Hyväksyykö Uusi testamentti orjuuden?

Kuinka kristinuskon perustajat saattoivat suhtautua niin piittaamattomasti sortoon, riistoon ja ihmisten perusoikeuksien laiminlyöntiin? Jeesus ei koskaan kieltänyt orjuutta, mutta puhui hyväksyvään sävyyn palvelijoiden lyömisestä (Luuk. 12:47). Apostoli Paavalikaan ei tuominnut orjuutta, vaan käski sen sijaan orjien totella kaikessa isäntiään (Ef. 6:5, Tiit. 2:9). Apostoli Pietarin mukaan ei tullut olla kuuliainen ainoastaan hyville isännille, vaan myös epäoikeudenmukaisille (1. Piet. 2:18). Eipä ihme, että Yhdysvaltain etelävaltioissa ”kristityt” plantaasinomistajat kohtelivat Afrikasta laivattuja orjiaan kammottavasti – juuri Raamatun jakeisiin vedoten!

Kristinuskon suhde orjuuteen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen kuin kiihkeimmät meemitehtailijat antavat ymmärtää. On otettava huomioon muutama olennainen seikka.

Orjuutta esiintyi miltei kaikkialla

Orjuus on historiallisena ilmiönä lähes yleismaailmallinen. Historian emeritusprofessori Jeffrey Burton Russell toteaa:

Kreikkalaiset ja roomalaiset, arabit ja afrikkalaiset, atsteekit ja mayat, kiinalaiset ja intialaiset, mustat ja valkoiset, kristityt, muslimit, juutalaiset, hindut, buddhalaiset, konfutselaiset, amerikan alkuperäisasukkaat, polyteistit, monoteistit ja ateistit – kaikki ovat pitäneet orjia jossakin vaiheessa.

Jeffrey Burton Russell: Exposing Myths about Christianity, 61.

Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, se itse ei suinkaan keksinyt yhtäkkiä ryhtyä käyttämään ihmisiä orjina. Se syntyi maailmaan, jossa orjuus oli jo luovuttamaton ja olennainen osa yhteiskuntaa: Rooman asukkaista yli puolet ja mahdollisesti jopa 90 % oli orjia.

Orjuus oli siis ympäröivän kulttuurin ilmiö, jota kristinusko ei tuottanut. Kristinusko joutuivat kuitenkin valitsemaan suhtautumisensa tähän kaikkialla rehottavaan ilmiöön. Miksi alkuseurakunnan johtajat ja opettajat eivät tuominneet sitä selväsanaisemmin? Miksi he hyväksyivät ihmisten orjuuttamisen?

Kristinusko sieti orjuutta, ei hyväksynyt sitä

Rooman valtakunnan hyvinvointi ja kaikki sen perustoiminnot lepäsivät orjien harteilla. Orjuuden äkillinen lakkauttaminen olisi ollut yhtä mahdotonta toteuttaa kuin kieltää meitä käyttämästä sähköä ja bensiiniä huomisesta alkaen. Se olisi edellyttänyt laajamittaisia ja pitkäaikaisia muutoksia, joita roomalaiset eivät halunneet. Edes orjat itse eivät kuvitelleet maailman tulevan toimeen ilman orjuutta; he halusivat vain oikeudenmukaista kohtelua.

Tästä syystä orjuuden julistaminen vääräksi ja laittomaksi olisi ollut hyödytöntä – ja vaarallista. Varsinkaan kristityillä ei ollut mahdollisuutta kaataa tällaista instituutiota suoralla hyökkäyksellä. Ensimmäisellä vuosisadalla, jolloin Uuden testamentin kirjeet kirjoitettiin, kristillinen seurakunta oli pieni, heikko ja vainottu liike. Orjakapinoita pelättiin Rooman valtakunnan alueella ja ne tukahdutettiin aina verisesti.

Jos kristityt olisivat alkaneet äänekkäästi vaatia kaikkien orjien vapauttamista, kristinusko olisi nähty vakavana uhkana rauhalle ja järjestykselle – vielä suurempana kuin mokoma epäilyttävä salaseura jo oli. Se olisi murskattu täysin. Lisäksi seurakunta koostui perheistä ja kokoontui kodeissa, joissa oli jo valmiiksi orjia. Sen oma tukiverkko olisi romahtanut hyökkäämällä kaikkia orjanomistajia vastaan.

