Sarjan kahdessa aiemmassa osassa (yksi, kaksi) olemme tutustuneet jälkimodernin ajan suosituimpaan moraaliseen käsitykseen ja sen voimakkaimpaan haastajaan: relativismiin ja objektivismiin. On käynyt jo ilmi, että relativismi on itseisesti ristiriitainen näkemys, jota ei voi käytännössä noudattaa johdonmukaisesti.
Mutta vähintään yhtä vakava ongelma on, että relativismi johtaa lukuisiin terveen järjen vastaisiin lopputuloksiin. On pitkälti samantekevää, katsooko relativisti oikean ja väärän nousevan jokaisen henkilökohtaisista mieltymyksistä vai ympäröivän yhteiskunnan kulloisistakin toiveista – tulos on yhtä tuhoisa.
Moraalinen edistys on mahdotonta
Moni ajattelee, että ympäröivä yhteiskunta sanelee, mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä jaettu käsitys hyvästä muotoillaan sitten kussakin maassa laeiksi ja hyviksi tavoiksi, mutta niiden takana ei ole mitään ihmiskuntaa korkeampaa moraalin lähdettä. Käsitystä kutsutaan konventionalismiksi.
Konventionalismilla on kuitenkin outoja seurauksia. Jos ympäröivä yhteisö voi päättää, mikä on eettistä, ei ensinnäkään voi olla yhtään moraalitonta tai epäeettistä valtiota. Jokainen niistä näet toimii hyvin, koska noudattaa omaa kulttuuriaan ja omaa käsitystään oikeasta ja väärästä.
Tämä merkitsee, ettei yhdelläkään kansalla ole varaa arvostella toisen kansan moraalia, olipa se kuinka pöyristyttävää tahansa. Totalitarististen diktatuurien julmuudet, tyttölasten silpominen ja eläinten kaltoinkohtelu ovat kaikki vain paikallisia tapoja ja ”oikein” omalla mittapuullaan. Itse asiassa natsi-Saksan sotarikolliset puolustelivat tekojaan Nürnbergin oikeudessa vetoamalla juuri tähän periaatteeseen. He vain tekivät, mitä oma yhteiskunta käski.
Toinen seuraus on, ettei relativistinen yhteiskunta voi tulla moraalisesti paremmaksi. Moraalinen edistys näet edellyttää, että on olemassa jonkinlainen mittapuu – ”parempi” ja ”huonompi” asiaintila – ja kypsyessään jalommaksi yhteiskunta heijastaa ensimmäistä aina vain enemmän. Mutta jos ”oikein” on aina se, mitä yhteiskunta parhaillaan haluaa ja kannattaa, yksikään muutos ei ole kohti parempaa tai huonompaa. Muutokset ovat vain… muutoksia. Onko tämä lopputulos mielekäs?
Ei siinä kaikki – moraalittomia lakejakaan ei ole olemassa. Lait ovat kunkin yhteiskunnan vallanpitäjien tahdonilmaus. Jos asiat ovat oikein vain siksi, että ne ovat laillisia, yksikään laki ei voi olla väärä. Jos laki sallii orjien pitämisen, orjuus on oikein. Ja jos tarkkoja ollaan, niin kaikki lain kumoamiseen tähtäävä toiminta vastustaa ja murentaa sitä, mikä on ”oikein” – siis edustaa vääryyttä.
Lopputuloksista tämä on kenties kaikkein järjenvastaisin. Historia tuntee lukuisia henkilöitä, jotka ovat taistelleet kulttuurinsa normeja vastaan pelastaakseen juutalaisia kaasukammioista, saadakseen orjuuden päättymään tai kumotakseen turmeltuneita lakeja. Heitä on ylistetty moraalisina sankareina – mutta jos yhteiskuntarelativismi on totta, nämä henkilöt olivat pahimman lajin rikollisia haastaessaan oman yhteisönsä moraaliset näkemykset.
