Lihaa pohjaan asti?
Sielun olemassaolon lyhyt oppimäärä
luotu 8.6.2024 klo 11:21
Kuva: TheDigitalArtist, PixaBay
Johdanto
Tämä artikkeli pyrkii selventämään sielun tai mielen olemassaoloon liittyviä käsitteitä, näkökulmia ja argumentteja.
- Ensin esitellään kolme pääasiallista tapaa, joilla kysymykseen sielun olemassaolosta on vastattu – fysikalismi, ominaisuusdualismi ja substanssidualismi.
- Seuraavaksi tarkastellaan neljää seikkaa, joiden valossa fysikalismi ei vaikuta riittävän koko havaitun todellisuuden kuvaamiseen.
- Sitten esitetään neljä argumenttia, jotka ovat vaikeita haasteita ominaisuusdualismille ja vahingoittavat fysikalismin mahdollisuuksia entisestään.
- Lopuksi käsitellään viisi yleistä vastaväitettä, joita substanssidualismia kohtaan usein nostetaan.
Kolme näkemystä
Onko sielu vanhentunut käsite?
On muodikasta typistää ihminen pelkäksi aineeksi. Käsitys, että ihmiset ovat perusolemukseltaan täysin aineellisia olentoja, "lihaa pohjaan saakka", on suosiossa varsinkin luonnontieteisiin luottavien parissa. Aiemmin hyvinkin yleinen näkemys, että ihmisolento koostuu fyysisen ruumiinsa lisäksi myös aineettomasta ”sielusta” tai mielestä, hylätään muinaismuistona, joka ei sovi yhteen tieteelliseen aikakauden tai mielenmaiseman (tahaton sanaleikki) kanssa.
Elämän, kuten maailmankaikkeudenkin on kokonaisuudessaan oltava täysin materiaalinen ilmiö. Niinpä ihminenkään ei ole mitään sen syvempää kuin aivonsa, keskushermostonsa ja muu aineellinen kehonsa. Tällainen näkemys tunnetaan nimellä fysikalismi. Sen mukaan on olemassa ainoastaan fysikaalisia substansseja, ominaisuuksia ja tapahtumia, joita voidaan kuvata fysiikan ja kemian kielellä.[1] Ajatukset ja tunteet voidaan siis pelkistää sähkökemiallisiin ja neuronaalisiin tapahtumiin aineellisissa aivoissa.
John McCarthy vetoaa edistyneeseen aivotutkimukseen ja päättelee, että "tietoisuus näyttää ilmestyvän, kun aistidatan määrä jatkuvasti kasvaa ja aivot käsittelevät sitä erittäin monimutkaisin tavoin, jota ei vielä täysin ymmärretä."[2] Ennen kuin Jeffrey Schall uppoutuu selittämään tekoja, syitä ja ihmisen toimijuutta tiettyjen aivoalueiden aktivoituvilla hermosoluilla, hän pohdiskelee:
Ajatukset ja tunteet voidaan siis pelkistää sähkökemiallisiin ja neuronaalisiin tapahtumiin aineellisissa aivoissa.Intentionaaliset järkisyyt voidaan sovittaa yhteen neuraalisten syiden kanssa, kun monta neuraalista toimintoa kuvataan yhteen... liikahdusta voi kutsua intentionaaliseksi toiminnaksi, jos ja vain jos se saa alkunsa kognitiivisesta tilasta, jolla on merkityksellinen sisältö... joka erottaa kuvauksen minä tein sen kuvauksesta se tapahtui, ja juuri sitä tarvitaan, jotta tuntuisi siltä kuin toimisimme vapaasti ja vastuullisin voimin."[3]
Ymmärtääkseen aiheen ympärillä käytävän keskustelun on tunnettava kaksi määritelmää – ominaisuudet ja substanssit. Ominaisuuksiksi lasketaan sellaiset entiteetit kuin keltaisuus, pyöreys ja iloisuus. Niillä on neljä erityispiirrettä:
- Ominaisuudet ovat universaaleja, eivät yhteen paikkaan rajattuja: moni esine yhtä aikaa voi olla keltainen.
