Pahuuden tai kärsimyksen ongelma on kiperä haaste kristityille. Ei niinkään siksi, ettei siihen olisi vastauksia, vaan siksi, että ongelma on monitahoinen eivätkä vastaukset välttämättä miellytä kysyjää. Lisäksi pahuuden ongelmia on useampia. Yhden vastaus ei sovi toiseen, mutta se ei ole vastauksen vika.
Pahuuden looginen ongelma on klassinen argumentti, joka pyrkii osoittamaan, etteivät Jumala ja pahuus voi mitenkään olla olemassa samaan aikaan. Hyvä Jumala haluaisi poistaa pahan, kaikkivoipa kykenisi tekemään niin. Koska pahaa kuitenkin on, Jumala ei ole hyvä, kaikkivoipa, kumpaakaan tai ehkä edes olemassa.
Pelkkä ratkaisun mahdollisuus riittää osoittamaan, että argumentti on viallinen. Hyvälläkin Jumalalla voi olla moraalisesti riittävät syyt sallia pahuutta maailmassaan; yksi tällainen syy voisi olla moraalisen vapauden suuri arvo. Voima ei ole avain jokaiseen oveen; kaikkivoipakaan ei voi pakottaa luotujaan vapaasti valitsemaan oikein. Ja koska Jumala on sitoutunut lopulta poistamaan pahuuden, sen tilapäinen salliminen ei synnytä pysyvää ristiriitaa.
Pitkälti Alvin Plantingan työn ansiosta filosofit ovat hylänneet loogisen ongelman ja ottaneet vaatimattomamman tavoitteen: pahuus ei tee Jumalaa mahdottomaksi, ainoastaan epätodennäköiseksi. Evidentialistinen ongelma esittääkin, että maailmassa tuntuu olevan ”kohtuutonta pahuutta”. Pahuus on niin hirveää tai sitä on niin paljon, ettei sen sallimiseen voi olla moraalisesti riittävää syytä. Vaikuttaa siis todennäköiseltä, ettei Jumalaa ole, vaikka pieni mahdollisuus jääkin.
Todennäköisyys riippuu aina vahvasti taustatiedoista. G. E. Moore huomauttaa, että ratkaisevaa on se, onko meillä taustatietojen valossa paremmat syyt pitää totena Jumalan olemassaoloa vai pahuuden kohtuuttomuutta. Jos on kohtuutonta pahaa, ei ole Jumalaa – mutta jos Jumala on, pahuus vain vaikuttaa kohtuuttomalta.
Ihmisen rajallisuus on argumentin heikko lenkki. Meillä ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä arvioida pätevästi, olisiko Jumala voinut saavuttaa hyvät tavoitteensa maailmanhistorian osalta ilman sitäkin, että kärsimys X lankesi henkilön Y niskaan. Kerrannaisvaikutukset jäävät meiltä pimentoon.
Emme myöskään tiedä, millainen paikka maailma olisi, ellei Jumala jatkuvasti hillitsisi pahuutta. Ainoa vertailukohtahan on jäljelle jäävä siivu. Jos Jumala poistaisi 99 % nykyisestä pahuudesta, pitäisimme luultavasti viimeistä prosenttia yhä hirveänä ja kohtuuttomana. Mutta entä jos pahuuden nykyinen määrä onkin juuri se prosentti, jonka Jumala jättää maailmaan?
Pahuuden ongelma ei olekaan Jumalan vaan ihmisen ongelma. Me teemme pahaa – ja erittäin usein hyvääkin itsekkäistä motiiveista. Jopa pienet lapset ovat itsekkäitä varhaisesta asti. R. C. Sproul toteaa: ”Hyvälle ihmiselle tapahtui pahaa vain kerran historiassa, ja hän tarjoutui siihen vapaaehtoisesti.”
Kärsivä ihminen itse ei kuitenkaan kaipaa filosofisia vastauksia, vaan kuuntelevaa korvaa ja olkapäätä, johon nojata. Kolmas ongelma onkin emotionaalinen ongelma: kuinka voin elää pahuuden todellisuuden kanssa?
On hyvä huomata, että pahuuden ongelma huutaa vastausta jokaiselta katsomukselta. Bertrand Russell kysyi sarkastisesti, kuinka kristitty voi puhua Jumalan rakkaudesta syöpäsairaan lapsen vuoteen äärellä. Lohtu vaikuttaa laihalta, mutta tarjoaako hänen ateisminsa parempaa? Todellisuushan on merkityksetön ja mieletön, kohta kuollut lapsi on iäksi poissa. Buddhalaisuus opettaa oivaltamaan, että nautinto ja kärsimys ovat molemmat harhaa. Hindu kärsii edellisen elämänsä synneistä edes muistamatta niitä. Mikään näistä ei ota ongelmaa vakavasti.
Jumalan pyyhkiminen yhtälöstä ei poista ongelmaa, vaan ratkaisun. Pahuus ja kärsimys jäävät jäytämään ja repimään maailmaa, mutta nyt niille ei edes periaatteessa löydy tarkoitusta. Ei ole ketään, joka olisi ottanut ne harteilleen ja kantanut niiden tuhovoimat ristille kukistaakseen ne lopullisesti. Kun ne kerran ovat täyttäneet tehtävänsä, ei ole ketään, joka loisi maailman uudeksi.
Älä heitä kipusi tähden ratkaisua pois. Heitä mieluummin kipusi hänen kannettavakseen.
Teksti on aikaisemmin julkaistu OPKOn Arkki-lehden numerossa 1/2025.