Tarkistin juuri viimeiset koepaperit ja hymyilin ääneen vastausyrityksille. Vielä kerran annan arvosanat, neuvottelen pääluottamusmiehenä palkankorotusten kohdentamisesta ja siivoan lokeroni. Heitän roskiin loppuun kuluneet työkengät ja palautan avaimet.
Olen näet irtisanoutunut ja virkasuhteeni matemaattisten aineiden lehtorina raukeaa kesän lopussa. Yksi tärkeä ajanjakso päättyy, kun jätän hyvästit yläkoululle. Syksyllä siirryn täysin OPKOon, uskon puolustamisen pariin ja yliopistokampuksilla järjestettävien Veritas Forum -keskustelutilaisuuksien toteuttajaksi.
Pian saan työkseni keskittyä asioihin, jotka minua myös vapaa-ajalla aidosti kiinnostavat! Saan auttaa toisiakin löytämään vastauksia kysymyksiin, jotka ovat ikuisuusnäkökulmasta perehtymisen arvoisia. Luulen, että luokkaa ja lukujärjestystä tulee vielä ikävä… mutta ei ihan heti.
Sanotaan, että työelämä on muuttunut parin sukupolven aikana. Suurin osa vanhempieni ikätovereista teki koko uransa samassa työpaikassa. Lapseni taas saavat kuulemma varautua siihen, että työelämä on jatkuvaa uuden oppimista ja ura koostuu vaiheista eri työnantajien palveluksessa.
Jotkut tekevät työtä vain elääkseen, toiset elävät työtä tehdäkseen. Sekä työtään vihaava että työnarkomaani uupuvat ja sairastuvat helposti. Kumpikaan asenne ei näet vastaa Luojan alkuperäistä suunnitelmaa ihmiselle. Suhteessa mielekkääseen elämään työ ei toisaalta ole välttämätön paha eikä liioin itsetarkoitus, vaan ihmisen olemukseen kuuluva jalo toimeksianto.
Jumala asetti meidät luomaansa maailmaan omiksi kuvikseen eli edustajikseen. Ihmisen lahja ja osa oli toimia sijaishallitsijana ja työskennellä luomakunnassa Majesteetin mieltä ja luonnetta heijastaen. Kun projekti sitten suistui raiteiltaan, työ itse ei muuttunut kiroukseksi – sen puitteet kirottiin. Langenneena Luojan edustaminen onnistui vain ”otsa hiessä”, vaivoin raataen, jos sittenkään.
Kristityt munkit näkivät tilanteen oikeassa valossa. Yksitoikkoinen työ, joka tekee ihmisestä koneen ja alentaa hänet mekaaniseen raadantaan, sotii Jumalan kuvaksi luodun ihmisen huikeaa arvokkuutta vastaan. Niinpä vesimylly ja monet historian merkittävät teknologiset edistysaskeleet otettiin laajalti käyttöön juuri Euroopan kristillisissä luostareissa.
Mylly oli keksitty vähintään vuosisata ennen Kristusta, mutta sen käyttö veden nostamiseen ja jyvien jauhamiseen ei yleistynyt hindulaisissa, buddhalaisissa tai islamilaisissa maissa. Näissä kulttuureissa riitti naisia, lapsia, orjia ja kastittomia, joilla teettää tylsä ja uuvuttava työ. Vääristyneellä ihmiskuvalla on seurauksensa, mutta niin on korjatullakin.
Työ on annettu siunaukseksi. Uudessa luomakunnassa, jonka Jeesus tuo palatessaan, myös meidät ja tehtävämme asetetaan lopullisesti ennalleen. Siihen asti työmme on haparoivaa esimakua Jumalan luonteen oikeasta heijastamisesta. Välillä vasara osuu naulaan, välillä peukaloon. Työtä tehdessä ja tekemällä voimme silti aina ylistää Herraa, joka ei anna vaivannäkömme joutua hukkaan (1. Kor. 15:58).
Kirjoittaja yrittää opetella rukoilemista, joka on yksi keskeinen tapa toimia sijaishallitsijana. Teksti on julkaistu kolumnina Uusi Tie -lehden numerossa 22/2023.