssa vuorille suremaan sitä, että hänen oli kuoltava naimattomana ja lapsettomana. 39. Kahden kuukauden kuluttua hän palasi isänsä luo. Jefta täytti Herralle antamansa lupauksen, ja hänen tyttärensä kuoli koskemattomana neitsyenä. Israelissa tuli tavaksi, 40. että nuoret tytöt menivät vuosittain neljäksi päiväksi ylistämään lauluillaan gileadilaisen Jeftan tyttären muistoa. ©
Herran Henki täyttää Jeftan. Hän kokoaa armeijan, mutta tekee ennen taisteluun lähtöä hyytävän lupauksen: jos hän saa voiton, hän uhraa polttouhrina ensimmäisen kotoa vastaan tulevan olennon. Moni kansansatu toistaa traagista tilannetta, johon Jefta lopulta ajautuu: kun ammonilaiset on lyöty, hän tapaa ensiksi oman tyttärensä. Jefta on vakavissaan sitoutunut suojelemaan kansansa kunniaa vihollisia vastaan, tytär ymmärtää tämän velvoitteen ja niinpä harkitsematontakaan valaa ei jätetä täyttämättä (jae 39).[12] Mutta tämä ei ole kansansatu, vaan Raamattu. Teksti herättää monia kysymyksiä, joista keskeisin on: hyväksyikö Jumala Jeftan toiminnan?
Perheenisä, joka uhraa perillisensä, hylkää sen suojan ja turvan, jonka lapsi tarjoaisi hänelle aikuiseksi ehdittyään. Ilman perillistä (tai jos perillinen on vastuuton) vanhemmat ovat pahimmillaan vaarassa jäädä heitteille ja kuolla nälkään (5. Moos. 21:18–21).[13] Vaikka Raamattu itse kieltää jyrkästi (3. Moos. 18:21,20:2) ihmisuhrin, se myöntää, että moista käytäntöä harjoitettiin. Ympäröivissä kulttuureissa oman lapsen uhraaminen tukalassa tilanteessa (esim. vihollisten piirittämässä kaupungissa) oli yleinen ja hyväksytty käytäntö, johon kanaanilainen luomistaru suorastaan kannustaa. Teon ei katsottu olevan merkki epätoivosta tai avuttomuudesta vihollisten edessä, vaan osoitus heittäytymisestä jumalan haltuun täysin riippuvaisena hänen antamastaan voitosta.[14]
Mikäli Jefta surmasi tyttärensä, hän toimi pitkälti maassa asuvien pakanoiden tavoin. Tuomarien kirjan kantava teema, joka eskaloituu loppua kohti, tiivistyy sen viimeisessä jakeessa (Tuom. 21:25): "jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki."[15] Kirjassa esitetyt tapahtumat eivät ole preskriptiivisiä eli ohjeiksi tarkoitettuja, vaan deskriptiivisiä eli pelkkiä kuvauksia syvenevästä rappiosta, johon Israel vailla oikeamielistä johtajaa liukui Mooseksen ja Joosuan kuoltua.[16] Pahimmillaankin Jeftan teko näyttäytyy vain hirveänä esimerkkinä siitä, mihin kansakunta päätyy, kun se ei korjaa moraalisen kompassinsa suuntaa Jumalan käskyjen mukaan, vaan seuraa ympärillä vallitsevaa jumalatonta pimeyttä. Tällaisessa teoksessa ei tarvitse erikseen mainita, mitkä teot olivat pahoja – lukijan odotetaan ymmärtävän ne itsekin.[17]
Toisinaan väitetään, että Jumala ei ainoastaan hyväksynyt Jeftan tyttären uhrausta, vaan suorastaan aiheutti koko murhan. Ensiksikin hän soi Jeftan armeijalle voiton ammonilaisista, jolloin vala muuttui velvoittavaksi; toiseksi Jefta vannoi valansa Herran Hengen vaikutuksesta (jakeet 29–30). Mitä itse voittoon tulee: olisiko Jumalan pitänyt antaa israelilaisten hävitä? Sadat tai tuhannet sotilaat olisivat menehtyneet vain siksi, että heidän johtajansa teki typerän lupauksen, jonka toteuttamisen Herra halusi estää.[18]
Herran Hengen tuleminen johonkuhun mainitaan Gideonin (Tuom. 6:34), Jeftan (Tuom. 11:29) ja myöhemmin kuningas Saulin (1. Sam. 11:6–7) kohdalla juuri ennen joukkojen kokoamista. Idea on, että Henki antoi näille johtajille tarvittavan arvovallan kutsua muut heimot yhteistyöhön. Koska Israelissa ei ollut keskushallintoa, kenelläkään ei ollut valtaa tai oikeutta vaatia toista heimoa mukaan taisteluun – se oli yksin Herran oikeus koko liittokansan hallitsijana. Jos joku siis nostatti puoli kansaa aseisiin, se ei ollut ihmistyötä vaan Herran voiman ansiota.[19] "Herran Henki tuli" aivan vastaavasti Gideoniin ja Simsoniin, mutta emme päättele samalla logiikalla, että Henki inspiroi myös Gideonin epäjumalanpalveluksen (Tuom. 8:26–27) ja Simsonin naisseikkailut (Tuom. 16:1).[20] Hänen vaikutuksekseen luetaan vain tekstissä välittömästi seuraava tapahtuma: Gideonin kutsunnat (Tuom. 6:34) ja Simsonin voimateot (Tuom. 14:6, 15:14–16).
