Rakastan kertomuksia, jotka tempaavat mukaansa ja ovat elämää suurempia, mutta silti samaistuttavia. Tarinankertoja C. S. Lewisin mukaan mielemme torjuu haastavat faktaväitteet, mutta viattomat kertomukset livahtavat vartijan ohi. Tarinat löytävät tiensä sydämeen ja muuttavat meidät. Jeesuskin esitti vaikuttavimmat väitteensä kertomusten muodossa.
Pidän kertomuksista myös valkokankaalla. Olen silti huomannut, että kirjoihin perustuvat elokuvat vetävät harvoin vertoja alkuteoksilleen. Jokaisen Harry Potter -filmin katsottuaan lapsemme ovat kilpaa purnanneet puuttuneista hahmoista, oikaistuista juonenkäänteistä ja muutetuista tapahtumista.
Sama ongelma vaivaa aikamme eeppisintä filmitrilogiaa, Tarua Sormusten Herrasta. Kristityn J. R. R. Tolkienin teoksiin perustuva elokuvasarja on herännyt upeasti eloon ohjaaja Peter Jacksonin käsissä. Keski-Maa on uskomattoman aidon näköinen haltiavaltakuntineen ja hirviöineen. Sydämeltään se onkin sitten 2000-luvun länsimaa. Pahinta on vieras ja luonnoton aines, joka läpäisee sankarien koko maailmankatsomuksen. He ovat täynnä toivoa – ja sitä Keski-Maassa ei ole.
Tolkienin Keski-Maa on esikristillinen maailma, jonka Luoja ei ole vielä astunut luotujensa keskuuteen eikä murskannut syntiä ja pahuutta kuolemalla sen painon alla. Siksi urhoollisinkaan sankari ei voi luottaa, että hänen ponnistelujensa takia kaikki kääntyisi lopulta hyväksi. Pahuutta ei heidän tietääkseen voi kukistaa – ainoastaan hidastaa, mutta hetken kuluttua se nousee jälleen. Koko historia on pelkkää pitkää tappiota.
Koska toivoa paremmasta ei ole, on vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on vaipua epätoivoon ja hulluuteen. Toinen on nauraa vasten pimeyttä ja vyöttäytyä toivottomaan rohkeuteen. Koska kaikki menee lopulta mönkään, sillä välin toimitaan niin urheasti ja jalosti kuin mahdollista – vain siksi, että se on oikein. Rohkeus ja hilpeys ovat suoja epätoivoa vastaan. Toivo voi olla hyve vain siinä tapauksessa, että hyvyyden voittoon voi varmasti luottaa. Muuten on houkkamaista toiveajattelua kuvitella niin käyvän.
Miksi Jacksonin hobitit, ihmiset ja haltiat sitten pursuavat toiveikkaita repliikkejä? Tekikö hän heistä tahallaan täysin päinvastaisia kuin Tolkien aikoi? Uskoakseni ei. Mutta samoin kuin kala ei tiedä olevansa vedessä, Jackson ei ehkä huomaa, kuinka toivossa marinoituja hän ja hänen yleisönsä ovat. Olemme läpikotaisin tottuneet luottamaan siihen, että paremmat ajat ovat tulossa, että me nousemme vielä ja että hyvyys voittaa, jos vain jaksamme jatkaa.
Olemme tottuneet tähän asenteeseen, koska kaksituhatta vuotta sitten meidän Luojamme syntyi ihmiseksi ja kukisti pimeyden nousemalla kuolleista. Juuri tämä sanoma levisi ja täytti esivanhempamme toivolla. Sitä tihkuu länsimaisen kulttuurin joka huokosesta vielä nytkin, kun kristillinen sanoma sen taustalla halutaan unohtaa.
Kun sinulla seuraavan kerran on toiveikas olo, kiitä Kuningas Jeesusta, joka on kaiken toivon perusta.
Mutta kun katsot johonkin kirjaan perustuvan elokuvan, älä toivo liikoja.
Kirjoittaja kerää toivotonta rohkeutta mennäkseen joululomalla elokuviin. Teksti on julkaistu kolumnina Uusi Tie -lehden numerossa 50/2021.