- Jokin muu omaa ne tai on niiden haltija: pyöreys ei leijaile missään itsekseen, vaan ilmenee pyöreässä esineessä, kuten autonrenkaassa.
- Ominaisuudet ovat muuttumattomia: ominaisuus itse ei muutu, kun esine, joka aiemmin oli sen haltija, muuttuu. Iloisuus ominaisuutena pysyy ennallaan, kun ihminen lakkaa olemasta iloinen. Hänessä ollut iloisuus vain vaihtuu esim. surullisuuteen.
- Ominaisuuksilla ei ole kausaalisia voimia: ne eivät aiheuta mitään eivätkä kykene toimijuuteen.[4]
Substansseja puolestaan ovat sellaiset entiteetit kuin banaani, atomi tai ihmisolento. Ne poikkeavat ominaisuuksista kaikkien neljän edellä mainitun piirteen osalta. Banaani voi olla ainoastaan yhdessä paikassa kerrallaan. Banaani ei ole toisen, perustavanlaatuisemman entiteetin ominaisuus; päinvastoin, sillä itsellään on ominaisuuksia. Banaani voi muuttua keltaisesta ruskeaksi, kun keltaisuuden ominaisuus poistuu ja ruskeus korvaa sen. Ja banaanilla on kausaalisia voimia – se voi saada jonkun liukastumaan, sotkemaan vaatteensa, haluamaan välipalaa tai tulemaan kylläiseksi.[5]
Fysikalismin kanssa eri mieltä olevia henkilöitä kutsutaan dualisteiksi. Heidän näkemyksensä on, että ihmisessä on sekä fysikaalinen että mentaalinen komponentti. Mentaalisiin eli mielen entiteetteihin lukeutuvat aistimukset, kokemukset, propositionaaliset asenteet kuten toiveet, pelot ja uskomukset, sekä tarkoitukselliset tahdon toiminnot.[6] Mentaalisille tiloille on "ominaista niiden itseinen, subjektiivinen, sisäinen, yksityinen ja laadullinen kokemus, joka ilmenee kokijalle henkilökohtaisen itsetutkiskelun kautta", eikä niitä "voi itseisesti kuvata fysikaalista kieltä käyttäen, vaikka aivotutkimuksen kautta voikin löytää kausaalisia ja toiminnallisia suhteita mentaalisten tilojen ja aivotilojen välillä."[7]
Aivot ja sielu ovat eri asioita, vaikka niiden välillä onkin vuorovaikutussuhde. Sielu voi siis esimerkiksi säilyä, vaikka ruumis tuhottaisiin.Ominaisuusdualismi katsoo kuitenkin, että ainoastaan fysikaalisia substansseja on olemassa. Mentaaliset asiat ovat kyllä aidosti mentaalisia, mutta kuuluvat ominaisuuksien luokkaan: niillä on fysikaalinen perusta, josta ne ovat riippuvaisia.[8] Ajattelu ei siis ole aineettoman mielen ominaisuus; se on kausaalisesti kyvytön, materiaalisten aivojen yllä lepäävä ominaisuus (epifenomeeni), joka nousee niistä sivutuotteena kuin savu leirinuotiosta. Jollei ole tulta, ei ole savuakaan. "Mieli" on peräkkäisten tapahtumien ketju, joka ei ole erillinen substanssi eikä siis itse aiheuta mitään.
