Kritiikin oudot muodot
Kuinka satavuotias tieteenala häiritsee yhä tutkimustuloksia
luotu 8.6.2023 klo 12:17
Kuva: OpenClipart-Vectors, Pixabay
Johdanto
Uuden testamentin evankeliumeihin alettiin 1920-luvulla soveltaa uutta tutkimusmenetelmää, muotokritiikkiä.[1] Sen tienraivaajana toimi merkittävä saksalainen tutkija Rudolf Bultmann. Muotokritiikin pyrkimys oli tarkastella Uuden testamentin evankeliumien taustalla ollutta suullista perimätietoa ja sen kehitystä. Menetelmä nojasi kolmeen kantavaan ajatukseen:
- Tekstikatkelmat tulee luokitella niiden muodon mukaan. Lukijalle on selvää, että evankeliumit koostuvat erityyppisistä katkelmista. Jos tutkimuskohteena olisi kokonainen teos, puhuttaisiin sen tyylilajista: tämä kirja on runoutta, tämä tieteisfiktiota, tämä taas historiallista raportointia. Muotokritiikki tarkastelee pienempiä kokonaisuuksia yksittäisen teoksen sisällä ja tunnistaa niistä mm. vertauksia, ihmekertomuksia, julistuskertomuksia, viisauslausumia ja "legendoja".
- Muodot liitetään niiden oletettuun yhteyteen seurakuntaelämässä. Muotokritiikki olettaa, että ennen evankeliumien kokoamista edellä mainitut rakennuspalikat kiersivät seurakunnissa irrallisina kertomuksina ja niitä käytettiin eri tarpeisiin. Julistuskertomukset soveltuivat esikuviksi julistajille, ihmekertomuksilla haastettiin Kreikan ja Rooman jumalista ja sankareista kertovia tarinoita. Legendat taas olivat yli-innokkaan kristillisen mielikuvituksen yritys korostaa Jeesuksen tai jonkun apostolin merkitystä paisuttelemalla todellisia tapahtumia.
- Muodot muuttuivat suullisen perimätiedon levitessä. Muotokritiikki olettaa myös, että kun suullista perimätietoa Jeesuksesta välitettiin eteenpäin, sen sisältö muuttui niiden vuosikymmenten aikana, jotka vierivät ennen evankeliumien kirjoittamista. Vertaukset säilyivät jokseenkin muuttumattomina rakenteensa ja luonteensa vuoksi. Julistuskertomusten iskevä loppu säilyi paremmin kuin kuvaus siihen johtaneesta tilanteesta, hiukan samoin kuin vitsin huipentuma säilyttää muotonsa, vaikka se voidaan sijoittaa erilaisiin kehyskertomuksiin. Legendat tietenkin paisuivat suhteellisen vapaasti.
Nykyään muotokritiikki on pitkälti väistynyt muiden tutkimusmenetelmien tieltä. Sen yksittäiset väitteet ovat osoittautuneet virheellisiksi tai heikosti perustelluiksi. Silti nykytutkimusta hallitsee yhä muotokritiikin keskeinen ajatus: evankeliumien kirjoittamista edelsi pitkähkö ajanjakso, jolloin suullisesti levinneet kertomukset Jeesuksesta saivat vapaasti muuntua, vääristyä ja kerätä lumipallon lailla huomattavan määrän epähistoriallista painolastia.[2] Kehityksen lopputuloksena syntyneet neljä evankeliumia ovat siis kyseenalainen sekoitus faktaa ja fiktiota. Tietolähteenä niihin voi luottaa vain vähän.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin...
Muotokritiikillä on omat hyvätkin puolensa. Oikean tulkinnan kannalta on tärkeää tunnistaa katkelman muoto, sillä vertauksia ei tule kohdella historiallisina raportteina. Esimerkiksi rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kertova tarina (Luuk. 16:19–31) on vertaus eikä realistisen yksityiskohtainen kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä. Evankelista ei tosin sano, että "Jeesus kertoi heille vertauksen", mutta puolet Uuden testamentin vertauksista jää vaille tällaista esittelyä. Ne tunnistetaan vertauksiksi nimenomaan muotonsa ja rakenteensa nojalla. Kertomus alkaa sanoilla "oli eräs mies" (anthrōpos... tis) – täsmälleen samoin kuin vertaukset tuhlaajapojasta (15:11) ja epärehellisestä taloudenhoitajasta (16:1) alkavat. Vältämme yltiökirjaimellisen tulkinnan virheet, kun tunnistamme, että rakenne "olipa kerran" aloittaa sadun ja "uutisista, hyvää iltaa" asiapitoisen raportin eikä päinvastoin.
