luku 1
luku 3
Kirje filippiläisille, luku 2
luotu 12.11.2008 klo 21:22
muokattu 8.6.2011 klo 23:04
Sisällys
| 1–4 | Yksi seurakunta, yksi mieli |
| 5–11 | Kuninkaan mieli |
| 12–18 | Toteuttakaa pelastustanne |
| 19–24 | Korvaamaton Timoteus |
| 25–30 | Epafroditus ja murhe |
Yksi seurakunta, yksi mieli
1. Jos siis on jotakin kehoitusta Kristuksessa, jos jotakin rakkauden lohdutusta, jos jotakin Hengen yhteyttä, jos jotakin sydämellisyyttä ja laupeutta, 2. niin tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset 3. ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne 4. ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta.
1. Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, 2. niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. 3. Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. 4. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. ©
Paavali on juuri kehottanut (Fil. 1:27) filippiläisiä pyrkimään "yksimieliseen taisteluun uskon puolesta". Nyt hän täsmentää tarkoitustaan: kristityillä tulee olla sama mieli, heidän on määrä rakastaa toisiaan kokonaisvaltaisesti ja pitää toisiaan tärkeämpinä kuin itseään.
Jo ajatuskin saattaa kuulostaa mahdottomalta, jopa naurettavalta. Mutta reaktio johtuu siitä, että ajattelemme vanhojen tottumustemme mukaisesti ja kuvittelemme, että tila olisi saavutettavissa (tai että se pitäisi yrittää saavuttaa) tuosta mielentilasta käsin. Apostoli toteaa heti kättelyssä, että tarvitsemme uuden mielen (Fil. 2:5). Usein unohdamme myös, ettei seurakunta ole harrastuskerho omia päämääriään ajaville yksilöille. Paavalin esittämä näky voi toteutua vain, mikäli kaikki tiedostavat, että todellinen maali on heidän ulkopuolellaan. Ratkaisun avain on, että jokaisen on keskityttävä johonkin muuhun kuin itseensä tai edes toisiin. Kuningas Jeesuksen ja hyvän sanoman hänen kuninkuudestaan on tarkoitus olla ajattelumme uusi kiinnekohta.
Onhan selvää, ettei kaivattua yksimielisyyttä koskaan synny odottamalla, kunnes toiset suostuvat olemaan asioista samaa mieltä kuin sinä. "Olkaa yksimieliset" ei tarkoita, että voisimme olla sisaria ja veljiä keskenämme vasta sitten, kun olet hyväksynyt kaikki opilliset ja seurakunnan käytännön elämään liittyvät näkemykseni tai minä sinun. Tilanne on oikeastaan juuri päinvastainen. Katkelman pääpaino onkin siinä, mitä Jumala on tehnyt.
Apostolilla on neljä syytä (Fil. 2:1) olettaa, että filippiläiset haluavat elää yksimielisinä ja toistensa etua tavoitellen.[1] Ensiksikin he ovat saaneet "rohkaisua Kristuksessa" – he tietävät kokemuksesta, kuinka arvokas asia on olla todellisen Kuninkaan perheenjäsen. Toiseksi tuon perheen sisäisen rakkauden tulisi ilahduttaa filippiläisiä jatkamaan yhteiselämää. Kolmanneksi Pyhä Henki yhdistää tuon ruumiin jäsenet toisiinsa, ohjaa ja vahvistaa heitä. Tuon Hengen kantajat tuskin voivat välttyä hoksaamasta, että heidät on tarkoitettu työskentelemään rinnakkain, kasvot samaan suuntaan. Ja neljänneksi tästä kaikesta tulisi seurata myös luonnollisia kiintymyksen tunteita.
Kantava ajatus on siis, että kristittyjä yhdistää Jumalan suorittama pelastusteko. Meitä erottavina tekijöinä toimivat sen sijaan omat ajatuksemme, mielemme ja sydämemme. Jos pidämme niitä tärkeämpinä kuin Jumalan aikaansaannosta, syyllistymme melkoiseen ylpeyteen ja itsemme korottamiseen[2], josta Jeesuksen antama esimerkki (Fil. 2:5–8) poikkeaa täysin. Katsomalla häneen saamme nähdä, kuinka todellinen Jumala toimii.[3] Jos aiomme olla hänen seuraajiaan, emme voi kohdella toisiamme tavalla, joka sotii tätä "Kristuksen mieltä" vastaan (Room. 15:5, 1. Kor. 1:10). Niinpä meitä kutsutaan Mestarimme antaman esikuvan mukaisesti kiinnittämään enemmän huomiota toisten etuun ja maineeseen kuin omaamme.[4]
Ensimmäinen aidon yhteyden seuraus tai tuntomerkki on "sama mieli" (Room. 12:16). Tarkoitus ei ole, että kaikki yrittäisivät kilvan olla yhtä mieltä viereisen henkilön kanssa. Ei hyödytä virittää mieltään samalle taajuudelle toisen kanssa, jos se on epävireessä evankeliumiin nähden. Kyse on jälleen ulkoisesta mittapuusta. Rakkauden (j. 2) on oltava evankeliumin synnyttämää ja ylläpitämää rakkautta. Sisimpämme, jossa sovun tulisi hallita, on määrä heijastaa tuota samaa evankeliumia. Yksimielisyytemme kohteena täytyy olla evankeliumin välittämä viesti ja sen aina ajankohtainen merkitys meille: Kuningas Jeesus on Herra.[5]
Paavalin sanat keskinäisen kilpailun välttämisestä (Fil. 2:3) on helppo ymmärtää 1. vuosisadan kulttuuritaustaa vasten. Kunniaa ei koskaan saavutettu kilpailemalla omien sukulaisten kanssa.[6] Koska Filippin kristityt ovat nyt veljiä ja sisaria keskenään, he eivät saa jatkaa itsensä korottamista toistensa kustannuksella (Gal. 5:26). Muussa tapauksessa he kiistävät toistensa aseman saman perheen jäseninä. Paavali muistuttaakin filippiläisiä Jeesuksesta, joka tavoitteli kestävää kunniaa hylkäämällä kaikki etuoikeutensa ja asemansa voidakseen ollakseen Jumalalle kuuliainen.[7]
