Suomi on kauan ollut kristillisen perinteen värittämä maa – kuuluuhan yhä reilut kaksi kolmasosaa väestöstä evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja pari prosenttia muihin kristillisiin kirkko- tai seurakuntiin. Lapsena käytiin seurakunnan kerhossa, jouluna ja pääsiäisenä ehkä jopa kirkossa. Siksi moni pitää kristinuskon arvoja ja tapakulttuuria itselleen läheisinä ja tärkeinä. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että ihmiset pysyvät kirkon tai seurakunnan jäseninä tottumuksesta, vaikka eivät (enää) uskoisi Jumalaan niin kuin se opettaa. Toiset uskovat ikään kuin varmuuden vuoksi siihen, mihin ovat pienestä saakka kasvaneet uskomaan.
Uskonnottomista tällainen laumasieluisuus on typerää ja osoittaa uskontojen onttouden. Mikä yllätys, että Suomeen syntyneet päätyvät pitämään kristinuskon Jumalaa totena! Jos olisit sen sijaan syntynyt Irakissa, sinut olisi totutettu käymään moskeijassa ja rukoilemaan viidesti päivässä. Intiassa olisit luultavammin kumartanut norsupäistä Ganeshaa kuin Jeesusta. Uskonto on pelkkää meemien siirtymistä seuraavalle sukupolvelle. Kristinusko on siis satua siinä missä kaikki muutkin uskonnot.
Ikävä kyllä päättely ei ole eheää, jos se johtaa tähän lopputulokseen.
Olisit ehkä hindu, mutta olisitko väärässä?
On täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että toiseen maahan syntyneenä olisin ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta omaksunut jonkin toisen uskonnon. Tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset hyväksyvät todella helposti ne arvot ja ajatukset, joita muutkin pitävät hyvinä ja tärkeinä. Jos olisin syntynyt Intiaan, jossa valtauskonto on hindulaisuus, päätyisin siis todennäköisemmin sen seuraajaksi kuin kristinuskon, josta kaikki eivät ole edes kuulleet.
Mutta olisinko väärässä? Se on kokonaan toinen kysymys. Vaikka ateistin tekee mieli niputtaa kaikki uskonnot samaan satumappiin ja pitää hinduksi kasvanutta automaattisesti erehtyneenä, näin hätäinen päätelmä on kohtalokas. Yhtä lailla voidaan näet todeta, että jos olisin syntynyt Neuvostoliittoon tai Kiinaan, olisin luultavasti kulttuurisyistä kasvanut ateistiksi. Kehä III:n sisälle syntyneenä olisin varmimmin cityvihreä liberaali. Todistaako tämä seikka, että ateistit tai vihreät liberaalit ovat automaattisesti väärässä siinä, mihin uskovat? Ei tietenkään.
Totuuskysymyksen kannalta olennaista ei ole, kuinka moni ihminen on ympäristön vaikutuksesta päätynyt samaan muottiin muiden kanssa ajattelematta asioita itse. Näkemyksen uskottavuuden ratkaisee vain se, kuinka hyvin perusteltu se itse on. Johdonmukainen ja todellisuutta hyvin vastaava katsomus on todennäköisesti tosi, vaikka enemmistö kannattaisi sitä vain syntymässä tapahtuneen vahingon seurauksena eikä lainkaan tietäisi, miksi.
Sama koskee kaikkia muitakin totuuksia. Syntymävahingon vuoksi elät kulttuurissa, joka katsoo aineen rakentuvan atomeista ja Maan kiertävän Aurinkoa. Onko tämä tietämys todellisuudesta virheellistä, koska olisithan voinut elää myös vuoden 1800 eKr. Afrikassa ja uskoa jotain aivan muuta?
Ympyrän pinta-ala on säteen neliön ja piin tulo. Oppilas, joka luottaa kaavaan vain siksi, että opettaja käski kirjoittaa sen vihkoon, on aivan yhtä oikeassa kuin oppilas, joka ymmärtää, mistä kaava on saatu. Ensimmäinen ei vain ole yhtä rationaalinen vakaumuksessaan.
Oletko opetettu – vai oppinut?
On geneettinen virhepäätelmä ajatella jonkun olevan väärässä (tai oikeassa) vain siksi, että hän ajattelee samoin kuin suositut, vaikutusvaltaiset tai useimmat ihmiset. Jos nuo suositut, vaikutusvaltaiset tai useimmat ihmiset ovat oikeassa, hänkin on sattumalta oikeassa – tosin ilman omaa ansiotaan. Jos ateismi on totta, jokainen ateismiin myös vahingossa päätynyt on oikeassa. Jos taas Jeesus nousi kuolleista, jokainen kulttuurivirran mukana kristityksi haksahtanut sattuu niin ikään olemaan oikeassa.
