Moraalirelativismi on näkemys, jonka mukaan ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä ovat suhteellisia. Ne vaihtelevat yksilöstä ja kulttuurista toiseen. Ei ole olemassa universaaleja moraalisia totuuksia, arvoja ja velvollisuuksia, jotka koskisivat kaikkia ihmisiä. Yhteistä perustaa ja pohjaa ei tällä alueella ole.
Näkemystä voi kutsua myös subjektivismiksi, koska moraalilauseet kertovat viime kädessä vain lausujasta eli subjektista, eivät sen objektista. Kun joku kertoo suklaajäätelön maistuvan hyvältä, hän kuvaa ainoastaan omaa mieltymystään. Tarkkaan ottaen jäätelö (objekti) ei näet maistu, vaan syöjä (subjekti) maistaa eli kokee maun. Keskustelukumppani taas voi vapaasti pitää suklaajäätelöä vastenmielisenä ja rakastaa mango-melonia. Hän ei ole väärässä, sillä lause ”suklaajäätelö on hyvää” on totta ensimmäiselle subjektille, mutta ei toiselle. Makuasioista ei voi kiistellä.
Kun joku vastaavasti sanoo, että rehellisyys työnantajaa kohtaan on hyvää, tuo hyvyys ei asu objektissa eli rehellisyydessä. Kyse on jälleen henkilön omasta näkemyksestä. Moraalirelativistin mielestä lause on ”totta” vain siinä mielessä, että se on totta sinulle, väitteen lausujalle. Henkilöllä, joka haluaa anastaa konttorista nitojan ja ilmoittaa enemmän työtunteja kuin on tehnyt, voi olla asiasta oma totuutensa. Se vastaa hänen moraalista makuaan ja on aivan yhtä ”oikein”.
Oikeastaan relativistisen ajattelun juuret juontuvat 1960- ja 70-luvuille. Näiden vuosikymmenten kasvatit alkoivat menettää luottamuksensa siihen, että oli olemassa kaikille yhteinen totuus. Totuus oli vain valtaapitävien keksintö, jolla suuria ihmisjoukkoja saattoi sortaa ja painostaa tiettyyn suuntaan. Ensimmäisenä relativismin vapauttavan vasaran alle joutuivat etiikkaa ja uskonnollisia kysymyksiä koskevat totuudet, mutta purkuoperaatio ei toki jäänyt siihen.
Modernin tieteen röyhkeä asenne ”objektiivisen totuuden” torvena toimimisesta sai (osin ansaitun) kolauksen, kun uusi jälkimoderni filosofia julisti tieteen olevan vain kulttuurinsa tuote ja sosiaalisesti konstruoitua subjektiivisten havaintojen tulkintaa. Kajahtanein woke-ajattelu on ehtinyt jo väittää, että matematiikka ja sen ”pakkomielteinen oikeiden vastausten korostaminen” edustaa rasismia ja valkoista ylivaltaa.
Ideologioilla on seurauksia. Huonoilla ideologioilla on huonoja seurauksia.
Moraalinen realismi
Moraalirelativismin vastakohta on objektivismi eli moraalinen realismi. Se katsoo, että moraaliset totuudet, arvot ja velvollisuudet ovat olemassa aivan yhtä lailla tarkastelijasta riippumatta kuin yhteinen fysikaalinen todellisuuskin.
- Moraaliarvoilla on korkein arvovalta ohjata käytöstä. Tässä suhteessa ne menevät mieltymysten, makujen, yhteisön tapojen, henkilökohtaisen edun ja yksilön omien oikkujen edelle.
- Moraali ei siis ole ainoastaan käytöstä kuvailevaa, vaan velvoittavaa – se asettaa tavoitteen, jonka mukaan yksilön tulee tai pitää toimia.
- Moraaliset totuudet eivät ole henkilökohtaisia tai mielivaltaisia, vaan universaaleja ja kaikille yhteisiä. Esimerkiksi raiskauksen pahuus ei asu uhrin tai ympäröivän kulttuurin kokemassa subjektiivisessa vastenmielisyydessä, vaan objektissa eli raiskauksessa itsessään. Jos teko on moraalisesti väärin yhdelle yksilölle, se on sitä kaikille olennaisesti samassa tilanteessa oleville ihmisille.
Moraalinen realismi ei hätkähdä huomiosta, että yksilöillä ja kulttuureilla on toisinaan erilainen käsitys oikeasta ja väärästä. Havainnoivathan ihmiset myös fyysistä todellisuutta eri tavoin ja voivat erehtyä sen luonteesta. Siitä huolimatta tuo todellisuus on olemassa. Toinen selitys on se, että moraaliseen järkeilyyn vaikuttavat vahvasti myös taustaoletukset. Kaksi kansaa voi olla täysin samaa mieltä siitä, että jokaisella ihmisellä on loukkaamaton arvo. Toisessa vain ei määritellä syntymättömiä lapsia, orjia ja dementoituneita vanhuksia ihmisiksi, joten heitä voi kohdella arvottomina esineinä.
Realismia kutsutaan joskus absolutismiksi, mutta tässä on väärinkäsityksen vaara. Kaikki moraalisen realismin muodot eivät pidä moraalivelvoitteita ehdottomina siinä mielessä, että esimerkiksi valehtelu olisi aina väärä valinta jokaiselle yksilölle kaikissa tilanteissa. Kun natsiupseeri tiedustelee, onko kellariin kätketty juutalaisia, on tehtävä valinta valehtelun ja viattomien surmaamiseen johtavan puheen välillä.