Jeesuksen oman esimerkin valossa kaikki seurakunnan yhtenäisyyttä hajottava käytös – keskinäinen kilpailu, itsekäs oman edun tavoittelu ja muu sellainen – on lopetettava. On ensiarvoisen tärkeää, että harkitessamme tekemisiä ja tekemättä jättämisiä otamme huomioon veljien ja sisarten edun (1. Kor. 10:24,33). Ainoa alue, jolla kilpailu on sallittua, on toisten kunnioittaminen (Room. 12:10). Meidän kulttuurissamme useimpia kiinnostavat vain heidän omat "oikeutensa", mutta niistä on toisinaan oltava valmis luopumaan juuri rakkauden (1. Kor. 13:5) tähden.[8]
Meidän on yhtenä perheenä käännettävä katseemme ulos itsestämme (ja jopa toisistamme) kohti Jumalan suunnitelmaa, joka toteutuu parhaillaan silmiemme edessä. Se on kuin suuri näytelmä, johon voimme osallistua aidosti, esitystä pilaamatta, vain Jeesuksen tavoin eli asettamalla toistemme tarpeet ja arvon omiemme edelle.[9] Käsikirjoituksessa ei ole sijaa sooloilijoille, jotka yrittävät varastaa valokeilan itselleen.
Kuninkaan mieli
muokattu 23.11.2008 klo 10:05
5. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, 6. joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, 7. vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; 8. hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. 9. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, 10. niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, 11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.
5. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. 6. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen 7. vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, 8. hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. 9. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. 10. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, 11. ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra." ©
Tämä katkelma on varhaiskristillinen hymni, jota pidetään tutkijoiden parissa joko Paavalin itsensä kirjoittamana[10] tai vieläkin vanhempana tekstinä, jota apostoli vain siteeraa.[11] Olipa runon alkuperä kumpi tahansa, Paavali käyttää sitä havainnollistaakseen syvää, suorastaan järisyttävää teologista totuutta, jolla on vakavia käytännön seurauksia.
Kuten monesta muusta Uuden testamentin katkelmasta[12], jakeesta 6 käy selväksi, että Jeesus oli olemassa jo kauan ennen kuin Maria sai enkeliltä viestin alkavasta raskaudestaan. Paavali sanoo, että Jeesuksella oli "Jumalan muoto". Hän tarkoittaa, että tämä oli tasavertainen Jumalan kanssa[13] ja osallinen hänen kirkkaudestaan jo ennen ajan alkua[14].
Mutta Jeesus ei käyttänyt tätä asemaansa välineenä omien etujen tavoittelemiseen – jae 6 on konstikas ja useat käännökset ymmärtävät sen väärin.[15] Aikojen alussa ensimmäinen ihminen, Aadam, oli käärmeen houkutuksesta "katsonut saaliikseen" jotakin, mikä ei kuulunut hänelle ja mihin hänellä ei ollut edes mahdollisuutta: olla Jumalan vertainen (1. Moos. 3:4–6).
Siinä missä Aadam havitteli asemaa, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta, Kristus luopui vapaaehtoisesti asemasta, johon hänellä oli täysi oikeus. — Kontrasti Aadamin ja Kristuksen välillä toimii täydellisesti... röyhkeydessään Aadam ajatteli tulla Jumalan kaltaiseksi; nöyryydessään Kristus tuli ihmiseksi.[16]
Sen sijaan, että Jeesus olisi nauttinut korkeasta asemastaan, hän näytti, mitä todella merkitsee olla Jumalan veroinen. Se ei merkinnyt asettumista palveltavaksi, vaan kuuliaiseksi palvelijaksi, joka antaa itsensä toisten hyväksi (2. Kor. 8:9, Hepr. 4:15).[17] Niinpä Jeesus hylkäsi taivaallisen valtaistuimen ulkoisen loiston elääkseen ihmisenä (jae 7), Jumalalle ja hänen pelastussuunnitelmalleen kuuliaisena ihmisenä. Hän suostui (Matt. 26:39, Joh. 10:17–18) jopa häpeälliseen ristinkuolemaan maailman synnin painon alla (jae 8).[18] Jeesus ei välittänyt tuosta häpeästä (Hepr. 12:2), koska tiesi sen olevan välttämätön välivaihe. Hän käänsi kasvonsa kohti sitä kunniaa, joka tulee Jumalalta.[19]
Richard Bauckham huomauttaa, että katkelman keskeinen teema on herruuden ja palvelemisen eli korkean ja alhaisen aseman välinen suhde.[20] Paavali ei niinkään pohdi kysymyksiä, jotka myöhemmin, kirkkoisien aikana, nousivat esiin – kuinka kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala voi alistua ihmisyyden rajoitteisiin tai miten kuolematon olento voi kuolla. Hänellä on selvitettävänään jotakin muuta. Onko mahdollista, että kaiken yläpuolella oleva kirkkauden Herra, koko kosmoksen tahraton ja pyhä hallitsija, voisi luopua valtaistuimestaan ja kunniastaan ja astua alas, ei ainoastaan ihmisten tasolle, vaan äärimmäiseen häväistykseen – ristinkuolemaan? Saattaako hän ottaa "orjan muodon", menettää kasvonsa, asemansa ja kaiken, mitä hänellä luonnostaan on? Voiko Herra olla myös palvelija?