Muotokritiikki auttaa myös valaisemaan laajempia osioita evankeliumeista. Matteus, Markus ja Luukas eivät mitenkään voi kaikki noudattaa tiukkaa aikajärjestystä, koska samat tapahtumat sijoittuvat heidän teksteissään eri kohtiin. Kirjoittajat ovat siis järjestäneet materiaalinsa epäkronologisesti. Järjestys ei kuitenkaan ole mielivaltainen tai satunnainen, vaan tietoisen valinnan tulos: usein katkelmat, joiden muoto on keskenään samanlainen, on sijoitettu lähekkäin. Mark. 2:1–3:6 sisältää kimpun kiistakertomuksia ja Mark. 4:35–6:6 joukon ihmekertomuksia. Matteus ja Luukas seuraavat välillä Markuksen järjestystä, mutta poikkeavat siitä toisinaan huomattavasti. Heillä on kuitenkin omat kokoelmansa samanmuotoisia kertomuksia, kuten parantamisia (Matt. 8–9) ja vertauksia (Luuk. 14–16).
... mutta ongelmia kahmalokaupalla
Hyvistä puolistaan huolimatta jokaista työkalua voidaan käyttää ja on käytettykin väärin. Muotokritiikin lähtöoletuksissa, menetelmissä tai tuloksissa on useita kriittisiä ongelmia, joista kannattaa olla tietoinen. Niiden soisi tulevaisuudessa hillitsevän ylilyöntejä, joihin työkalun kanssa aiemmin on sorruttu.
Liikaa perustelemattomia oletuksia
On muun muassa vaikeaa osoittaa, että evankeliumeissa esiintyviä erimuotoisia kertomuksia olisi todella käytetty alkuseurakunnassa niissä yhteyksissä ja tilanteissa, joihin muotokritiikki haluaisi sijoittaa ne. Uudessa testamentissa ja muussa varhaiskristillisessä kirjallisuudessa ei ole käytännön esimerkkiä, jossa näin toimittaisiin.[3] Vielä kyseenalaisempi on oletus, että "legenda" olisi lainkaan todellinen evankeliumikertomuksissa esiintyvä muoto – kristityt nimittäin arvostivat sitä, että Jumala oli astunut historiaan ja halusivat korostaa kertomiensa tapahtumien todenperäisyyttä.
Liian vähän aikaa
Kaiken kaikkiaan käsitys, että suullisesti levitetyt tarinat Jeesuksen sanoista ja teoista olisivat merkittävästi päässeet vääristymään, on vaikeuksissa monella tapaa. Ensimmäinen pulma on, että tapahtumien ja Markuksen evankeliumin kirjoittamisen välillä on todellisuudessa erittäin lyhyt aika. Folkloristiikan eli kansanperinteen tutkijat ovat havainneet, että legendojen syntymiseen ja vakiintumiseen tarvitaan vuosisatoja.
Markuksen evankeliumi puolestaan syntyi viimeistään 70-luvun alussa, neljäkymmentä vuotta siinä kuvattujen tapahtumien jälkeen. Todennäköisesti se kuitenkin kirjoitettiin jo vuosien 42–45 välissä,[4] jolloin aikaa ehti kulua vain hiukan yli kymmenen vuotta. Silminnäkijät, myös vihamieliset, olivat yhä elossa. He olisivat voineet helposti kumota kristittyjen väitteet, mikäli niitä olisi olennaisesti paisuteltu.
Perimätieto painettiin mieleen
Toiseksi professorit Harald Riesenfeld, Birger Gerhardsson ja Rainer Riesner osoittivat jo 60–80-luvuilla, että Jeesuksen kulttuurissa rabbin opetusten ulkoa oppiminen oli keskeinen oppilaan taito. (Moni osasi ulkoa koko Vanhan testamentin.) Jeesus selkeästi ja toistuvasti edellytti oppilaidensa harjoittavan tätä taitoa ja jatkavan hänen aloittamaansa työtä levittämällä opittua edelleen (esim. Mark. 6:7, 9:10, 13:28; 10:1, 11:1; Ap. t. 2:42).
