Moraalirelativismi on näkemys, jonka mukaan ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä ovat suhteellisia. Ne vaihtelevat yksilöstä ja kulttuurista toiseen. Ei ole olemassa universaaleja moraalisia totuuksia, arvoja ja velvollisuuksia, jotka koskisivat kaikkia ihmisiä. Yhteistä perustaa ja pohjaa ei tällä alueella ole.
Näkemystä voi kutsua myös subjektivismiksi, koska moraalilauseet kertovat viime kädessä vain lausujasta eli subjektista, eivät sen objektista. Kun joku kertoo suklaajäätelön maistuvan hyvältä, hän kuvaa ainoastaan omaa mieltymystään. Tarkkaan ottaen jäätelö (objekti) ei näet maistu, vaan syöjä (subjekti) maistaa eli kokee maun. Keskustelukumppani taas voi vapaasti pitää suklaajäätelöä vastenmielisenä ja rakastaa mango-melonia. Hän ei ole väärässä, sillä lause ”suklaajäätelö on hyvää” on totta ensimmäiselle subjektille, mutta ei toiselle. Makuasioista ei voi kiistellä.
Kun joku vastaavasti sanoo, että rehellisyys työnantajaa kohtaan on hyvää, tuo hyvyys ei asu objektissa eli rehellisyydessä. Kyse on jälleen henkilön omasta näkemyksestä. Moraalirelativistin mielestä lause on ”totta” vain siinä mielessä, että se on totta sinulle, väitteen lausujalle. Henkilöllä, joka haluaa anastaa konttorista nitojan ja ilmoittaa enemmän työtunteja kuin on tehnyt, voi olla asiasta oma totuutensa. Se vastaa hänen moraalista makuaan ja on aivan yhtä ”oikein”.
Oikeastaan relativistisen ajattelun juuret juontuvat 1960- ja 70-luvuille. Näiden vuosikymmenten kasvatit alkoivat menettää luottamuksensa siihen, että oli olemassa kaikille yhteinen totuus. Totuus oli vain valtaapitävien keksintö, jolla suuria ihmisjoukkoja saattoi sortaa ja painostaa tiettyyn suuntaan. Ensimmäisenä relativismin vapauttavan vasaran alle joutuivat etiikkaa ja uskonnollisia kysymyksiä koskevat totuudet, mutta purkuoperaatio ei toki jäänyt siihen.
Modernin tieteen röyhkeä asenne ”objektiivisen totuuden” torvena toimimisesta sai (osin ansaitun) kolauksen, kun uusi jälkimoderni filosofia julisti tieteen olevan vain kulttuurinsa tuote ja sosiaalisesti konstruoitua subjektiivisten havaintojen tulkintaa. Kajahtanein woke-ajattelu on ehtinyt jo väittää, että matematiikka ja sen ”pakkomielteinen oikeiden vastausten korostaminen” edustaa rasismia ja valkoista ylivaltaa.
Ideologioilla on seurauksia. Huonoilla ideologioilla on huonoja seurauksia.
Moraalinen realismi
Moraalirelativismin vastakohta on objektivismi eli moraalinen realismi. Se katsoo, että moraaliset totuudet, arvot ja velvollisuudet ovat olemassa aivan yhtä lailla tarkastelijasta riippumatta kuin yhteinen fysikaalinen todellisuuskin.
- Moraaliarvoilla on korkein arvovalta ohjata käytöstä. Tässä suhteessa ne menevät mieltymysten, makujen, yhteisön tapojen, henkilökohtaisen edun ja yksilön omien oikkujen edelle.
- Moraali ei siis ole ainoastaan käytöstä kuvailevaa, vaan velvoittavaa – se asettaa tavoitteen, jonka mukaan yksilön tulee tai pitää toimia.
- Moraaliset totuudet eivät ole henkilökohtaisia tai mielivaltaisia, vaan universaaleja ja kaikille yhteisiä. Esimerkiksi raiskauksen pahuus ei asu uhrin tai ympäröivän kulttuurin kokemassa subjektiivisessa vastenmielisyydessä, vaan objektissa eli raiskauksessa itsessään. Jos teko on moraalisesti väärin yhdelle yksilölle, se on sitä kaikille olennaisesti samassa tilanteessa oleville ihmisille.
Moraalinen realismi ei hätkähdä huomiosta, että yksilöillä ja kulttuureilla on toisinaan erilainen käsitys oikeasta ja väärästä. Havainnoivathan ihmiset myös fyysistä todellisuutta eri tavoin ja voivat erehtyä sen luonteesta. Siitä huolimatta tuo todellisuus on olemassa. Toinen selitys on se, että moraaliseen järkeilyyn vaikuttavat vahvasti myös taustaoletukset. Kaksi kansaa voi olla täysin samaa mieltä siitä, että jokaisella ihmisellä on loukkaamaton arvo. Toisessa vain ei määritellä syntymättömiä lapsia, orjia ja dementoituneita vanhuksia ihmisiksi, joten heitä voi kohdella arvottomina esineinä.
Realismia kutsutaan joskus absolutismiksi, mutta tässä on väärinkäsityksen vaara. Kaikki moraalisen realismin muodot eivät pidä moraalivelvoitteita ehdottomina siinä mielessä, että esimerkiksi valehtelu olisi aina väärä valinta jokaiselle yksilölle kaikissa tilanteissa. Kun natsiupseeri tiedustelee, onko kellariin kätketty juutalaisia, on tehtävä valinta valehtelun ja viattomien surmaamiseen johtavan puheen välillä.
Vaikka valehteleminen on objektiivisesti väärin, myös viattomien surmaaminen on väärin – itse asiassa enemmän väärin. Tilanteessa ei siis ole ehdotonta velvollisuutta puhua totta – kilpailevat ja toisensa pois sulkevat velvollisuudet asetetaan arvojärjestykseen. Monen realistin mielestä jokaisella samassa tilanteessa olevalla on objektiivinen velvollisuus pelastaa viattomat ihmishenget valehtelemalla.
Kumpi näkemys moraalin luonteesta vastaa paremmin todellisuutta? Tätä kysymystä tarkastellaan sarjan toisessa osassa.