Vastatakseen tähän kysymykseen apostoli lainaa Vanhaa testamenttia, eikä kyseessä ole aivan mikä tahansa kohta. Koko hymni on kudottu profeetta Jesajan julistuksen tarjoamiin loimiin. Tämä puhuu Herran kärsivän palvelijan muodosta ja hahmosta (52:14,53:2), alennuksesta (53:7) ja kuolemasta (53:12)[21]. Ja tätä kuolemaa seuraa juuri kuoleman itsensä tähden (53:12) korotus (52:13).
Millainen korotus?
Apostoli lainaa toista Jesajan kirjan katkelmaa:
21. Ilmoittakaa ja esiin tuokaa - neuvotelkoot keskenänsä - kuka on tämän julistanut hamasta muinaisuudesta, aikoja sitten ilmoittanut? Enkö minä, Herra! Paitsi minua ei ole yhtään jumalaa; ei ole vanhurskasta ja auttavaa jumalaa muuta kuin minä. 22. Kääntykää minun tyköni ja antakaa pelastaa itsenne, te maan ääret kaikki, sillä minä olen Jumala, eikä toista ole. 23. Minä olen vannonut itse kauttani, minun suustani on lähtenyt totuus, peruuttamaton sana: Minun edessäni pitää kaikkien polvien notkistuman, minulle jokaisen kielen valansa vannoman. (Jes. 45:21–23)
21. Keskustelkaa yhdessä ja muistelkaa, ilmoittakaa ja kertokaa meille: kuka antoi tästä tiedon jo ammoin, kuka kertoi sen aikoja sitten? Kuka muu kuin minä, Herra! Ei ole muuta jumalaa kuin minä. Minä olen vanhurskas pelastaja, ei ole ketään muuta. 22. Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole. 23. Minä olen vannonut itseni kautta, minun suuni on lausunut tämän totuuden, peruuttamattoman sanan: – Minun edessäni on notkistuva jokainen polvi, jokainen suu on vannova minun nimeeni! (Jes. 45:21–23) ©
Näissä jakeissa Israelin Jumala julistautuu ainoaksi todelliseksi Jumalaksi yli kaikkien väärien vallantavoittelijoiden. Hän ilmoittaa kieltäytyvänsä jakamasta kunniaansa kenenkään toisen kanssa; se on hänen yksityisomaisuuttaan. Jokainen polvi notkistuu yksin hänen edessään ja tunnustaa hänet Herraksi.
Mutta mitä apostoli sanookaan? Kuten aikaisemmin (1. Kor. 8:6), hän nostaa esiin yhden Vanhan testamentin suorasanaisimmista yksijumalaisuuden tunnustuksista ja sijoittaa Jeesuksen aivan sen keskelle. Tämä Jumala, joka ei jaa kunniaansa, on nyt jakanut sen – Jeesuksen kanssa. Jumalan julistus Jesajan kirjassa toteutuu silloin, kun kaikki polvet ja kielet kunnioittavat Jeesusta (Joh. 5:23):[22]
... Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra. (Fil. 2:9–11)
Paavali törmää jatkuvasti kreikan yleiskielen rajoituksiin yrittäessään tehdä oikeutta asioille, joista puhuu. Tässä hän joutuu keksimään uuden sanan. Hän lisää etuliitteen ὑπέρ (hyper) 'korottamista' merkitsevään ὑψόω- (hypsoō)-verbiin. Pelkkä korottaminen ei riittänyt Jeesuksen kohtaloksi; hänet "ylikorotettiin" (ks. myös Ef. 1:20–21, Hepr. 2:9).
Tuo teloitettu nasaretilainen rakennusmies on asetettu koko kosmoksen suvereeniksi hallitsijaksi.[23] Lisäksi hän on saanut nimen, jonka Jumala valitsi itselleen ja joka liittyy erottamattomasti hänen omaan olemukseensa (Hepr. 1:4).[24] Kuinka tämä on mahdollista?
