Ateistit ilmoittavat usein, ettei ateismi ole uskomus tai uskomusjärjestelmä, vaan yksinkertaisesti uskon puutetta. Näin totesi jo filosofi George H. Smith:
Perusmuodossaan ateismi ei ole uskomus: se on uskon puuttumista. Ateisti ei ole ensisijaisesti henkilö, joka uskoo, ettei jumalaa ole, vaan henkilö, joka ei usko jumalan olemassaoloon.
–George H. Smith: Atheism: The Case Against God, 7.
Tyypillisesti uskon puutteen ilmoitetaan aiheutuvan siitä, ettei yhdenkään jumalan olemassaoloon uskomiselle ole löytynyt mitään syytä. Eräs vapaa-ajattelija luonnehtii asiaa näin:
Minulle ateismi on sitä, että en ole kuullut, lukenut tai nähnyt mitään sellaista mikä saisi minut uskomaan minkään jumalan olemassaoloon. Ateismi minulle ei siis tarkoita, että väittäisin jotain jumalan olemassaolosta. Pidän silti jumalien olemassaoloa hyvin epätodennäköisenä. Näin ollen ateismi ei ole minulle maailmankatsomus.
–sähköpostikeskustelusta
Tällainen tapa määritellä ateismi on käytännön kannalta oikein kätevä. Yleisesti on nimittäin voimassa periaate, että väitteen esittäjällä – ei sen kyseenalaistajalla – on aina todistamisen taakka: velvollisuus esittää perusteluja tai syitä sille, miksi muiden tulisi pitää hänen väitettään totena.
Jos ateisti ei esitä todellisuutta koskevia väitteitä, kuten ”mitään jumalaa ei ole olemassa”, hän näennäisesti välttää velvoitteen perustella, miten hän voi tietää, päätellä, arvioida tai uskoa, että yllä oleva väite on tosi. Tällä tavoin epätoivottu todistamisen taakka jää täysin niiden harteille, jotka väittävät, että jokin jumala on. (Se heille tietysti kuuluukin oman väitteensä osalta.)
Käytännössä näin vetelästä määritelmästä seuraa kuitenkin useita ongelmia.
Ateismi typistyy hiukan liikaa
Väitteet ”Jumala on olemassa” ja ”Jumalaa ei ole olemassa” ovat toistensa komplementteja eli täydentäviä vastakohtia. Mitään kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Niinpä jos ensimmäinen väite on tosi, jälkimmäinen on välttämättä epätosi – ja päinvastoin. Jos Jumala on, ei pidä paikkaansa, ettei häntä ole. Jos Jumalaa ei ole, ei pidä paikkaansa, että hän on.
Loogisesti on kuitenkin eri asia sanoa ”uskon, ettei Jumalaa ole” ja sanoa ”en usko, että Jumalaa on”. Jälkimmäisen väitteen esittäjä voi nimittäin jatkaa virkettään ja todeta, ettei hän myöskään usko, ettei Jumalaa olisi. Hän ei pidä kumpaakaan väitettä toista todempana ja siksi hän ei ota kantaa. Analoginen esimerkki olisi todeta: ”En usko, että Marsissa on elämää, enkä usko, että sitä ei siellä voisi olla. Minulla ei ole asiasta mitään taustatietoa eikä siis omaa näkemystäkään.”
Mutta jos ateismi määritellään näin – pelkäksi elämiseksi ”ilman mielipidettä Jumalasta” – se lakkaa olemasta vakavasti otettava näkemys muiden joukossa. Se ei ole katsantokanta ensinkään, vaan pelkkä psykologinen tila. Näin määriteltynä myös pikkuvauvat, eläimet ja kivet tulisi laskea ateisteiksi. Tiettävästi mikään niistä ei usko Jumalan olemassaoloon sen enempää kuin hänen olemattomuuteensakaan.
Ei mitään sanottavaa…
Ihmisiä kiinnostaa vastaus kysymykseen Jumalan olemassaolosta; siksihän asiasta keskustellaan. Ateistilla ei tämän määritelmän mukaan ole mitään tuotavaa keskusteluun, koska ateismi ei ole näkemys perimmäisen todellisuuden luonteesta (mitä on olemassa ja mitä taas ei ole). Mitä sinä ajattelet Jumalasta? Ai niin – et mitään, koska suhteessa jumalia koskeviin kysymyksiin olet samalla tasolla kiven ja kissanpennun kanssa.