Vaikka valehteleminen on objektiivisesti väärin, myös viattomien surmaaminen on väärin – itse asiassa enemmän väärin. Tilanteessa ei siis ole ehdotonta velvollisuutta puhua totta – kilpailevat ja toisensa pois sulkevat velvollisuudet asetetaan arvojärjestykseen. Monen realistin mielestä jokaisella samassa tilanteessa olevalla on objektiivinen velvollisuus pelastaa viattomat ihmishenget valehtelemalla.
Väistämätön ristiriita
Kumpi näkemys moraalin luonteesta vastaa paremmin todellisuutta?
Moraalirelativismi on noussut vallitsevaan, suorastaan itsestään selvään asemaan länsimaissa viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Se vetoaa moniin korostamalla toisten ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja kulttuurista monimuotoisuutta. Jos ei ole yhtä oikeaa tapaa elää, syntyy ainakin se vaikutelma, että vältetään kulttuuri-imperialismi ja moralisoiva tuomitseminen, jotka sortoa ja vallan väärinkäyttöä pelkäävä aikamme näkee pahimpina peikkoina.
Relativismin tavoitteet ovat sinänsä jalot, mutta keino väärä. Päänsärky kyllä paranee katkaisemalla pää, mutta asiasta ei ole potilaalle enää mitään iloa. Jos toisten kuuntelemista koetetaan lisätä kieltämällä totuuden olemassaolo, yritys ei viime kädessä onnistu. Syy on yksinkertainen: ellei totuutta ole olemassa eikä sitä voi löytää, sinun ei kannata haaskata aikaasi kuuntelemalla minun mielipiteitäni. Omasi ovat jo valmiiksi aivan yhtä lähellä totuutta (tai kaukana siitä). Lisäksi kukaan ei voi enää väittää löytäneensä totuuden edes niissä kysymyksissä, joissa kipeästi tarvitsisimme sitä.
Vain siinä tapauksessa, että totuus on olemassa ja saatat oppia siitä jotakin uutta keneltä tahansa, kuunteleminen on mielekästä. Vain siinä tapauksessa, että kaikki näkemykset eivät ole yhtä hyviä, voit korjata omaasi uuden tiedon tai järkeilyn valossa. Muussa tapauksessa ei tapahdu korjaamista eli muutosta parempaan – ainoastaan muutosta, jota voi halutessaan pitää turhanakin.
Klassinen suvaitsevaisuuden hyve on kärsinyt raskaasti uudesta ideologiasta. Aiemmin se merkitsi toisen ihmisen kohtelemista kunnioittaen ja ihmisarvoisesti, vaikka hänen näkemyksiään pidettäisiin seinähulluina. Tämä hyve voi kohdistua myös suvaitsemattomiin: kohtelen hyvin myös niitä, jotka eivät moukkamaisuudessaan tee samoin minulle.
Mutta kun suvaitsevaisuus on siirtynyt tarkoittamaan, että kaikkia näkemyksiä on kutsuttava yhtä hyviksi, kaikki hajoaa. Henkilö, joka ei tunnusta tätä näkemystä, on tietenkin suvaitsematon. Häntä saa hakata kuin vierasta sikaa – solvata, häpäistä, canceloida ja ilmiantaa työnantajalle. Järkyttävää kyllä, itseään suvaitsevaisena ja hyvänä pitävä henkilö on täysin sokea sille, että hänen toimintansa on myös suvaitsematonta sekä vanhan että hänen omankin määritelmänsä valossa.
Kaikkein vakavin pulma on juuri se, että moraalirelativisti ei voi välttää ristiriitaa yrittäessään pitää katsomustaan totena tai elää sen mukaisesti. Koko ajatusrakennelma on itsensä kumoava.
- Julistaessaan, ettei moraalikysymyksissä ole olemassa yhtä oikeaa ajattelutapaa, relativisti edistää täsmälleen yhtä oikeaa ajattelutapaa – nimittäin moraalirelativismia objektivismin kustannuksella.
- Vaatiessaan sinua kohtelemaan toisia suvaitsevaisesti eli kutsumaan kaikkia valintoja yhtä hyviksi hän torjuu hyvin suvaitsemattomasti näkemyksen, jonka mukaan kaikki valinnat eivät olekaan yhtä hyviä.
- Kieltäessään sinua tuomitsemasta toisten moraalinäkemyksiä ja tuputtamasta näille omia käsityksiäsi hän tuomitsee sinun näkemyksesi moraalin objektiivisuudesta ja tuputtaa tilalle omia käsityksiään.
Tämä ristiriita on moraalirelativismille sisäinen ja itseinen. Sitä ei voi välttää helpolla korjausliikkeellä. Ainoa tapa kiertää ongelma on vaieta – relativisti voi itse ajatella, että arvot ja velvollisuudet ovat jokaisen omaa valintaa, mutta pidättäytyy lausumasta ajatustaan ääneen. Heti tarjotessaan relativismiaan toiselle jollain tapaa velvoittavana hän myöntää käytännössä, ettei usko itsekään omaa kantaansa.
Tämä ilmeinen ja kuolettava ongelma viittaa vahvasti siihen, että moraalinen objektivismi on totta ja että jokainen myös pohjimmiltaan tietää asian olevan näin. Ehyesti sovellettuna objektivismi ratkaisee paremmin myös ne käytännön ongelmat, joihin relativismin luultiin olevan hyvä ja myötätuntoinen lääke.
Moraalirelativismin eri muotoihin sisältyy kuitenkin lukuisia muita epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitoja, jotka osoittavat, että suosiostaan huolimatta koko ajatusjärjestelmä on konkurssikypsä. Näitä haasteita tarkastellaan sarjan seuraavassa osassa.