Yksinkertaisesti siten, että Jeesus on tehnyt jotakin, mitä vain ainoa oikea Jumala voi tehdä.[25] Jeesukselle annettu kunnia-asema ei ole vain sattumanvarainen palkkio[26], jonka sankari saa hyvin suoritetusta vaikeasta työstä, vaan Isän antama vahvistus siitä, että Jeesuksen ihmiselämä ja kuolema todella olivat Jumalan oman olemuksen ja rakkauden syvin ilmentymä.[27]
Jeesuksen korotus korkeimpaan mahdolliseen asemaan – Jumalan taivaalliselle valtaistuimelle ja osalliseksi tämän ainutlaatuisesta nimestä – ei siis merkitse sitä, että Jeesus olisi ollut tavallinen ihminen, josta nyt tuli Jumala. Se ei myöskään tarkoita, että hän olisi ihmiseksi tullessaan menettänyt jumaluutensa ja nyt saanut sen takaisin.[28]
Jeesuksen valinta "tyhjentää itsensä" (j. 7) ei ollut päätös lakata olemasta Jumala, vaan päätös näyttää, mistä Jumalana olemisessa todella on kyse.[29] Juuri hänen kärsimisensä, häväistyksensä, kuolemansa ja korotuksensa kautta jokainen voi tunnistaa ja vihdoin myös tunnustaa ainoan oikean Jumalan.[30] Katkelma ei siis puhu vain Jeesuksesta, vaan Jumalasta, joka on olemukseltaan itsensä antava rakkaus. Se, että tämä Jumala tulee ihmiseksi ja kuolee maailman syntien tähden, ei ole erehdys eikä mahdottomuus; se on luonnollista.[31] Itsensä alentaminen ja palveleminen kuuluvat tämän Jumalan olemukseen yhtä kiinteästi kuin korkeus ja suvereenius.
Kysymykseen siitä, voiko Herra olla myös palvelija, Paavali vastaa, että vain palvelija voi olla myös Herra. Oikea Jumala ei osoittaudu oikeaksi Jumalaksi etsimällä omaa etuaan, vaan antamalla itsensä.[32] Juuri siksi palvonta, joka Jeesukseen kohdistuu, ei ole pois Jumalalta, vaan koituu Isän kunniaksi (j. 11). Jeesuksessa ainoa todellinen Jumala ilmoittaa olemuksensa koko luomakunnalle ja saa siltä myös tunnustuksen jumaluudestaan (Ilm. 5:13).[33]
Mutta miksi apostoli Paavali puhuu Jeesuksen kuolemasta ja korotuksesta eikä hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan? Käyhän Uuden testamentin kertomuksesta selkeästi ilmi, että Jeesus sai kuninkuuden juuri ylösnousemuksensa yhteydessä (Matt. 28:18, Ap. t. 2:36, Room. 14:9), eikä täysin käyttänyt herruuttaan saati sitten asettunut Herraksi Majesteetin oikealle puolelle ennen pääsiäisaamua (Room. 8:34).[34]
On usein esitetty, että ajatus Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta olisi ilmestynyt alkuseurakunnan käsityksiin vasta myöhemmässä vaiheessa.[35] Tämä selittäisi maininnan pelkästä "korotuksesta taivaaseen" Kristus-hymnin kaltaisessa varhaisessa uskontunnustuksessa. Paavali kuitenkin tietää hyvin Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen eron, sillä hän puhuu ylösnousemuksesta monipuolisesti heti seuraavassa luvussa (Fil. 3:10–11,20–21).[36] Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus oli korvaamattoman keskeinen ajatus heti seurakunnan synnystä lähtien.
Todennäköinen syy siihen, että apostoli puhuu "vain" korottamisesta, on Rooman keisari. Hymni (jonka Paavali on luultavasti kirjoittanut itse) ei heijastele vain Aadamia ja Jesajan kirjassa mainittua Palvelijaa, vaan keisarillisen propagandan sisältöä.
Mahtavia hallitsijoita kohtaan osoitettiin usein jumalallista kunnioitusta. Tätä pidettiin luonnollisena, sillä koko tunnetun maailman valloittaminen (Aleksanteri Suuri) tai pysyvän rauhan tuominen sisällissotien runtelemaan Roomaan (keisari Augustus) olivat tekoja, jotka vaativat suorastaan ylimaallista johtamistaitoa ja sotilaallista voimaa.[37] Nämä kaksi miestä oli omana aikanaan julistettu jumaliksi, ja Paavalin päivinä keisarit jatkoivat hyvää perinnettä. Julkiseen uskollisuudenvalaan kuului toteamus, että keisari oli ollut valtion "palvelija" – saanut sotilaallisia voittoja, lahjoittanut rahaa julkisiin tarkoituksiin jne. – ja niinpä kansa tervehti häntä "herrana" (κύριος, kyrios) ja luotti häneen "pelastajanaan" (σωτήρ, sōtēr).[38]
Mutta apostoli toteaa, että keisari on pelkkä irvikuva siitä todellisuudesta, jonka täyttymys Jeesus on. Syvällinen teologia ja poliittinen kritiikki kietoutuvat Raamatussa yhteen. Jo ennen kuolemaansa Jeesus oli lausunut vallanpitäjistä sanoja, jotka käänsivät perinteisen, röyhkeän valta-ajattelun päälaelleen (Matt. 20:25–28, Mark. 10:42–45). Nyt, hänen ylösnousemuksensa jälkeen, Paavalilla on täysi syy julistaa "toista kuningasta, nimittäin Jeesusta" (Ap. t. 17:7). Hän, ei keisari, on maailman todellinen Herra (Ps. 110:1) ja Pelastaja (Jes. 45:15, Jes. 63:8–9), oikeanlainen Palvelija (Jes. 53:11–12), jonka korotuksella Jumala on nimenomaan tehnyt tyhjäksi kaikkien teeskentelijöiden väitteet (Jes. 45:22–23).