Mutta syntymävahinkoon perustuva argumentti on hakoteillä toisellakin tapaa. Kaikki Suomen kristityt eivät suinkaan ole päätyneet Jeesuksen seuraajiksi siksi, että se on muodikasta, perinteikästä, tunteikasta tai lähipiirin suosimaa. Monet ovat kristittyjä siksi, että he ovat vakuuttuneet henkilökohtaisesti Raamatun kuvaaman Jumalan todellisuudesta.
Voi olla, että Intiaan syntyneenä olisin hindu ja Irakiin syntyneenä muslimi. Mutta tässä ja nyt en ole kristitty siksi, että olisin kritiikittä omaksunut ympäröivän kulttuurini ajatusmallit. Päinvastoin – olen tänään kristitty siksi, että tein valinnan ja käänsin lukioiässä selkäni silloiselle maailmankuvalleni. Olen tänään kristitty, koska olen jo neljännesvuosisadan ajan perehtynyt kristinuskon luotettavuuden puolesta puhuviin todisteisiin.
Vakaumukseni kyseenalaistaminen ja väittäminen virheelliseksi siksi, että olen sattunut syntymään kristilliseen Suomeen, on enemmän kuin geneettinen virhepäätelmä. Kaikki varsinaiset perusteet, joita minulla on näkemysteni tueksi, sivuutetaan. Katsomukseni väitetään kumpuavan jostakin, jonka merkitys on häviävän pieni.
Veitsi leikkaa kahteen suuntaan…
Syntymävahinkoon perustuva argumentti perustelee onnistuneesti vain yhden asian: ihmisellä ei ole oikeutta olettaa, että kaikki, mitä hän on ympäriltään omaksunut, on automaattisesti totta. Hetken vilpittömyys auttaa meitä huomaamaan, että olemme kuulleet, lukeneet ja jopa toistaneet paljon sellaista, mihin meillä ei oikeastaan ollut riittäviä perusteita luottaa.
Niinpä jokaisen tulisi kykyjensä mukaan kyseenalaistaa se, mitä luulee tietävänsä. Jokaisen tulisi arvioida, onko hän vain sokeasti apinoinut ympäristön käyttäytymis- ja ajattelumalleja vai oikeasti toiminut parhaan ymmärryksensä mukaan. Ja tämä havainto kääntää argumentin terän varsin ikävään suuntaan.
Oletko 2020-luvun suomalaisena todella sitä mieltä, että kulttuurimme tuottaa vahingossa mutta tehokkaasti aitoja Jeesuksen seuraajia? Onko todennäköistä, että tähän maahan syntymällä lapsi omaksuu tapaamiltaan ihmisiltä teistisen todellisuuskäsityksen, raamatullisen arvomaailman, Jeesuksen opettaman moraalin ja syvästi kristillisen elämäntavan? Jos tarkkoja ollaan, tosi kristillisyys on aina ja kaikkialla ollut epäsovinnaista ja enemmistön vastustamaa. Syntymävahinko on tuottanut vain kulttuurikristittyjä.
Mikä sen sijaan on maailmankatsomus, jonka Suomeen syntynyt luultavimmin omaksuu jo ensimmäisistä elinvuosistaan lähtien, vaikka hänen pitäisi itse asiassa arvioida sitä kriittisesti? Mitä todella ovat ne näkemykset, joita suurin osa meistä tällä hetkellä matkii ja kannattaa pohtimatta useinkaan, onko syynä totuus vai enemmistön suosio?
Oppivatko lapset toisiltaan kunnioittamaan Jeesusta vai pilkkaamaan kaikkia uskontoja?
Tottuvatko nuoret kaveripiireissään objektiiviseen moraaliin vai kritiikittömään sateenkaariagendaan?
Onko työpaikalla luonnollisempaa olla tunnustava kristitty vai edistyksellinen jälkimoderni?
Jos olet esimerkiksi laimea ateisti, cityvihreä liberaali, sekulaari humanisti tai LGBTQIA-aakkoskeiton symppaaja, mieti tarkkaan. Maassamme juuri mikään ei ole nyt helpompaa kuin näihin lammikoihin lipuminen virran mukana. Onko katsomuksesi varmasti huolellisen harkinnan ja vilpittömän kriittisen pohdiskelun tulosta? Vai oletko vain omaksunut ympärilläsi olevilta ihmisiltä arvot, ajatukset ja asenteet, jotka ovat nykyisessä kulttuuripiirissä kaikkein muodikkaimpia?
Toisin sanoen – jos olisit syntynyt Irakissa, olisitko muslimi?