”Minä vähän muokkaan tätä…”

On kiistatonta, että Uuden testamentin neljä evankeliumia ovat jonkin verran erilaisia. Silti ne kaikki kuvaavat saman historiallisen päähenkilön, Jeesuksen, elämää. Tekstien kirjoittajat halusivat selvästi korostaa joitakin asioita ja jättää toisia mainitsematta. Tämä on nykypäivän reportterillekin täysin luontevaa, jopa välttämätöntä – eihän kaikkea voi ikinä kertoa.

Tutkimusala nimeltä redaktiokritiikki pyrkii selvittämään, millaiset teologiset näkökulmat ja painotuserot ajoivat suullisen perimätiedon muistiinmerkitsijöitä heidän tekemiinsä valintoihin. Millaisia muokkaus- ja kokoamistekniikoita he tekstissään käyttivät? Millaisia tulkintoja he tekivät saamastaan materiaalista? Lopulta kiinnostavin kysymys on tietenkin: vaikuttiko tekstin kokoamisessa suoritettu editointi sen luotettavuuteen?

Redaktiokritiikin uranuurtajiksi lasketaan teologit Günther Bonnkamm, Willi Marxsen ja Hans Conzelmann. Heistä viimeksi mainittu totesi: ”Kristillinen seurakunta on edelleen olemassa, koska siltä kätketään suuri osa kriittisen tutkimuksen tuloksista.” Ei siis ole vaikea päätellä, miten redaktiokriitiikin isät itse suhtautuivat Uuden testamentin evankeliumien luotettavuuteen. Mutta oliko Conzelmann oikeassa?

Teoksessaan Historical Reliability of the Gospels^[1] Uuden testamentin tutkimuksen ansioitunut professori Craig Blomberg tarkastelee redaktiokritiikin ansioita. Tutkimusala oli toki parannus sitä edeltäneeseen muotokritiikkiin, koska nyt sentään keskityttiin olemassa oleviin teksteihin eikä niiden epävarmaan esihistoriaan. On hyvä välillä tarkastella ja pohtia myös evankeliumien eroja, ei ainoastaan harmonisoida niitä yhdenmukaisiksi.

Blomberg nostaa kuitenkin esiin kahdeksan ongelmaa, jotka on tiedostettava välttääkseen syyllistymästä ylilyönteihin ja redaktiokritiikin virheelliseen käyttöön. Oikein käytettynä työkalu valaisee ymmärrettävällä tavalla evankeliumien korostuseroja eikä louhi perusteettomasti maata niiden sisällön alta.

Redaktiokritiikin sudenkuopat

1. On virheellistä olettaa, että kirjoittajan oma perspektiivi paljastuisi ennen kaikkea tarkastelemalla sitä, kuinka hän on muokannut saamiaan suullisia tai kirjallisia lähteitä. Useimmat kirjoittajat näet lainaavat juuri lähteitä, joiden kanssa he ovat samaa mieltä eivätkä edes halua mitenkään muokata niitä. Matteuksen evankeliumin kirjoittajan teologiset näkemykset käyvät siis ilmi niistäkin kohdista, joissa hän jättää lähteensä ennalleen – ei ainoastaan niistä, joissa hän järjestää tai ilmaisee jotain toisin.
    
2. Joskus tutkijat kohtelevat jokaista vähänkin samankaltaista katkelmaparia saman tapahtuman tai lausuman eri muunnelmina. Useimmat hyvät opettajat kuitenkin toistavat itseään. Olisi hyvin outoa, ettei Jeesus olisi käyttänyt samantapaista kertomusta tai sananpartta useammassa eri yhteydessä. Siksi on huolella arvioitava mahdollisuus, että kaksi evankeliumikatkelmaa eroaa toisistaan, koska ne alun alkaenkin nousevat eri tilanteista.
    
3. Erojen havaitseminen evankeliumeissa on helppoa. On huomattavasti vaikeampaa ja hätiköityä vetää niistä johtopäätös, että evankeliumit kirjoitettiin eri kristillisille yhteisöille ja erot edustivat ja palvelivat yhteisöissä esiintyneitä painotuksia. Varhaisin kristillinen sukupolvi ei ollut niin moniääninen kuin menneiden vuosien tutkijapolvi sitkeästi halusi nähdä niiden olevan. ”Matteus-yhteisön” ja ”Johannes-yhteisön” olemassaolo on sittemmin vakavasti kyseenalaistettu.^[2]
    
4. Redaktiokriitikko toimii viisaasti arvioidessaan tarkoituksellisia valintoja, joita evankeliumien kokoajat tekivät järkevistä ja tunnistettavista syistä muokatessaan tekstiä. Mutta jos he astuvat radikaalin muotokritiikin suohon, olettavat taustalla olevan suullisen perimätiedon olevan lähtökohtaisesti epäluotettavaa ja kuvittelevat evankelistojen sekoittaneen tilannetta entisestään tekemällä siihen heidän omaa etuaan ajaneita muutoksia, lopputulos on entistä pahempi.
    