Substanssidualistit taas katsovat, että mieli tai sielu on todellinen mentaalinen substanssi. Kun aivot käsittelevät kipuaistimuksen reagoimalla sen fysikaalisiin tapahtumiin ja ominaisuuksiin, sielu tajuaa tietoisesti kokevansa kipua ja on omien mentaalisten ominaisuuksiensa haltija. Näillä kahdella substanssilla on syvä yhteys toisiinsa – ihmisluonnolle olennaisesti sopiva yhteys.[9] Aivot ja sielu ovat eri asioita, vaikka niiden välillä onkin vuorovaikutussuhde. Sielu voi siis esimerkiksi säilyä, vaikka ruumis tuhottaisiin. [10] Substanssidualismia on kannattanut moni merkittävä ajattelija, kuten Platon, Augustinus, Descartes ja Reid. Pelkkien akateemisten muotioikkujen ei tulisi antaa vähentää näkemyksen älyllistä arvoa.[11]
Kysymyksellä sielun olemassaolosta on suuri merkitys. Teistisessä maailmankatsomuksessa mentaaliset tilat ovat luonnollisia entiteettejä, mutta melko orpoja ja outoja naturalistisessa kosmoksessa.[12] Niinpä teistiset filosofit ovat esittäneet Jumalan olemassaolon tueksi argumentin tietoisuudesta. Jopa naturalistit antavat ymmärtää, että teismillä olisi mentaalisiin substansseihin nähden parempi selitysvoima kuin ateismilla.[13] Toisaalta ihmisten näkeminen pelkkinä monimutkaisina molekyylikokoelmina voi alentaa heidän arvoaan ja mahdollistaa epäinhimillisen kohtelun: "Sen tajuaminen, ettei ole mitään hetkeä, jolloin aave astuu koneeseen, sallii meidän edistää kantasolututkimusta, ja ymmärrys siitä, ettei persoonuus ole kaikki tai ei mitään -kauppa, auttaa saamaan paremman otteen vanhuusiän dementian tapahtumista."[14]
Seuraavaksi on syytä arvioida näiden kolmen sielua koskevan näkemyksen keskinäistä uskottavuutta. Onko puhtaasti fysikaalinen näkemys sielullisista tai mentaalisista ilmiöistä haastettavissa hyvin perustein?
Fysikalismin haasteet
Eri ominaisuudet
Filosofi Gottfried Wilhelm Leibnizin erottamattomien identiteetin laki on yleisesti hyväksytty filosofinen periaate. Se toteaa seuraavaa: jos substanssit A ja B ovat identtiset eli yksi ja sama asia, niiden jokaisen aktuaalisen ja potentiaalisen ominaisuuden on oltava identtisiä.[15] Sama on voimassa myös toisinpäin: jos A:lla on tai edes voisi olla ominaisuus, joka eroaa B:n ominaisuuksista, nämä kaksi ovat väkisinkin eri entiteettejä.[16]
Mikäli fysikalismi on totta ja ihmiset ovat täysin aineellisia olentoja, kaikki mentaaliset entiteetit tulisi voida pelkistää joihinkin fysikaalisiin entiteetteihin, kuten aivoihin tai aivoalueisiin. Kahden asian identtisyys ei ole sama asia kuin syy-seuraussuhde tai jatkuva riippuvuussuhde niiden välillä. Vaikka aivotilat siis aina aiheuttaisivat mentaaliset tilat tai nämä kaksi olisivat johdonmukaisesti kytköksissä toisiinsa, ne eivät silti olisi vielä identtisiä – ja fysikalismi on riippuvainen nimenomaan niiden identtisyydestä.[17]
Koska aivotapahtumilla ja mentaalisilla tapahtumilla on useita ei-yhteisiä ominaisuuksia, ne eivät ole identtisiä. Mielen tapahtumia ei siis voi pelkistää aivotapahtumiksi.Onko mielen tapahtumilla tai -tiloilla sitten sellaisia ominaisuuksia, joita aivotapahtumat tai -tilat eivät omaa? Kyllä vain. Ensiksikin ajatuksilla, tunteilla ja aistikokemuksilla ei ole avaruudellista sijaintia, kemiallista koostumusta tai sähkövarausta, mutta niitä vastaavilla aivoilmiöillä nämä ominaisuudet on. Esimerkiksi mielikuvaan sinisestä ilmapallosta kuuluu ominaisuutena sinisyys, jota ei esiinny missään aivojen sisällä.