Yksikään keisareista ei tietenkään väittänyt heränneensä ruumiillisesti kuolleista. Sen sijaan edesmenneen keisarin julistettiin astuneen jumalana taivaaseen, jolloin seuraava hallitsija otti luonnollisesti itselleen arvonimen "jumalan poika". Haastaakseen myös tämän vääristyneen ajatusmallin totuudella Paavali ilmoittaa, että juuri Jeesus on se, joka nyt on korotettu taivaisiin yli kaikkien valtojen ja voimien.[39] Tässä kohtaa ruumiillisen ylösnousemuksen korostaminen rikkoisi yhteyden.
Filippi oli Rooman siirtokunta; monet sen seurakuntalaisista olivat Rooman kansalaisia. Paavalin kirjeen alkuperäiset vastaanottajat ymmärsivät tuskallisen hyvin, mitä sanoma Jeesuksen korotuksesta merkitsi: "Älkää kuvitelko, että voitte palvella kahta isäntää ja että maailmalla olisi kaksi Herraa. Heitä on vain yksi, ja se on Jeesus."[40] Mikään yhteiskunnallinen ele tai toiminta, joka merkitsisi tai edellyttäisi keisarin tunnustamista Herraksi ja Pelastajaksi, ei tästedes tulisi enää kuuloonkaan. Moinen käytös olisi jumalanpilkkaa, kävipä kieltäytyminen filippiläisille kuinka kalliiksi tahansa.
Totuus näet on, että "Jeesus Kristus on Herra". Muinaisessa maailmassa "herralla" oli täydellinen auktoriteetti ja valta toisen henkilön ja kaiken tämän omaisuuden yli. Jonkun tunnustaminen herraksi merkitsi siis kokonaisvaltaista liittymistä häneen.[41] Uuden testamentin mukaan kristityt ovatkin nyt Jumalan omaisuutta. Vaikka heidät on vapautettu synnin ja kuoleman orjuudesta, tarkoitus on, että he käyttäisivät vapauttaan tullakseen Jumalan ja vanhurskauden orjiksi (Room. 6:16–22). Kristus-hymnin perusteella on toki selvää, että heidän uusi Herransa on ratkaisevasti toisenlainen kuin vanha – kuin kukaan toinen herra voisi olla.
Tässä vaiheessa ei sovi unohtaa, mistä katkelma alkoi (jae 5). Kristus-hymnin monisäikeinen sanoma, joka punoo yhteen luomisen ja lankeemuksen, Jumalan ehdottoman yksinvaltiuden ja keisarikultin propagandan, häväistyn Herran ja suvereenin Palvelijan, jättää meidät haukkomaan henkeämme. Mutta apostoli Paavalin laajempi tarkoitus on, että Jeesuksen jalo esimerkki muuttaisi meitä ja motivoisi meidät elämään samalla tavoin (Matt. 11:29, Joh. 13:15, 1. Piet. 2:21, 1. Joh. 2:6).[42]
Koska Herramme on koko maailmankaikkeuden Kuningas, koska hän on meidän vuoksemme astunut alas kirkkaudestaan ja kärsinyt häpeän meidän puolestamme, olkoon meillä – hänen seuraajillaan – sama mieli, sama ajattelumalli, sama mindset kuin hänelläkin (1. Kor. 2:16, Room. 12:2).
Toteuttakaa pelastustanne
muokattu 8.6.2011 klo 23:04
12. Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; 13. sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. 14. Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, 15. että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niinkuin tähdet maailmassa, 16. tarjolla pitäessänne elämän sanaa, ollen minulle kerskaukseksi Kristuksen päivänä siitä, etten ole turhaan juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt. 17. Vaan jos minut uhrataankin tehdessäni teidän uskonne uhri- ja palvelustoimitusta, niin minä kuitenkin iloitsen, ja iloitsen kaikkien teidän kanssanne; 18. samoin iloitkaa tekin, ja iloitkaa minun kanssani!
12. Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. 13. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. 14. Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, 15. jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä. Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, 16. kun pidätte esillä elämän sanaa, ja minä voin Kristuksen tulemisen päivänä ylpeillä siitä, että en ole turhan vuoksi ponnistellut ja nähnyt vaivaa. 17. Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne. 18. Iloitkaa ja riemuitkaa tekin samalla tavoin minun kanssani. ©
Tämän katkelman alku hämmentää monia kristittyjä. Paavalihan ilmoittaa selkeästi esimerkiksi Efesolaiskirjeessään (Ef. 2:8–10), että pelastus on Jumalan armosta saatu lahja. Se ei ole tullut osaksemme "tekojen kautta", ettei kukaan voisi kerskailla. Mutta nyt apostoli sanoo, että jollain tavalla työnteko tai ahkerointi kaikesta huolimatta liittyy omaan pelastukseemme.[43] Mistä on kysymys?