5. Joidenkin teologien mielestä meidän ei tarvitse tietää, kuinka tietty kertomus Jeesuksesta muotoutui suullisen välityksen ja kirjallisen editoinnin seurauksena – voimme pitää lopullista versiota inspiroituna ja arvovaltaisena. Tämä lähestymistapa pyrkii lievittämään edelliskohdan ongelmaa, mutta luo samalla uuden. Uuden testamentin kaanon on olemassa vain siksi, että varhaiset kristityt tekivät eron luotettavan perimätiedon ja myöhempien höpinöiden välille. Jos he olisivat asennoituneet ehdotetulla tavalla, heillä ei olisi ollut mitään kriteeriä hylätä kymmeniä valheellisia ”evankeliumeja”, joita gnostilaiset ja muut harhaoppiset piirit suolsivat yli sata vuotta tapahtumien jälkeen.
    
6. Toisinaan pienet kielelliset erot teksteissä paisuvat valtaviin mittasuhteisiin, joilla on olevinaan syvä teologinen merkitys. Tasapainoisempi redaktiokritiikki tyytyy selittämään erot kirjoittajien erilaisen ilmaisutavan avulla. Luukkaan kreikka on sujuvampaa kuin Markuksen, joka taas säilyttää seemiläisen vivahteen. Merkitystä ei pitäisi nähdä siellä, missä sitä ei ole tarkoitettu nähtävän.
    
7. Joskus redaktiokriitikko innostuu analysoimaan kirjoittajan käyttämää sanastoa erotellakseen lähdetradition ja muokkauksen toisistaan. Tiettyyn rajaan asti tämä on mahdollista: Luukas käyttää sanaa ’parannus’ 14 kertaa, kun hänen lähteensä Markus tekee niin vain kolmasti. On siis luultavaa, että teema on Luukkaalle tärkeä. Mutta kuinka usein sanan on esiinnyttävä, jotta sen voi luottaa kuuluvan redaktioon eikä alkuperäislähteeseen? Liioittelu on pahasta tässäkin.
    
8. Vakavin haaste on redaktiokriitikkojen yleinen oletus, että tekstin taustalla olevalla materiaalilla ei voisi olla historiallista perustaa. Samalla katoaa viimeinenkin syy tiedostaa, että eroavaisuuksien takana on yhteinen todellisuus, josta kaikki evankelistat kirjoittavat eri näkökulmista. On tärkeää muistaa, että todisteiden valossa evankeliumit ovat yhä apostolien tai heidän avustajiensa aikaansaannosta ja nojaavat silminnäkijätodistukseen. Siteeraus oli myös antiikissa vapaampaa kuin nykyään, eikä tämän katsottu automaattisesti kadottavan lausahduksen alkuperäistä merkitystä.

Evankelistat katsoivat voivansa kirjoittaa paikkansa pitävän selonteon silminnäkijöiden todistamista tapahtumista siitä huolimatta, että heillä oli voimakas näkemys tapahtumien tärkeydestä. Tämän ei pitäisi olla meistä outoa tai yllättävää: suurin osa kirjoista laaditaan siksi, että kirjoittajalla on jokin agenda. Se ei suinkaan automaattisesti tarkoita, että hän pyrkisi vääristelemään totuutta agendansa hyväksi tai ei kykenisi enää arvioimaan tosiasioita – muutenhan voisimme luottaa vain niiden tieteilijöiden teksteihin, jotka eivät piittaa aiheestaan vähääkään.

Blomberg toteaa, että asianmukaisesti käytettynä redaktiokritiikki vain auttaa niitä, jotka tahtovat ymmärtää evankeliumeja niin kuin niiden kirjoittajat alun perin tarkoittivat tekstinsä ymmärrettävän. Hän toteaa tarkastelun päätteeksi:

Mutta työkaluna evankeliumien historiallisen luotettavuuden kyseenalaistamiseen redaktiokritiikki epäonnistuu pahasti. Sillä kun pohditaan erilaisten tapojen määrää, jolla Jeesuksen tarina olisi voitu kertoa, tyrmistyttävä piirre synoptisten evankeliumien huolellisen vertailun tuloksissa on juuri se, kuinka samankaltaisia nämä kolme teosta todellisuudessa ovat. Näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia on, mutta yhtäläisyydet voittavat eroavaisuudet kirkkaasti. Löytyvistä eroistakin monet yksinkertaisesti heijastelevat vaihtelevia teologisia tulkintoja samoista historian tapahtumista, eivätkä ne lainkaan kyseenalaista itse tapahtumien perustavanlaatuista historiallisuutta.

– Blomberg, Historical Reliability, s. 43

Viitteet

1) Craig L. Blomberg, Historical Reliability of the Gospels (Downers Grove, IL: IVP Academic, 1987), 36–43.

2) Ks. esim. Richard Bauckham (toim.), The Gospels for All Christians: Rethinking the Gospel Audiences (Grand Rapids, MI: Wm. B. Eerdmans, 1998) sekä Andreas J. Köstenberger ja Michael J. Krüger: The Heresy of Orthodoxy: How Contemporary Culture’s Fascination with Diversity Has Reshaped Our Understanding of Early Christianity (Wheaton, IL: Crossway, 2010).