Lisäksi mielentilat ilmenevät suoraan niistä tietoiselle henkilölle eli ovat mielenfilosofian kielellä "itsepresentoivia" (self-presenting). Esimerkiksi veitsenhaavasta, joka on aineellinen, tullaan tietoiseksi jonkin toisen asian välityksellä – esimerkiksi kivun kautta tai näkemällä haava. Kivusta ei kuitenkaan tulla tietoiseksi minkään muun kuin juuri kivun itsensä kautta. Julkisiin fyysisiin esineisiin verrattuna mielentiloihin on vain yksityinen pääsy. Ne ovat myös korjaamattomia (incorrigible): voin erehtyä luulemaan punaista palloa omenaksi, mutta en voi olla erehtynyt siitä, että ajattelin nähneeni punaisen omenan, että olen onnellinen tai että kärsin tuskaa.[18]
Mielentilat ovat myös välttämättä jonkun omia – ne kuuluvat aina jollekulle tietylle henkilölle eivätkä voisi kuulua jollekulle muulle.[19] Koska aivotapahtumilla ja mentaalisilla tapahtumilla on useita ei-yhteisiä ominaisuuksia, ne eivät ole identtisiä. Mielen tapahtumia ei siis voi pelkistää aivotapahtumiksi. Mitä asiasta voi päätellä? Ainakin on selvää, ettei fysikaalisilla aivoilla voi olla aineettomia mielentiloja eikä tuo proteiinikimpale voi saada niistä aineellista hyötyä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että on oltava aineeton minä, substanssi, joka omaa mielentiloja, käyttää niitä hyväkseen ja kärsii niistä.[20]
Subjektiivinen kokemus
Mielen tapahtumilla ja ominaisuuksilla on myös tärkeä taso, jota aivotapahtumat eivät jaa: niillä on laadullisia ja subjektiivisia piirteitä. Tässä merkityksessä mielenilmiöt ovat ainutlaatuisia kaikkiin muihin entiteetteihin verrattuna.[21]
Voidaan kuvitella, että tulevaisuudessa neurotieteilijä Neulala onnistuu oppimaan kaiken, mitä aivojen fysikaalisista ja kemiallisista piirteistä voidaan tietää. Hän kykenee kuvailemaan yksityiskohtaisesti jokaisen askelen, joka liittyy vaikkapa kivun keholliseen kokemiseen – ensimmäisestä aistiärsykkeestä C-tyypin hermosäikeiden aktivoitumiseen ja signaalin käsittelyyn aivokuoressa. Siitä huolimatta hän ei olisi itse kokenut, millaista on kärsiä kipua.
Vastaavasti voidaan kuvitella nerokas, syntymästään saakka sokea neurologi Neuvonen. Hän on oppinut jokaisen fysikaalisen tosiasian, joka on näköaistimuksen kannalta olennainen. Kun hän yhtäkkiä saakin näkönsä, hän saa myös uutta faktatietoa. Nyt hän tietää, millaista on nähdä, aistia punaisuutta ja lajitella esineitä värin perusteella. Hän tietää myös, että punainen aistimus muistuttaa enemmän keltaista aistimusta kuin makeaa makua. Tämä uusi rypäs tosiseikkoja ei voi kuulua fysikaalisten tosiasioiden joukkoon, sillä kaikki ne hän jo tiesi. Niiden on siis oltava ei-fysikaalisia, mentaalisia tosiasioita.[22]
Muutamat fysikalistit kiistävät kautta linjan, että subjektiivinen kokemus olisi ontologisesti etuoikeutetussa asemassa tai edes itsenäisesti olemassa:
Etuoikeus, joka henkilökohtaiselle perspektiiville suodaan, on ihmiselle luonnollinen ennakkoasenne... sisäänrakennettu vinouma... [A]jatus, etteivät kolmannen persoonan näkökulmasta laaditut selonteot ikinä voisi päästä käsiksi omakohtaisen fenomenologian ytimeen, on pelkkä tunne – siinä ilmenee pirstoutuneen ja monitasoisen mielemme luoma illuusiosta, että meillä olisi yhtenäinen minä ja olisimme itsellemme täysin läpinäkyviä."[23]Mentaaliset ominaisuudet ovat kuitenkin itsepresentoivia: kipu on identtinen sen kanssa, kuinka se näyttäytyy.
