Tämä sarja on käsitellyt aikamme eettistä syöpää, moraalirelativismia, joka on osoittautunut sekä sisäisesti ristiriitaiseksi että monin muin tavoin ongelmalliseksi käsitykseksi moraalisen todellisuuden luonteesta. Kuten sarjan toisessa osassa esitin, syyt moraalirelativismin suosioon länsimaissa ovat pitkälti emotionaalisia. Näkemys vetoaa moniin, koska se korostaa toisten ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja kulttuurista monimuotoisuutta.
Ikävä vain, että jos totuus tuhotaan, pyrkimys ymmärtää toisia menettää perimmäisen mielekkyytensä. Suvaitsevaisuus rapautuu varsin nopeasti tasolle, jossa typeriä ideoita on pakko ylistää, kun taas tällaiseen leikkiin vastahakoisesti suhtautuvia ihmisiä kohdellaan äärimmäisen julmasti, epäkunnioittavasti ja suvaitsemattomasti. Kulttuurinen monimuotoisuus toki lisääntyy, mutta kulttuureista vastenmielisintäkään ei voi enää kutsua moraalisesti erehtyneeksi tai korjauksen tarpeessa olevaksi.
Moraalinen realismi, joka jo esiteltiin lyhyesti sarjan ensimmäisessä osassa, auttaa saavuttamaan nämä tavoitteet huomattavasti paremmin kuin relativismi.
Realismi hoitaa homman
Ehkä muistat, että realismin mukaan moraaliset totuudet, arvot ja velvollisuudet ovat olemassa aivan yhtä lailla tarkastelijasta riippumatta kuin yhteinen fyysinen todellisuuskin. Jos realismi pitää paikkansa, toisten ymmärtäminen ja suvaitsevaisuus voivat siis olla objektiivisia moraalisia hyveitä, joiden tavoittelu on aidosti arvokasta – eivät ainoastaan minun henkilökohtainen mieltymykseni, jota kenenkään toisen ei tarvitse jakaa. Ihmiskunnalla voi siis olla aito velvoite pyrkiä suvaitsevaisuuteen – toisia ihmisiä, ei heidän typeriä näkemyksiään kohtaan.
Julistaessaan, että jotkin asiat ovat aidosti totta ja toiset erheitä, moraalirealismi tietenkin epäilyttää ihmisiä. Elämmehän aikaa, jolloin ”totuutta” pidetään aina sorron ja vallan väärinkäytön välineenä. Mutta ainoa keino vastustaa sortoa tai vallan väärinkäyttöä johdonmukaisesti on nimen omaan todeta niiden olevan objektiivisesti vääriä ja pahoja ilmiöitä, joihin edes moraalisen totuuden löytäneillä henkilöillä ei ole oikeutta turvautua pannakseen löytönsä täytäntöön.
Sorto ja vallan väärinkäyttö ovat kuitenkin objektiivisesti väärin ja pahaa vain siinä tapauksessa, että moraalirealismi on totta. Moinen kritiikki on mitätöntä relativismin leirissä, missä jokainen voi valita itse, huvittaako häntä enemmän vastustaa sortoa vai kenties sortaa itse.
En tuntisi, vaikka kävelisi vastaan
Yksi yleinen vastaväite moraalirealismia kohtaan liittyy moraalisten totuuksien tunnistamiseen. Jos kaikkia ihmisiä sitovia moraaliarvoja ja -velvollisuuksia on todella olemassa, mitä ne ovat? Kun kysyjälle antaa esimerkin – vaikkapa uskollisuuden puolisoa kohtaan – hän pyrkii kiistämään, että kaikki pitäisivät kyseistä velvollisuutta aidosti sitovana. Erimielisyys on osoittavinaan, ettei moraalirealismi pidä paikkaansa.
Moraalisten totuuksien olemassaolo ei kuitenkaan kumoudu vain siksi, että niiden tunnistamisesta tai velvoittavuudesta on eri näkemyksiä. Olemassaolo kun on ontologinen kysymys, tunnistaminen taas epistemologinen. Kuten osassa 1 huomautettiin, fyysinen todellisuuskin on olemassa, vaikka ihmiset havainnoivat sitä eri tavoin ja voivat erehtyä sen luonteesta.
Erityisen huomionarvoista on, että jokainen näyttää pohjimmiltaan tiedostavan jonkin moraalisen totuuden velvoittavuuden. Sopiva esimerkki löytyy yllättävän nopeasti, kun saa hiukan tietoa toisen arvokkaina pitämistä asioista. Ei sinänsä ole väliä, pitääkö toinen vääränä eläinten teurastamista ihmisravinnoksi vai lihansyönnin kieltämistä valtion taholta – kumpi tahansa osoittaa, että keskustelukumppani ymmärtää sisäsyntyisesti joidenkin asioiden objektiivisen vääryyden. Yksityiskohdista voidaan keskustella.
Moraalirealismi ei näet väitä, että kaikki moraaliset totuudet olisivat automaattisesti jokaisen tiedossa. Esimerkiksi luonnollisen moraalilain puolustaja, hallintotieteen ja filosofian professori J. Budziszewski, toteaa ihmisten tunnistavan välittömästi ainoastaan perusmoraalisäännöt. Muut arvot ja velvollisuudet on johdettava niistä moraalisen päättelyn keinoin, eivätkä kaikki vaivaudu tai kykene päättelemään.
Kaikki eivät myöskään tahdo tietää, mikä on moraalisesti totta ja heitä velvoittavaa. Itse asiassa lähes jokainen meistä yrittää jollakin moraalin alueella olla tietämättä sitä, mitä hän toisaalta ei voi olla tietämättä. Moni pyrkii myös perustelemaan sääntöjä, joiden toivoisi olevan muita velvoittavia. Moraalinen tietomme voi siis vääristyä, mutta niin voi kaikki muukin tieto – varsinkin, ellei tiedon haltija halua ojentua sen mukaan.
Mitä opimme tästä kaikesta?
Yhteenvetona voidaan todeta, ettei relativismin kannattamiseen ole mitään järjellistä syytä. Etiikan muuttaminen subjektiiviseksi estää moraalisen kehityksen, johdonmukaisen kritiikin, mielekkään keskustelun ja maailman pahuudesta valittamisen. Se tuhoaa aidon mahdollisuuden totuuden etsimiseen, toisten kuuntelemiseen ja erimielisten ihmisten suvaitsemiseen – juuri ne tavoitteet, joiden vuoksi objektiivisesta moraalista teki mieli luopua.
Moraalirealismi luo kestävän perustan näille kaikille. Lisäksi se vahvistaa ihmisen sisäsyntyisen, intuitiivisen ymmärryksen siitä, että jotkin asiat ovat oikein ja toiset väärin. Tähän intuitioon jokainen vetoaa päivittäin, koska ei voi olla tekemättä niin. Jos siis näet kiistatta edessäsi valkoisen seinän, kannattaa valita sellainen todellisuuskäsitys, joka tekee valkoisten seinien olemassaolon mahdolliseksi – ei sellaista, joka väittää, ettei seiniä ole olemassakaan.