Niinpä kristinusko sieti orjuutta, vaikka orjuus oli viime kädessä Jumalan luomisjärjestyksen ja hänen tahtonsa vastainen ilmiö. Suoran hyökkäyksen sijaan apostolit istuttivat seurakuntaan ihmiskäsityksen, joka lopulta murensi pohjan koko instituutiolta.

Kristinusko poisti orjuuden Euroopasta

Jeesus itse julisti tulleensa päästämään sorretut vapauteen (Luuk. 4:18, Jes. 61:1). Opetuksissaan hän hyökkäsi niitä ihmissydämestä nousevia asenteita kohtaan, jotka johtivat toisten orjuuttamiseen – ahneutta, kateutta, ylimielisyyttä, tyytymättömyyttä ja kitsautta.

Apostolien opetuksen mukaan kaikki kristityiksi kääntyneet ovat tasavertaisia keskenään sukupuoleen, kansallisuuteen ja asemaan katsomatta (Gal. 3:28, Kol. 3:11). Kaikki – myös orjat ja heidän isäntänsä – ovat Kristuksessa veljiä ja sisaria keskenään ja velvolliset rakastamaan toisiaan (Matt. 23:8; Room. 12:10; Gal. 3:26, 5:13; Kol. 4:9; 1. Piet. 1:22; 1. Joh. 2:9). Mikään ei olisi voinut tehokkaammin alkaa purkaa yhteiskunnallista raja-aitaa, joka mahdollisti toisen ihmisen kaltoinkohtelun (1. Tess. 4:6, 1. Tim. 6:2, Filem. 1:16). Ympäröivässä yhteiskunnassa ajatus, että isännille annettaisiin ohjeita orjiensa kohtelemisesta (Ef. 6:9, Kol. 4:1), olisi ollut tyrmistyttävä.

Uusi testamentti tuomitsee orjakaupan raskaana syntinä, jonka 8. käsky kieltää (1. Tim. 1:9–10, Ilm. 17:13). Orjilla nähtiin olevan sama ihmisarvo ja hengellinen asema kuin vapailla ihmisillä (1. Kor. 7:22). Vaikka kaikkien orjien vapauttaminen ei ollut mahdollista ensimmäisellä vuosisadalla, vallitsevassa tilanteessa oli toimittava parhaalla mahdollisella tavalla. Elämällä puhdasta, jaloa ja Kristuksen seuraajalle soveliasta elämää niin isännät kuin orjatkin saivat eniten muutosta aikaan. Lisäksi he voivat saada ympärillään olevat ihmiset kiinnostumaan Herrasta, jolle kaikki ovat yhtä rakkaita ja yhtä tilivelvollisia.

Kun kristinusko oli vuoden 300 jKr paikkeilla jatkanut asennemuutosta ja onnistunut läpäisemään Rooman valtakunnan, orjuus oli Euroopassa jo lopullisen tuhon tiellä. 300-luvulta alkaen kristilliset teologit, kuten Gregorius Nyssalainen, Augustinus ja Johannes Krysostomos, saattoivat jo suoraan tuomita orjuuden syntinä juuri Uuden testamentin ehyeen opetukseen vedoten. Siinä, missä muslimialueilla orjuus rehotti vielä 1900-luvulle saakka, kristillinen Eurooppa oli käytännössä vapaa orjuudesta lähes tuhat vuotta.

Yhdysvaltain orjuus oli paluuta vanhaan pahuuteen

1400-luvulla Espanja ja Portugali alkoivat valloittaa siirtomaita. Kirkon valta oli näissä valtioissa heikentynyt niin, etteivät ne välittäneet, vaikka paavit tuomitsivat siirtomaiden alkuperäisasukkaiden orjuuttamisen. Moraali sai väistyä, kun orjuudesta koitui riittävästi taloudellista hyötyä.