Lähempi tarkastelu paljastaa, että Paavali käyttää eri tilanteissa eri sanoja. Verbi κατεργάζομαι (katergazomai), joka tässä tapauksessa esiintyy, ei hänen kirjeissään merkitse kertaakaan mitään ansaitsemiseen viittaavaa.[44] Se tarkoittaa lähinnä harjoittamista, vaikuttamista, toteuttamista ja aikaansaattamista. Apostolit (2. Kor. 12:12) esimerkiksi eivät "ansainneet" tunnustekojaan; he toteuttivat ne katselijoiden nähden. Paavali ei siis kehota ketään tienaamaan pelastustaan tai työskentelemään sen saamiseksi. Hän haastaa kristittyjä ilmentämään, harjoittamaan ja toteuttamaan käytännössä sitä pelastusta, josta he ovat jo osallisia – ja tekemään sen tosissaan.
Vanha vanki kutsuu filippiläisiä kasvamaan kohti kypsyyttä ja ottamaan vastuun omista tekemisistään. Hän itse ei ole paikalla eikä voi olla varma siitä, että enää koskaan sinne pääseekään. Filippiläiset eivät saa ajatella, että koska apostoli on poissa, he voivat hommailla mitä huvittaa. Päinvastoin, heidän on itse ajateltava omin aivoin (kun ovat ensin virittäneet mielensä oikealle taajuudelle), mitä Paavalin julistama evankeliumi merkitsee heidän kannaltaan ja heidän tilanteessaan.[45]
Kristityt ovat Jeesuksen ansiosta saaneet uuden elämän. Se on lahja, mutta tietty vastuu lepää silti heidän harteillaan. Ihmisen persoona ja luonne eivät näet voi olla puhtaasti kenenkään toisen henkilön työn tulosta[46], sillä luonne rakentuu yksilön päivittäisille valinnoille. Jeesuksen hankkima pelastus on kyllä alusta loppuun asti Jumalan työtä, mutta se ulottuu koko elämäämme eikä vain kuolemanjälkeiseen kohtaloomme. Siksi kristityn on "harjoitettava" ja "toteutettava" tuota pelastusta omalla kohdallaan – selvitettävä, mitä se merkitsee käytännössä.[47]
Meitä kutsutaan siis saattamaan Jumalan aikaansaannos täyteen hedelmäänsä omassa elämässämme[48], soveltamaan kokemaamme pelastusta esimerkiksi ajan- ja rahankäyttöömme. Kaikki tämä ahkerointi on syytä suorittaa "pelolla ja vavistuksella" (Ps. 2:11, 1. Piet. 1:17–18), sillä myös Jumala itse on samoissa töissä. Uusi elämä ei ole oma projektimme, vaan elämän Antaja tahtoo ja tekee meissä asioita omien hyvien päämääriensä mukaan (j. 13, vrt. Joh. 15:5, 2. Kor. 3:5, Hepr. 13:21). Näin sekä tahtomisemme että tekemisemme ovat viime kädessä hänen vaikutustaan, eikä ansaitsemisella ole mitään sijaa koko yhtälössä.[49]
Uuden elämän ja siihen liittyvän kuuliaisuuden keskeinen piirre on, että toimimme "nurisematta ja kiistelemättä" (j. 14). Tämä on viittaus Israelin erämaavaellukseen[50], joka seurasi ensimmäisen pääsiäisen suurta vapautusta. Ikävä kyllä nuo sortajistaan eroon päässeet orjat valittivat ja marisivat jatkuvasti (2. Moos. 16:2-7, 2. Moos. 17:3); he kyseenalaistivat Jumalan elävän läsnäolon ja hyvän suunnitelman sekä Mooseksen johtajuuden. Loppujen lopuksi kansa sai harhailla erämaassa, kunnes koko silloinen sukupolvi oli kuollut Joosuaa ja Kaalebia lukuun ottamatta.
Juutalaiset odottivat tulevan Messiaan johdolla tapahtuvaa uutta exodusta pois synnin ja kuoleman pakkosiirtolaisuudesta. Paavali toteaa heidän odotustensa olleen kohdallaan. Eräänä pääsiäisenä Jumala suoritti uuden vapautusteon Jeesuksessa, ja synnin orjat pääsivät vapaiksi. Seurakunta on uuden exoduksen kansaa; he ovat matkalla todelliseen luvattuun maahan. Ja apostoli on vakuuttunut siitä, että tällä kertaa he onnistuvat. Filippiläiset eivät vaikuta missään vaiheessa nurisseen Jumalaa tai omia johtajiaan (Fil. 1:1) vastaan muinaisen Israelin tavoin. Heidän oli tarpeen omaksua Kristuksen mieli, jotteivät nurisisi toisiaan vastaan.
Nurina ja kiistely saastuttaa helposti kristittyjen perheyhteisön[51], jonka on tarkoitus olla puhdas ja tahraton (j. 15), eräänlainen toivon majakka (Matt. 5:14–16). Maailmassa, joka on tärveltynyt ihmiskunnan majesteettirikoksen tähden (vrt. Ap. t. 2:40), kristityt on kutsuttu olemaan merkkinä Jumalan uudesta huomisesta ja sen kauneudesta. Paavalin käyttämät sanat ovat muunnos Mooseksen virren katkelmasta (5. Moos. 32:4–5). Siinä uskotonta Israelin kansaa kutsutaan kieroksi ja nurjaksi sukupolveksi, joka tahriintui ja saattoi kyseenalaiseksi oman asemansa Jumalan lapsena.[52] Apostoli siis julistaa, että kirjeen vastaanottajat ovat se todellinen Jumalan kansa.