Pelkkänä uskon puutteena ilmenevä, kaikkia totuusväitteitä välttelevä ”ateismi” ei siis lainkaan edistä pohdintaa jumalien olemassaolosta tai olemattomuudesta. Se ei auta ratkaisemaan kysymystä suuntaan eikä toiseen, koska se ei ole katsomus, joka lausuisi jotain todellisuudesta ja antaisi lausumalle perusteluja. Näin määriteltynä ateismin voisi jättää täysin huomiotta pöydässä, jonka ympärillä keskustellaan Jumalasta.
… mutta teot puhuvatkin tarpeeksi
Todellisuudessa monet ateistit osallistuvat Jumala-keskusteluun varsin aktiivisesti. He kirjoittavat Jumalharhan tapaisia kirjoja, antavat haastatteluja ja osallistuvat väittelyihin. He jakavat sosiaalisessa mediassa ivallisia meemejä ja kutsuvat Raamattua satukirjaksi. Onkin varsin erikoista suhtautua väitteeseen ”kristinuskon Jumala on olemassa” kriittisesti ja vastustaa sitä (jopa niin vihamielisesti, että halveksii ja pilkkaa siihen uskovia ihmisiä harhaisiksi hihhuleiksi), mutta julistaa samalla, ettei ota lainkaan kantaa väitteeseen ”kristinuskon Jumalaa ei ole olemassa”.
Monet ateistit paljastavat toiminnallaan, etteivät he käytännössä kohtele kysymystä Jumalan olemassaolosta henkilökohtaisesti ratkaisemattomana. Koska jumalat ovat naurettavaa satua ja niihin uskominen typeryyttä, he pitävät väitettä ”Jumala on olemassa” ratkaisevasti virheellisenä. Tästä seuraa, että väite ”Jumalaa ei ole olemassa” on ateistin mielestä tosi tai ainakin hyvin todennäköisesti tosi.
Mikä on maailmankatsomus?
Filosofi Ilkka Niiniluodon määritelmän mukaan maailmankatsomus kattaa kolme osa-aluetta. Näistä ensimmäinen on todellisuuskäsitys eli maailmankuva: mitä on olemassa? Arvojen osa-alue vastaa kysymyksiin hyvästä, oikeasta ja tavoittelemisen arvoisesta. Kolmas osa on tieto-opillinen eli epistemologinen – miten saadaan tietoa ja mitä voidaan tietää?
Vaikka pelkkä ateismi (”en ole tavannut mitään todisteita jumalista”) ei itsessään olisikaan maailmankatsomus, ateistilla on väistämättä jokin maailmankatsomus – jokaisella on. Jokainen meistä vastaa kysymyksiin siitä, mitä on olemassa, mikä on oikein ja miten asioita tiedetään. On aika ilmeistä, että ateistin maailmankatsomus on ateistinen: jumalia ei (ainakaan luultavasti) ole olemassa, niitä ei tarvita oikean ja väärän määrittelemiseen eikä jumalien väitettyä ilmoitusta voida pitää tietona.
Ateististen maailmankatsomusten kenttä voi olla monenkirjava. Yhteistä niille kaikille on se, ettei jumalia tarvita asioiden selittämiseen. Maailmankaikkeuden olemassaolo, sen havaittava hienosäätö, elämän alkuperä ja monimuotoisuus, tietoisuuden ongelma, moraalitaju, yliluonnolliset kokemukset ja maailmanhistoriassa tapahtuneiksi väitetyt ihmeet selittyvät luonnollisin syin.
Jokainen väite, joka liittyy edellä lueteltuihin asioihin, on positiivinen totuusväite. Ateistin on kannettava todistamisen taakka oman katsomuksensa osalta. Vaikka hän ei väittäisikään, ettei Jumalaa ole, hänen on kykyjensä mukaan perusteltava muut väitteensä, joilla hän selittää jumalatonta maailmankaikkeutta.
Hihat ylös ja hommiin
On toki ikävää, että myös ateististen uskomusten ääneen lausumiseen sisältyy todistamisen taakka. Ikävää on sekin, että negatiivisten väitteiden todistaminen on usein ylivoimaisen vaikeaa – jos aikoo väittää, ettei jotakin ole lainkaan olemassa, täytyy omata laajat tiedot todellisuudesta.
Taakan väistäminen semanttisella kikkailulla ei kuitenkaan ole rehtiä peliä. Selkärangaton väistely on halveksittavaa. Jos pidät kristinuskon Jumalaan uskomista virheellisenä ja typeränä, varaudu perustelemaan omalta osaltasi, miksi häntä ei ole olemassa. Silloin voit reilusti ja kunniallisesti myös arvioida toisen osapuolen esittämiä todisteita hänen olemassaololleen.