Koska Amerikan intiaanit tuppasivat pakenemaan tai sairastumaan eurooppalaisten tauteihin, siirtomaihin ostettiin orjia Afrikasta. Kaikkina aiempina kristillisinä vuosisatoina afrikkalaiset olivat vanginneet ja myyneet toisiaan arabeille, jotka taas myivät heitä eteenpäin muslimimaissa. Nyt kysyntä laajeni uudelleen valtioihin, jotka olivat kristinuskon tähden jo kauan sitten luopuneet orjuudesta.

Vuosien 1400–1700 välillä katolinen kirkko vastusti johdonmukaisesti orjuutta kaikilla alueilla, joilla sillä oli vähänkään muodollista valtaa. 1700-luvulla protestantit liittyivät rintamaan runsain joukoin. John Woolmanin, John Wesleyn ja William Wilberforcen kaltaiset henkilöt vaikuttivat merkittävästi siihen, että orjakauppa julistettiin vähitellen laittomaksi yhä useammissa siirtomaissa ja osavaltioissa.

Sen sijaan monet valistuksen keulahahmot, mm. Jefferson, Hobbes, Locke, Voltaire, Montesquieu, Mirabeau, Burke ja Hume, kannattivat orjuutta. Vaikka valistusajattelijoista löytyi myös orjuuden vastustajia, heidän mielipiteillään ei yksinkertaisesti ollut samanlaista vipuvoimaa kuin kristillisillä seurakunnilla, jotka olivat jo järjestäytyneet. Kristityt puolestaan oli helppo saada käymään tuumasta toimeen.

Maineikas sosiologi Rodney Stark toteaa:

Järjestäytynyttä vastustusta orjuudelle esiintyi ainoastaan siellä, missä 1) sopiva moraalinen valmius 2) sai kimmokkeen ilmiön silmiinpistävyydestä 3) eikä oman edun tavoittelu tukahduttanut moraalia.

Rodney Stark: For the Glory of God, 339.

”Sopiva moraalinen valmius” on ihmiskunnan historiassa löytynyt ainoastaan kristinuskosta – yksikään ei-kristillinen kansakunta ei ole itsenäisesti synnyttänyt orjuuden lakkauttamiseen tähtäävää liikettä.

Vaikka kristinusko ja sen tarjoama ihmiskuva ovat olleet välttämätön syy orjuuden vastustamiseen, ne eivät ole aina olleet riittävä syy. Abolitionistiset liikkeet toimivat ainoastaan alueilla, joissa orjuuden julmuus ja vääryys oli liian räikeästi esillä, jotta sen jatkumista olisi voinut suvaita (tekijä 2). Yhdysvaltain etelävaltioissa tämäkään ei riittänyt, sillä puuvillan viljelyyn perustuva yhteiskunta oli liian riippuvainen plantaasien orjatyövoimasta (tekijä 3)voidakseen myöntää tekevänsä ilmeistä vääryyttä toisille ihmissukuun kuuluville olennoille.

Etelävaltioiden kristityt pitivät orjuutta osavaltioidensa elämäntapana. Tämän vuoksi Yhdysvaltain orjuutta tukeva retoriikka oli ylivoimaisesti maallista. Puolustajat vetosivat ”vapauteen” ja ”osavaltioiden oikeuksiin”, eivät niinkään teologisiin perusteluihin, vaikka etelävaltioiden papit joskus sellaisiakin kehittelivät.

Yhteenveto

Kristinuskon keskeisimmät opettajat – Jeesus ja hänen apostolinsa – kutsuivat syntiä eräänlaiseksi orjuudeksi (Joh. 8:34, Room. 6:6, 14). Ei ole yllättävää, että juuri kristityt päätyivät myös kääntäen kutsumaan orjuutta synniksi.

Koska seurakunnan oli mahdotonta kumota kreikkalais-roomalainen orjuus yhdessä yössä, he tekivät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa – ja kaatoivat jättiläisen parissa sadassa vuodessa vuosituhanneksi. Kun orjuus kristillisen vaikutuksen heiketessä nousi uudelleen Euroopassa, juuri vakaumukselliset kristityt auttoivat nujertamaan sen jälleen.

Lisää aiheesta:

Jätä kommentti