Asenne nojaa kuitenkin pohjimmiltaan vakaumukseen, että kaikki ilmiöt voidaan lopulta kuvata ja selittää luonnontieteen keinoin kolmannen persoonan näkökulmasta. Tieteen tähänastisista saavutuksista huolimatta tämä näkemys sekoittaa asiat, on tieteistinen ja sisäisesti ristiriitainen.[24] Esimerkiksi tietyt metafyysiset oletukset ja filosofinen pohdinta ovat mielekkään tieteenharjoituksen edellytyksiä, eivät kuvauksia todellisuudesta, joka saavutetaan tieteen kautta. Kolmannen persoonan näkökulma on loisiva – sitä ei olisi edes olemassa, elleivät ensimmäisen persoonan rationaaliset subjektit keskustelisi keskenään objektiivisesta todellisuudesta, jonka he havaitsivat aistiensa ja välineidensä avulla.[25] Ei ole yhtään hyvää syytä ajatella, että tämä subjektiivinen kokemus olisi toisarvoinen ja pelkistettävissä kolmannen persoonan näkökulmaan.
Introspektion eli oman minänsä tutkiskelun kautta ihminen tulee välittömästi tietoiseksi useista totuuksista:
(1) omasta minästään tietoisuuden keskuksena, joka ei vie avaruudellista tilaa; (2) useista ajattelun, aistimisen, uskomisen, halun ja tahtomisen kyvyistä, joita hän toteuttaa ja jotka ovat olennaisia, sisäänrakennettuja piirteitä sellaiselle olennolle, joka hän on; ja (3) omista aistimuksistaan siten, että missään mahdollisessa maailmassa ne eivät voisi olla olemassa olematta hänen omiaan. Paras selitys tälle tosiasialle on pitää mielentiloja minuuden ilmenemismuotoina ja mentaalisia ominaisuuksia laadullisesti määrittävinä (kind-defining) ominaisuuksina.[26]
Paul Churchland pyrkii kumoamaan itsetutkiskeluun perustuvan argumentin kyseenalaistamalla ajatuksen, että ihmisen kyvyt pystyisivät paljastamaan asioiden todellisen luonnon. Hän toteaa:
Oletus on arveluttava, koska tiedämme jo, että muut havainnointimuodot – näkeminen, kuuleminen, kosketus ja niin edelleen – eivät kykene mihinkään sen tapaiseenkaan. Omenan punainen pinta ei näytä molekyyliverkolta, joka heijastaa fotoneja tietyillä kriittisillä aallonpituuksilla, mutta sitä se on. Huilun ääni ei kuulosta pitkittäiseltä siniaaltoliikkeeltä ilmakehässä, mutta sitä se on... Jos ihmisen kivut, toiveet ja uskomukset eivät itsetutkiskelussa vaikuta sähkökemiallisilta tiloilta neuroverkossa, syy saattaa yksinkertaisesti olla se, että muiden aistien tavoin itsetutkiskelu ei ole riittävän läpäisykykyinen voidakseen paljastaa tällaiset kätketyt yksityiskohdat.[27]
Churchland yliarvioi vastaväitteensä voiman. On ilmiselvää, että mentaaliset ja fysikaaliset ominaisuudet (kuten omenan punaisuus ja heijastava molekyyliverkko, josta sen pinta koostuu) eivät ole identtisiä. Siksi on virheellistä asettaa se, millaisena omena näyttäytyy meille, vastakkain omenan fysikaalisen mallin kanssa ikään kuin ensimmäinen tarkoittaisi "tämä me luulimme omenan olevan" ja jälkimmäinen taas "tämä se todella on". Kyseessä olisi fysikalismin eduksi suoritettu kehäpäätelmä, joka hylkää aistimuksen punaisuudesta epäolennaisena ja toisarvoisena.