Jeesuksen ensimmäiset seuraajat, jotka pitivät häntä alusta saakka profeettana ja Messiaana, halusivat luonnollisesti muistaa tarkkaan, mitä hän Jumalan sanoina lausui heille. Nuo kaksitoista apostolia muodostivat arvovaltaisen tietolähteen, joka toimi suullisen perimätiedon vartijana ja perimmäisenä tarkistuksena vääristymiä vastaan. Lisäksi Jeesus esitti peräti 90 % opetuksistaan muodossa, joka oli rytminsä ja rakenteensa puolesta suorastaan suunniteltu helppoon ulkoa oppimiseen.[5]
Suullista kulttuuria verrataan usein ja täysin virheellisesti "rikkinäiseen puhelimeen". Piirissä eteenpäin kuiskattu virke muuttuu tyypillisesti täysin erilaiseksi kuin millaisena se lähti liikkeelle. Parempi vertailukohta olisi kuitenkin tilanne, jossa virke lausutaan selkeästi ääneen suurelle joukolle, se toistetaan useampaan kertaan ja jokainen pyrkii painamaan sanat mieleensä mahdollisimman tarkasti. Ei ole mitään historiallista perustetta väittää, että Jeesuksen oppilaat eivät olisi halunneet muistaa tai kyenneet muistamaan Jeesuksen sanoja ja tekoja tarkasti.
Joustoa selkeiden rajojen puitteissa
Kolmanneksi folkloristiikan tutkijat ovat todenneet, että suullisissa kulttuureissa laaja ja tarkka muistaminen ei merkitse orjallista rakenteen noudattamista. Juoni, hahmot, keskeiset tapahtumat ja suurin osa yksityiskohtia säilyvät olennaisesti muuttumattomina, ja yleisö tuntee ne riittävän tarkasti voidakseen korjata kertojan virheet. Sen sijaan sanamuoto voi vaihdella esityskerroilla 10 – 40 % esimerkiksi siten, että esityksen pituus, kuvailevien yksityiskohtien määrä, materiaalin määrä tai asioiden järjestys muuttuvat. Suullinen perimätieto siis sallii jouston, mutta vain kiistattomien rajojen sisällä. Evankeliumeissa sovellettu redaktiovapaus noudattaa samaa kaavaa. Tradition levittämiselle ominainen ja hyväksyttävä muuntelu ei anna mitään syytä epäillä ydintapahtumien historiallisuutta.
Toisinaan länsimaiset tutkijat ajattelevat, että kirjallisten evankeliumien synty teki suullisesta perimätiedosta arvotonta. Poikkeamia voitiinkin nyt verrata arvovaltaisiin dokumentteihin, jotka toimivat tiedonvälityksen standardina. Itse asiassa näin käy vasta, kun yhteisö itse omaksuu käsityksen kiveen hakatusta tekstistä, joka ei muutu. Monet antiikin kirjoittajat heijastavat ajanlaskun alun käänteistä arvojärjestystä: suullista todistusta kunnioitettiin laajalti enemmän kuin kirjallista. Dokumentinhan saattoi olla kirjoittanut kuka tahansa, mutta suullisen todistajan luotettavuus tunnettiin ja häntä saattoi kuulustella. Suullinen perimätieto ja sen vaalijat säilyttivät siis arvonsa myös alkukristillisyyden piirissä, vaikka heidän todistuksestaan laadittiin kirjallisia versioita.
Jeesuksen lausumia ei tehtailtu
Muotokritiikin ideologiasta versoo myös vanha väite, että alkuseurakunnan eri yhteisöt olisivat keksineet omiin tarpeisiinsa sopivia lausumia ja sijoittaneet niitä Jeesuksen suuhun. Tällainen toiminta olisi muka nähty profetoinnin luontevana jatkeena: kun myöhemmät kristityt saivat "hengessä" ilmestyksiä taivaalliselta Jeesukselta, sanomat olisivat luontevasti päätyneet myös evankeliumeihin historiallisen Jeesuksen huulille.