Kun kaikki hajoaa käsiin
Tilanne ei suinkaan parane valitsemalla relativistisen moraalin perustaksi yksilön omat käsitykset oikeasta ja väärästä. Päinvastoin, pulmia saadaan vielä roppakaupalla enemmän.
Sarjan edellisessä osassa todettiin jo, ettei relativisti voi syyttää muita väärintekemisestä, sillä hehän vain noudattavat relativismia – toisin sanoen marssivat oman moraalisen rumpunsa tahtiin. Sen rytmistä riippumatta ei ole johdonmukaista moittia, arvostella tai edes kehua ketään toista.
Relativisti ei myöskään voi valittaa maailman pahuudesta. Jos hyvä ja paha ovat vain yksilön henkilökohtaisia mieltymyksiä, tilannetta voi verrata siihen, että joku pitää pihvistä mutta ei ruusukaalista. Tällöin maailmassa ei ole todellista pahaa – ainoastaan asioita, joista minä en pidä. Ellei ole olemassa mittapuuta, jonka mukainen maailman ”tulisi olla”, ei voi myöskään murehtia, että maailma on nyrjähtänyt syrjään tuosta tavoitteesta.
Lisäksi mielekäs moraalinen keskustelu ei ole enää mahdollista. Moraalinen järkeily ja toisen vakuuttaminen on mahdollista vain, jos toisen kanta on edes periaatteessa oikeampi tai johdonmukaisempi kuin toisen. Mutta ellei kummallakaan ole aitoa moraalista velvollisuutta pyrkiä kohti oikeaa tai edes kohti johdonmukaista etiikkaa, jäädään makuasioiden jakamisen tasolle. ”Sinäkö pidät koiranpentujen kivittämisestä? Mielenkiintoista. Minä taas otan mielelläni räkäkännit.”
Ja kuten aiemmin jo havaittiin, relativisti ei tietenkään voi edistää hänelle niin tärkeää suvaitsevaisuuden velvoitetta. Vaatimus siitä, että toisten näkökantoja tulisi suvaita, ei näet velvoita moraalisesti ketään muuta kuin relativistia itseään. Yritys pakottaa muut suvaitsevaisiksi paljastaa, että oikeuden soturi uskoo pohjimmiltaan suvaitsevaisuuden olevan objektiivisesti arvokasta ja että kaikilla on yhteinen velvollisuus tavoitella sitä.
Nykyaikana on muodikasta ajatella ja julistaa, ettei totuutta ole. Jonkin ryhmän väitteet ”totuuden” omistamisesta ovat vain keino sortaa toisia ihmisryhmiä. Ironinen tosiasia on kuitenkin, että ellei moraalista totuutta ole olemassa, yhteisön rankaisutoimet – halveksunta, sakot, vankeus – perustuvat pelkkään valtaan.
”Syyllinen” ei näet ole rikkonut mitään kosmisia pelisääntöjä; hän on vain toiminut enemmistön paheksumalla tavalla. Koska enemmistöllä on enemmän valtaa, se kurittaa poikkeavaa yksilöä, jotta tämä muuttaisi käytöstään. Mitään moraalista oikeutusta rangaistukselle ei ole, koska moraalia ei ole.
Onkin kuvaavaa, että yhteisen moraalin rapautuessa aktivistit ovat muuttuneet jatkuvasti julmemmiksi ja häikäilemättömämmiksi pakottaessaan kaikkia kunnioittamaan omaa näkemystään – samalla kun julistavat, että perinteiset käsitykset totuudesta ovat sorron välikappale.
Onko moraalille mitään kestävämpää perustaa? Tietenkin. Se löytyy moraalisesta realismista eli objektivismista. Kaikki jalot tavoitteet, joita relativismilla oli, voidaan aidosti saavuttaa. Koko rakennelman itsetuho vältetään ja sisäinen johdonmukaisuuskin on mahdollista. Kuinka se onnistuu? Perehdy sarjan viimeiseen osaan.