Churchland epäilee, että erheelliset havainnot todellisuudesta viittaavat siihen, että ihminen voi olla väärässä myös itsetutkiskelua harjoittaessaan. Tämä on virhe kahdesta syystä. Ensiksikin parit punaisuus ja pinta, ääni ja aaltoliike, lämpöisyys ja molekyylien keskimääräinen liike-energia ovat korreloivia ominaisuuksia, eivät toisensa poissulkevia ilmiöitä. Ensimmäiset eivät ole "virheellisiä" havaintoja ja jälkimmäiset "tosia" – kyse on siitä, että todellisuus on monikerroksinen. Punaisuuden mentaalinen kokemus, kenties jopa punaisuus itse, on aivan yhtä todellinen kuin fyysisen omenan värittömien molekyylien heijastava rakenne.
Toiseksi omena ja sen tapa näyttäytyä ihmiselle ovat aidosti erilaisia; intuitio vain sekoitti vaikutelman ja todellisuuden keskenään. Mentaaliset ominaisuudet ovat kuitenkin itsepresentoivia: kipu on identtinen sen kanssa, kuinka se näyttäytyy. Itsetutkiskelun tapauksessa ei siis ole mitään sekaannuksen lähdettä – "se, mitä ilo tai kipu todella on" ei eroa "siitä, miten ilo tai kipu minulle näyttäytyy". On aivan oikeutettua pitää mentaalisia ja fysikaalisia ominaisuuksia aidosti epäidenttisinä keskenään.[28]
Intentionaalisuus
Ajatukset, aistimukset ja päämäärät koskevat jotakin tai viittaavat johonkin itsensä ulkopuolella...Fysikalistisesta näkökulmasta mentaalisten tilojen itseisesti suuntautunut luonne on vaikea pähkinä purtavaksi. Ajatukset, aistimukset ja päämäärät koskevat jotakin tai viittaavat johonkin itsensä ulkopuolella: näen muurahaiskarhun, pelkään myrskyn kouriin jäämistä tai suunnittelen suloisen puolisoni yllättämistä. Tätä piirrettä ei voi pelkistää mihinkään fysikaaliseen tosiseikkaan henkilön aivoissa tai hänen taipumukseensa käyttäytyä tietyllä tavalla. Muutenhan henkilö ei tietäisi ajatustensa sisältöä ennen kuin ensin havaitsisi itsensä käyttäytyvän tällä tietyllä tavalla.[29]
On nähty huomattavasti vaivaa, jotta tietoisuus voitaisiin samaistaa aivokuoreen tai hypotalamukseen, hengellisen taju limbiseen järjestelmään, uskonnollinen kokemus temporaalilohkoon ja kvalioiden kokeminen "tulokseen suunnattomista palautesilmukoista, jotka eivät koske vain tietyn aistihavainnon kannalta välttämättömiä solmuja, vaan myös varastoivat tietoa ja asiaan liittyviä vastauksia naapurisoluissa".[30] Yrityksistä huolimatta suuntautuneisuus ei kuulu fysiikan ja kemian sanastoon. Näiden tieteiden tutkimuskohteet ovat vain fysikaalisissa, spatiaalisissa, komparatiivisissa tai kausatiivisissa suhteissa toisiin fysikaalisiin kappaleisiin; ne eivät koskaan suuntaudu toiseen objektiin tai ota sitä sisällökseen.[31] Koska mentaalisilla tiloilla on jälleen kriittinen piirre, joka ei sovi fysikalismiin, taas yksi lisätodiste horjuttaa sen uskottavuutta.