Paavali viittaa myös Danielin kirjaan (Dan. 12:2–3), jossa "taidollisten" kerrotaan ylösnousemuksen päivänä loistavan tähtien lailla. Katkelma tarkoittaa silloisia israelilaisia, jotka tunsivat Jumalan lain ja sovelsivat sitä taitavasti etenkin vainojen alla.[53] Apostoli haluaa muistuttaa (niin ikään vainojen alla olevaa) seurakuntaa, että se on todellista ylösnousemuksen kansaa (Room. 13:11–14, Ef. 5:8, 1. Tess. 5:5–8). Kristityt ovat muille merkki uudesta elämästä, johon on mahdollista pukeutua jo nyt, vaikka se saakin täyden loistonsa vasta ruumiin ylösnousemuksessa.[54]
Ylösnousemus tapahtuu tietenkin "Kristuksen päivänä", jolloin koko maailman todellinen Herra palaa ja jota Paavalikin odottaa (j. 16). Se, että apostoli saa eräänä päivänä seistä Mestarinsa edessä yhdessä perustamansa seurakunnan kanssa, ei ole osoitus ainoastaan filippiläisten uskon aitoudesta, vaan myös Paavalin oman saarnan aitoudesta ja hänen työnsä hyödyllisyydestä (1. Tess. 2:19–20, 2. Kor. 1:14).[55] Hänen vaivansa tiellä ja vankilassa eivät ole menneet hukkaan (Gal. 2:2).
Viimeinen koetushan on vasta edessä: apostoli odottaa joutuvansa pian kuolemaan sen elämäntyön vuoksi, jonka on tehnyt. Sanatarkasti hän vertaa itseään juomauhriin, joka kaadetaan uhrieläimen eli filippiläisten uskon päälle (vrt. 2. Tim. 4:6).[56] Mutta Paavali tietää tehneensä oikeaa työtä. Vaikka hän sattuisi kuolemaan ennen Messiaan päivää, hän voi riemuita kättensä jäljestä, ja pyytää toisiakin iloitsemaan. Paradoksaalista kyllä, ilo on tämän vankilassa kirjoitetun kirjeen kantava teema.
Korvaamaton Timoteus
muokattu 30.11.2008 klo 13:15
19. Toivon Herrassa Jeesuksessa pian voivani lähettää Timoteuksen teidän tykönne, että minäkin tulisin rohkaistuksi, saatuani tietää, kuinka teidän on. 20. Sillä minulla ei ole ketään samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi teidän tilastanne; 21. sillä kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on. 22. Mutta hänen koetellun mielensä te tunnette, että hän, niinkuin poika isäänsä, on minua palvellut evankeliumin työssä. 23. Hänet minä siis toivon voivani lähettää heti, kun olen saanut nähdä, miten minun käy. 24. Ja minä luotan Herrassa siihen, että itsekin pian olen tuleva.
19. Herraan Jeesukseen luottaen toivon voivani pian lähettää Timoteuksen luoksenne. Saanhan sitten itsekin rohkeutta, kun kuulen miten asiat siellä ovat. 20. Minulla ei ole ketään hänen vertaistaan, joka yhtä vilpittömästi huolehtisi teidän parhaastanne, 21. sillä kaikki ovat kiinnostuneita vain omasta edustaan eivätkä Jeesuksen Kristuksen asiasta. 22. Mutta Timoteuksen luotettavuuden te tunnette: yhdessä minun kanssani hän on uurastanut evankeliumin hyväksi kuin poika isänsä rinnalla. 23. Toivon siis voivani lähettää hänet matkaan heti kun saan tietää, miten minun itseni käy. 24. Herraan luottaen uskon, että pääsen itsekin pian tulemaan luoksenne. ©
Paavalin nuori työtoveri Efesoksessa, Timoteus, on selvästi oppinut tämän luvun läksyn. Hän on ajan tavan mukaan seurannut oppi-isänsä työtä likeltä ja opetellut toimimaan samoin kuin hän. Mutta apostoli näyttää tartuttaneen poikaan oman ammattitaitonsa lisäksi myös Kristuksen mielenlaadun.
Paavalilla on varaa suositella Timoteusta, koska tämä välittää vilpittömästi filippiläisten hyvinvoinnista. Arvokkain kehu ei liity Timoteuksen opetustaitoon tai hänen pyhyyteensä ja antautumiseensa, vaan silkkaan epäitsekkääseen rakkauteen. Tämä nuorukainen on yksinkertaisesti aivan toisenlainen kuin muutamat Efesossa, jotka ajavat vain omia etujaan. Herra on antanut itsensä (Fil. 2:5–7) Timoteuksen edestä; nyt on hänen vuoronsa (2. Kor. 5:14–15) tehdä sydämellinen vastapalvelus.
