Aiemmassa julkaisussa kerroin, että kosmoksen perusrakenteissa on kymmeniä piirteitä, jotka vaikuttavat vahvasti olevan tarkan ja tietoisen hienosäädön tulosta. Sen enempää välttämättömyys kuin sattumakaan eivät tarjoa niille riittävää selitystä.
Mutta ehkä elämmekin yhden universumin sijaan Marvel-elokuvista tutussa multiversumissa? Oma maailmamme on vain yksi lukemattomista rinnakkaisista maailmoista, jotka poikkeavat hiukan toisistaan. Kun todellisuuden saippuavaahdossa on riittävän monta erilaista kuplaa, jonkin sisällä on väistämättä suotuisat olot elämälle. Hienosäätöä ei tarvita.
Kiehtovuudestaan huolimatta tässä mielikuvituksellisessa mallissa on ainakin viisi ongelmaa, jotka kyseenalaistavat sen selitysvoiman.
Ensiksikin maailmankaikkeuksia olisi oltava äärettömän monta. Olisi näet outoa, että niitä on vaikkapa juuri miljoona, ei enempää eikä vähempää – alkoiko maailmojen synty vasta tietyllä hetkellä, mikä sen silloin pani alulle ja miksi? Multiversumi alkaisi itse kaivata selitystä olemassaololleen.
Mitään todellista ei kuitenkaan voi olla olemassa ääretöntä määrää. Äärettömyys on matemaattinen käsite ja se toimii vain abstraktiona laskuissa. Äärettömän lukumäärän siirtäminen reaalimaailmaan tuottaa ”Hilbertin hotellin” kaltaisia lystikkäitä paradokseja, kun tupaten täyteen hotelliin mahtuu yhä äärettömän monta uutta vierasta.
Toiseksi multiversumia pidetään ”luonnontieteellisenä” ja siten Jumalaa parempana selityksenä kosmiselle hienosäädölle. Muut maailmat ovat kuitenkin omamme ulottumattomissa eikä niistä voi saada mitään kokeellista todistetta. Tieteellisen näytön kannalta havaitsemiskelvottomat maailmat ja Luoja ovat samalla viivalla: kumpaakaan ei voi tunkea koeputkeen.
Kolmanneksi tieteenfilosofia kehottaa etsimään yksinkertaisinta toimivaa selitystä ja välttämään liiallisia rönsyjä. On varsin epäselvää, miksi ääretön määrä erillisiä maailmankaikkeuksia olisi taloudellisempi oletus kuin yksi suunnattoman voimakas ja älykäs hienosäätäjä.
Neljäs pulma on se, että mekaaniset prosessit tuottavat samankaltaisia tuloksia, joissa on vähäistä heilahtelua. Kumiankkoja valmistavan laitteen kidasta tulee lähes identtisiä esineitä – ei ankkaa, puhelinta, harjaa ja laskuvarjoa. Multiversumi taas ei voi ikinä osua elinkelpoiseen maailmaan, ellei se jatkuvasti synnytä keskenään erilaisia maailmoja. Kyetäkseen tähän prosessi kaipaisi tarkempaa hienosäätöä kuin oma universumimme yksinään tarvitsee.
Tuhoisinta on, että ympäröivä maailmankaikkeus on paljon monimutkaisempi kuin tyhjyydessä leijuvat aivot, jotka syntyvät hiukkasten törmäilystä ja kuvittelevat laajan, ikivanhan universumin. Multiversumissa tällaiset ”Boltzmannin aivot” olisivat omamme kaltaista maailmaa paljon yleisempiä. Jos siis halutaan olettaa, että maailmoja on lukemattomia, todennäköisyyden valossa ympäröivä luonto ei ole aito vaan kuvitelmaa.
Todellisuutta koskevan tiedon muuttuminen illuusioksi on turhan kallis hinta siitä, että pääsee hienosäätäjää pakoon.
Teksti on aiemmin julkaistu OPKOn Arkki-lehden numerossa 3/2024.