Kuoliko Jeftan tytär?
Edellä esitettyä huolta voi kuitenkin lieventää tarkastelemalla kertomusta huolellisemmin. Historiallisesti myöhemmästä alkuperästään huolimatta[21] näkemys, ettei Jefta itse asiassa uhrannutkaan tytärtään, sopii huomattavasti paremmin yhteen tekstin yksityiskohtien kanssa. Parikin seikkaa kertomuksessa puhuu sitä vastaan, että tyttö olisi valan seurauksena menettänyt henkensä:
- Jeftan tytär tiesi, mitä hänen isänsä oli vannonut. Kunniakeskeisissä kulttuureissa valat tehtiin aina julkisesti. Vala tuotti kunniaa lausujalleen ja sen toteutus oli muiden valvottavissa vain, jos yhteisö tiesi, mitä oli luvattu.[27] Tämä vala annettiin ennen taisteluun marssimista Mispassa (Tuom. 11:29–32), Jeftan kotikylässä (Tuom. 11:34), joten jokainen paikkakunnan asukas – tytär myös – oli paikalla kuulemassa tai kuuli siitä seuraavien päivien aikana. Tytär tunsi valan sisällön ja siteeraa sitä (Tuom. 11:36) isälleen kohtaamisen hetkellä. Oliko hän järjiltään ja itsetuhoinen – vai tarjosiko vala todellisuudessa jotain, mitä hänen kannatti tavoitella?
- Tytär ei vaikuta olevan kuolemassa. Hän pyytää (Tuom. 11:37–38) saada mennä ystävättärineen pariksi kuukaudeksi "vuorille itkemään neitsyyttään" (בְתוּלִים, ḇĕṯûlîm – ei sitä, että hänen on "kuoltava näin nuorena" tai "naimattomana ja lapsettomana", kuten KR 1992 varsin vapaasti kääntää, vaan sitä, että hän tulisi jäämään neitsyeksi. Kuolemaantuomitulle tämä olisi hieman erikoinen arvojärjestys,[28] vaikka tuon ajan yhteiskunnassa tärkein kunnia oli saada lapsia, joiden kautta oma sukulinja ja nimi säilyivät. Tähän Jeftan surukin ensisijaisesti kohdistuu (Tuom. 11:34b–35) – ei tyttären menetykseen, vaan sukulinjan tyrehtymiseen. Jos tytär on todella kuolemassa, miksei hän pyydä saada mennä suremaan juuri sitä?
- Jefta tiesi, ettei tällainen polttouhri voi miellyttää Jumalaa. Todellisen polttouhrin piti aina olla uros (3. Moos. 22:18–19) – nauta, lammas tai vuohi. Ne liittyivät aina tuomioon tai syntiin, eivät kiitollisuuteen tai lupauksen täyttymiseen. Vaikka Jeftan syntyperä oli alhainen (Tuom. 11:1–3), hän tunsi Israelin historian varsin tarkkaan ja laajasti.[29] Tunsiko hän myös Mooseksen lain yksityiskohdat, etenkin sen kiistattomat ja selväsanaiset kiellot ihmisten uhraamista kohtaan (5. Moos. 12:31–32, 5. Moos. 18:10–12)?[30] Ainakin hän lausuu valansa käyttäen samaa sanamuotoa kuin Israelin kansa (4. Moos. 21:2) aikoinaan. Muinaisessa Lähi-idässä talosta tai pihaportista olisi toki voinut astella myös sopiva eläin, mutta käytetty kieli ei tue tätä ajatusta.[31] Tekstissä esiintyvä maskuliinimuoto הַיּוֹצֵא ("kuka tahansa") voi viitata ainoastaan ihmisiin.[32] On täysin käsittämätöntä, että Jefta selvästi odottaa tapaavansa portillaan ihmisen, tietää Herran inhoavan ihmisuhreja ja lupaa kiitollisuutensa osoitukseksi rikkoa Jumalan liiton näin kammottavalla tavalla. Jotain muuta on meneillään.