Kaikessa vesittävyydessään teesi on tietenkin houkutteleva, mutta sen tueksi on niukalti todisteita. Ainoa esimerkki taivaallisen Jeesuksen viesteistä on Ilmestyskirja, mutta Johannes ei yrittänytkään sijoittaa sen sanomaa maanpäällisen Jeesuksen suuhun. Muissa teksteissä kristittyjen profeettojen puheet erotetaan aina historiallisen Jeesuksen sanoista, heidän sanomiaan on koeteltava ja niitä on nimen omaan verrattava Jumalan aiempaan ilmoitukseen.
Lisäksi on kummallista, etteivät kristilliset yhteisöt käyttäneet menetelmää saadakseen valmiita vastauksia keskeisiin kiistakysymyksiinsä. Jos Jeesuksen elämään saattoi lisätä repliikkejä noin vain, miksei hän evankeliumeissa ratkaise vaikkapa pakanakristittyjen ympärileikkaamiseen liittyvää tärkeää ongelmaa? Luova mielikuvitus ei siis oikeastaan ollut alkukristittyjen, vaan teoriaa kannattavien tutkijoiden piirre.
Maailmanlopun oletetut vaikutukset
Menneinä vuosikymmeninä monet tutkijat ovat suosineet näkemystä, että Jeesus ja hänen oppilaansa odottivat välitöntä maailmanloppua. Koska kaikki kääntyisi pian päälaelleen, asioita ei tarvinnut muistaa eikä kirjoittaa talteen jälkipolville. Hyvä sanoma olisi vain saatava mahdollisimman laajalle ennen Herran päivää. Kun mitään ei sitten tapahtunutkaan ja apostolit alkoivat kuolla, kollektiivinen erehdys oivallettiin. Jeesuksen opetukset olikin ehkä syytä merkitä muistiin, mutta luotettava traditio niistä oli päässyt unohtumaan. Evankeliumeihin kirjoitettiin siis vähän sitä sun tätä.
Huomasimme jo, miten syvä muisti suullisen kulttuurin kasvateilla ja rabbien oppilailla oli. Jeesuksen oppilaat eivät olleet tässä suhteessa poikkeus. He eivät myöskään välttämättä odottaneet Jeesuksen palaavan 1. vuosisadalla, sillä asiaan liittyvät katkelmat voidaan ymmärtää alkuperäisessä yhteydessään myös toisin. Suuri osa Jeesuksen opetuksista evankeliumeissa koski vakaan yhteiskunnan jatkamiseen liittyviä toimintoja, kuten avioliittoa, verotusta, suhdetta esivaltaan sekä etenkin Jumalan lain jatkuvaa soveltamista jokapäiväiseen elämään. Hän ei näyttänyt edellyttävän tavallisen ihmiselämän rakenteiden laajaa hylkäämistä.
Aiemmatkin juutalaiset sukupolvet olivat odottaneet Herran päivää, mutta se ei ollut merkinnyt arjesta pakenevaa paniikkia. Omaisuuden myyminen ja työskentelyn lopettaminen olivat harvinainen poikkeus, jota ainakin Paavali vastusti (2. Tess. 3:6–15). Ei ole mitään syytä ajatella, että "aikakauden lopun" odotus olisi Jeesuksen oppilaiden tapauksessa johtanut huolimattomuuteen ja piittaamattomuuteen Herran alkuperäisistä teoista ja opetuksista. Pikemminkin niiden tunnollinen seuraaminen oli tae siitä, että henkilö pääsisi osalliseksi tulevan ajan elämästä. Eikö Jeesuksen sanat siis tarvinnut säilyttää erityisen tarkkaan?
Mutokritiikki kiinnitti aivan aiheellisesti huomion evankeliumien taustalla olevaan suulliseen perinteeseen. Se ei kuitenkaan osoittanut tuon perinteen olevan epäluotettavaa. Päinvastoin, lisääntynyt ymmärryksemme suullisesta vaiheesta antaa entistä paremmat syyt luottaa siihen, että evankeliumit nojaavat huolellisesti välitettyyn ja vartioituun historialliseen tietopohjaan.