Huomionarvoista on sekin, että Filippin seurakunnasta huolehtiminen on apostolille sama kuin Jeesuksen Kristuksen asioista välittäminen. Seurakunta on hänen ruumiinsa (1. Kor. 12:12–14,27), joten toisten kristittyjen auttaminen, palveleminen ja varustaminen ei koskaan ole mitään vähäpätöistä hommaa. Paavali sisällyttää katkelmaan arvoituksellisen viittauksen (Fil. 2:23); kyse saattaa olla oikeudenkäynnistä, joka voi päättyä joko hänen vapautukseensa tai tuomioonsa.[57]
Epafroditus ja murhe
muokattu 30.11.2008 klo 17:23
25. Katson kuitenkin välttämättömäksi palauttaa luoksenne veljeni, työkumppanini ja taistelutoverini Epafrodituksen, teidän lähettinne ja auttajan minun tarpeissani. 26. Sillä hän ikävöi teitä kaikkia ja on kovin levoton siitä, että olitte kuulleet hänen sairastavan. 27. Ja hän olikin sairaana, kuoleman kielissä; mutta Jumala armahti häntä, eikä ainoastaan häntä, vaan myös minua, etten saisi murhetta murheen päälle. 28. Lähetän hänet sentähden kiiruimmiten, että te hänet nähdessänne taas iloitsisitte ja minäkin olisin murheettomampi. 29. Ottakaa siis hänet vastaan Herrassa kaikella ilolla, ja pitäkää semmoisia kunniassa; 30. sillä Kristuksen työn tähden hän joutui aivan kuoleman partaalle, kun pani henkensä alttiiksi tehdäkseen minulle sen palveluksen, mitä te ette voineet tehdä.
25. Nyt minun kuitenkin täytyy lähettää teidän luoksenne veljemme Epafroditos, työ- ja taistelutoverini. Hän on myös teidän lähettinne, joka tuli palvelemaan minua ollessani avun tarpeessa, 26. ja hän on ikävöinyt teitä kaikkia ja ollut huolissaan siitä, että te olette kuulleet hänen sairastuneen. 27. Sairas hän todella oli, aivan kuolemaisillaan, mutta Jumala armahti häntä, eikä vain häntä vaan myös minua, etten saisi uutta surua entisten lisäksi. 28. Olen sitäkin innokkaampi lähettämään hänet takaisin, jotta te saisitte ilon nähdä hänet jälleen ja että itsekin voisin olla huolettomampi. 29. Ottakaa siis hänet Herran palvelijana iloiten vastaan ja kunnioittakaa hänen kaltaisiaan! 30. Hänhän oli Kristuksen työn vuoksi vähällä kuolla, kun vaaransi henkensä auttaakseen minua siinä, missä te ette voineet auttaa. ©
Epafroditus oli Filippin seurakunnan lähettiläs, joka toimitti Paavalille filippiläisten kokoaman rahalahjan (Fil. 4:18). Tämä mies sairastui ja oli kuolemaisillaan, mutta toipui sitten. Kirjeestä käy ilmi, että vankilassa istuvalle apostolille Epafrodituksen kuolema ei olisi ollut yhdentekevä asia, vaan uuden raskaan murheen aihe. Hän oli jo valmiiksi surullinen vankeudestaan ja siitä, että oli estynyt tapaamasta rakkaita veljiään ja sisariaan.[58]
Tietenkin Paavali noudattaa omaa neuvoaan ja iloitsee (Fil. 4:4) kaikessa – myös vaikeuksien keskellä. Hän on riemuissaan kaikesta, mitä ylösnoussut Herra on saanut aikaan ja mitä tämä tekee parhaillaan seurakuntiensa kautta. Hän olisi iloinen Epafrofituksen puolesta, mikäli tämä olisi menehtynyt tautiinsa ja päässyt Herran luo (Fil. 1:23).
Mutta niin kauan kuin synti, rappio ja kuolema saavat turmella Jumalan hyvää luomakuntaa, myös sureminen on aiheellista. Niiden lopullinen valta on jo kukistunut; niiden vaikutukset tehdään kerran tyhjäksi ja kaikki kyyneleet pyyhitään. Tuohon päivään asti murheella on oma sijansa ihmiselämässä, onhan se yksi Jumalan luomistyöhön kuuluvista tunteista. Jeesuksen omina meidät on kutsuttu täyteen, alkuperäistarkoituksen mukaiseen ihmisyyteen. Paavali ei selvästikään ollut stoalainen filosofi, joka rakkaan läheisen kuollessa olisi pysytellyt tyynenä. Kuitenkin kristityn surua sävyttää aina toivo jälleennäkemisestä ja ennalleen asettamisesta (1. Tess. 4:13–14).[59]
Timoteuksen lisäksi myös Epafroditus, joka oli tullut apostolille niin rakkaaksi, oli ottanut omakseen Kristuksen mielen. Hänkään ei ollut etsinyt ensin omaansa, vaan toisten hyvinvointia (j. 29-30). Siksi Paavali kehottaa filippiläisiä osoittamaan Epafroditukselle asiaankuuluvaa kunnioitusta, kun tämä piakkoin palaa kotiin ja heidän keskuuteensa. Kunniakeskeisessä yhteiskunnassa tällainen huomionosoitus rohkaisee sekä asianosaista että toisia toimimaan jatkossakin samalla tavoin.[60]
luku 1
luku 3