Jos portista pitäisi tulla ihminen, muttei Jeftan ainoa tytär, kuka sitten? Joku Jeftan palvelijoista, joita hänellä todennäköisesti oli useita. Mutta miksi joku heistäkään astelisi ulos, jos vala oli yleisesti tiedossa ja takasi ensiksi ehtijälle polttorovion? Heprean sana עוֹלָה (ʿôlāh) esiintyy Vanhassa testamentissa 289 kertaa.[22] Kahta tapausta lukuun ottamatta se tosiaan merkitsee asiayhteydessään alttarilla poltettavaa uhria. Sana on kuitenkin johdos verbistä עָלָה (ʿālāh), joka merkitsee kohoamista tai nousemista. Sana polttouhri on luonteva johdos siksi, että uhrin savu 'kohoaa' Jumalan eteen. Kuitenkin sama sana merkitsee portaita tai parveketta jakeissa 1. Kun. 10:5 ja Hes. 40:26, joista ensimmäinen on suomalaisissa Raamatuissa käännetty erheellisesti 'polttouhriksi'.
Käytännössä Jefta vannoi (נֶדֶר, nęḏęr) "kohottavansa" yhden talonsa palvelijoista Herralle pyhitettyyn asemaan 3. Mooseksen kirjan lupaussäädösten (3. Moos. 27:2) mukaisesti.[23] Karjan tavoin (3. Moos. 27:9) tällainen henkilö oli pyhä, tavallisesta erotettu – mikä koski myös työn tekemistä. Keskeinen naisen "työ" oli jälkeläisten synnyttäminen, joten Jeftaa ensimmäisenä vastaan tullut henkilö ei olisi velvollinen menemään naimisiin eikä saamaan lapsia. Häntä ei surmattaisi; hänestä maksettaisiin asianmukainen lunastusmaksu (3. Moos. 27:5) ja hän jatkaisi elämäänsä pyhiin tarkoituksiin erotettuna.
Kertomuksen teema on oikeastaan, kuinka Israelin määrätietoinen johtaja ei kykene johtamaan omaa jälkikasvuaan.[24] Jeftan naimaikäinen tytär oli kyvykäs – ja omapäinen. Daavidin kurittomasta pojasta Adoniasta kerrotaan (1. Kun. 1:6), ettei isä ollut ojentanut häntä kysymällä "miksi (מַדּוּעַ, maḏuûʿa) noin teit?" Jefta kyllä nuhtelee tällä samalla sanalla niin Gileadin vanhimpia (Tuom. 11:7) kuin Ammonin kuningasta (Tuom. 11:26), mutta ei tytärtään (Tuom. 11:35). Tämä tulee valasta hyvin tietoisena ja tarkoitushakuisesti isäänsä vastaan, vieläpä kääntäen koko jutun Jeftan syyksi (Tuom. 11:36): "Itsepä menit niin sanomaan – tee nyt mitä lupasit!"
Mitä tytär sillä saavutti? Hän sai jäädä loppuiäkseen naimattomana isänsä kotiin ja periä yksinoikeudella hänen omaisuutensa! 12–14-vuotiaana hän oli kyllin vanha hoksaamaan isänsä lupaukseen kätkeytyvän mahdollisuuden. Pyyntö mennä pariksi kuukaudeksi suremaan tilannetta on myönnytys isän syvään pettymykseen, jonka tytär tempullaan tuotti. Kertomuksen lopuksi (Tuom. 11:39) todetaan, että tytär jäi koskemattomaksi, "kuten Israelissa oli säädetty"[25] tällä tavoin Herralle pyhitetyistä asioista. Eipä ihme, että seudun nuoret neidot ylistivät[26] Jeftan tytärtä innostavana esimerkkinä naisesta, jolla oli tahtoa ja neuvokkuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa.
Lisää aiheesta muualla:
luku 10
luku 12
