Sarjan edellisessä osassa esiteltiin kaksi näkemystä moraalin luonteesta: relativismi ja objektivismi. Kumpi käsityksistä vastaa todellisuutta paremmin?
Moraalirelativismi on noussut vallitsevaan, suorastaan itsestään selvään asemaan länsimaissa viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Se vetoaa moniin korostamalla toisten ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja kulttuurista monimuotoisuutta. Jos ei ole yhtä oikeaa tapaa elää, syntyy ainakin se vaikutelma, että vältetään kulttuuri-imperialismi ja moralisoiva tuomitseminen, jotka sortoa ja vallan väärinkäyttöä pelkäävä aikamme näkee pahimpina peikkoina.
Relativismin tavoitteet ovat sinänsä jalot, mutta keino väärä. Päänsärky kyllä paranee katkaisemalla pää, mutta asiasta ei ole potilaalle enää mitään iloa. Jos toisten kuuntelemista koetetaan lisätä kieltämällä totuuden olemassaolo, yritys ei viime kädessä onnistu. Syy on yksinkertainen: ellei totuutta ole olemassa eikä sitä voi löytää, sinun ei kannata haaskata aikaasi kuuntelemalla minun mielipiteitäni. Omasi ovat jo valmiiksi aivan yhtä lähellä totuutta (tai kaukana siitä). Lisäksi kukaan ei voi enää väittää löytäneensä totuuden edes niissä kysymyksissä, joissa kipeästi tarvitsisimme sitä.
Vain siinä tapauksessa, että totuus on olemassa ja saatat oppia siitä jotakin uutta keneltä tahansa, kuunteleminen on mielekästä. Vain siinä tapauksessa, että kaikki näkemykset eivät ole yhtä hyviä, voit korjata omaasi uuden tiedon tai järkeilyn valossa. Muussa tapauksessa ei tapahdu korjaamista eli muutosta parempaan – ainoastaan muutosta, jota voi halutessaan pitää turhanakin.
Suvaitsevaisuus solmussa
Klassinen suvaitsevaisuuden hyve on kärsinyt raskaasti uudesta ideologiasta. Aiemmin se merkitsi toisen ihmisen kohtelemista kunnioittaen ja ihmisarvoisesti, vaikka hänen näkemyksiään pidettäisiin seinähulluina. Tämä hyve voi kohdistua myös suvaitsemattomiin: kohtelen hyvin myös niitä, jotka eivät moukkamaisuudessaan tee samoin minulle.
Mutta kun suvaitsevaisuus on siirtynyt tarkoittamaan, että kaikkia näkemyksiä on kutsuttava yhtä hyviksi, kaikki hajoaa. Henkilö, joka ei tunnusta tätä näkemystä, on tietenkin suvaitsematon. Häntä saa hakata kuin vierasta sikaa – solvata, häpäistä, canceloida ja ilmiantaa työnantajalle. Järkyttävää kyllä, itseään suvaitsevaisena ja hyvänä pitävä henkilö on täysin sokea sille, että hänen toimintansa on myös suvaitsematonta sekä vanhan että hänen omankin määritelmänsä valossa.
Väistämätön ristiriita
Kaikkein vakavin pulma on juuri se, että moraalirelativisti ei voi välttää ristiriitaa yrittäessään pitää katsomustaan totena tai elää sen mukaisesti. Koko ajatusrakennelma on itsensä kumoava.
- Julistaessaan, ettei moraalikysymyksissä ole olemassa yhtä oikeaa ajattelutapaa, relativisti edistää täsmälleen yhtä oikeaa ajattelutapaa – nimittäin moraalirelativismia objektivismin kustannuksella.
- Vaatiessaan sinua kohtelemaan toisia suvaitsevaisesti eli kutsumaan kaikkia valintoja yhtä hyviksi hän torjuu hyvin suvaitsemattomasti näkemyksen, jonka mukaan kaikki valinnat eivät olekaan yhtä hyviä.
- Kieltäessään sinua tuomitsemasta toisten moraalinäkemyksiä ja tuputtamasta näille omia käsityksiäsi hän tuomitsee sinun näkemyksesi moraalin objektiivisuudesta ja tuputtaa tilalle omia käsityksiään.
Tämä ristiriita on moraalirelativismille sisäinen ja itseinen. Sitä ei voi välttää helpolla korjausliikkeellä. Ainoa tapa kiertää ongelma on vaieta – relativisti voi itse ajatella, että arvot ja velvollisuudet ovat jokaisen omaa valintaa, mutta pidättäytyy lausumasta ajatustaan ääneen. Heti tarjotessaan relativismiaan toiselle jollain tapaa velvoittavana hän myöntää käytännössä, ettei usko itsekään omaa kantaansa.
Tämä ilmeinen ja kuolettava ongelma viittaa vahvasti siihen, että moraalinen objektivismi on totta ja että jokainen myös pohjimmiltaan tietää asian olevan näin. Ehyesti sovellettuna objektivismi ratkaisee paremmin myös ne käytännön ongelmat, joihin relativismin luultiin olevan hyvä ja myötätuntoinen lääke.
Moraalirelativismin eri muotoihin sisältyy kuitenkin lukuisia muita epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitoja, jotka osoittavat, että suosiostaan huolimatta koko ajatusjärjestelmä on konkurssikypsä. Näitä haasteita tarkastellaan sarjan seuraavassa, viimeisessä osassa.