Fysikalismi kumoaa itsensä
Monien filosofien mielestä sekä fysikalismi että ominaisuusdualismi ovat sisäisesti ristiriitaisia. Jos ne olisivat totta, mahdollisuus rationaalisuuteen itseensä menettäisi maan jalkojensa alta.[32] Mihin väite perustuu?
Ensinnäkin rationaalinen ajattelu vaatii, että syitä, väitteitä, todisteita ja logiikkaa on olemassa, eikä mikään niistä ole fysikaalinen entiteetti. Mitään näkemystä ei myöskään voi kannattaa hyvien syiden vuoksi, jollei ihmisajattelu ole aidosti intentionaalista, mutta pelkälle aineelle intentionaalisuus on selittämätön piirre.
Se taas on mahdollista vain, jos ihminen on vapaa valitsemaan tämän lopputuloksen ilman, että fysikaalinen determinismi pakottaa hänet siihen.Toiseksi olento, joka käy läpi argumentin runkona toimivat peräkkäiset ajatukset, on oltava sama pysyvä minä alusta loppuun saakka – Muutenhan henkilö, joka saavuttaa lopputuloksen, ei ole enää sama kuin henkilö, joka luki ensimmäisen lähtöoletuksen. Alla käy kuitenkin ilmi, että fysikalismille tällaisen pysyvän minän säilyttäminen on konstikasta.
Kolmanneksi aito rationaalisuus edellyttää rationaalista "velvoitetta" päätyä loogiseen lopputulokseen. Se taas on mahdollista vain, jos ihminen on vapaa valitsemaan tämän lopputuloksen ilman, että fysikaalinen determinismi pakottaa hänet siihen.[33] Ei olisi mitään syytä luottaa kausaalisesti ennaltamäärättyihin aivoihin, jotka erittävät ajatuksia kuin munuaiset virtsaa. Niiden haltija pitäisi ajatteluaan oikeana, koska ei voisi tulla muuhun lopputulokseen.
Tiukka reduktiivinen fysikalismi tekee kuitenkin kaikki kolme edellä mainittua kriteeriä mahdottomiksi ja ominaisuusdualismi viimeiset kaksi. On siis sisäisesti ristiriitaista, jos fysikalisti 1) argumentoi, että jonkun 2) tulisi 3) valita joko fysikalismi tai ominaisuusdualismi, koska tämän 4) pitäisi nähdä, että 5) todisteet näiden näkemysten puolesta ovat 6) hyvät.[34] Ellei fysikalismi kykene tekemään näitä käsitteitä ymmärrettäviksi, se voi olla totta vain vahingossa. Asiaa ei voisi koskaan todella tietää.
Argumentteja substanssidualismin puolesta
Artikkelissa on esitetty useita hyviä syitä hylätä tiukka fysikalismi, mutta ominaisuusdualismi on jäänyt pitkälti vaille haasteita. Seuraavat neljä argumenttia auttavat valitsemaan ominaisuusdualismin ja substanssidualismin välillä. Koska argumenttien johtopäätökset ovat ristiriidassa myös fysikalismin kanssa, ne tekevät tästä valmiiksi kyseenalaisesta vaihtoehdosta entistäkin epäuskottavamman.
Perustaju itsestä ensimmäisessä persoonassa
Perustavanlaatuinen tosiseikka, joka puoltaa substanssidualismia, on ihmisen taju "itsestään olentona, joka on erillinen ruumiistaan ja mistään tietystä mentaalisesta kokemuksesta, joka hänellä on".[35] Tämä taju presentoi itsensä suoraan jokaiselle, joka tarkkailee omaa tietoisuuttaan. Lisäksi itsetutkiskelu kertoo, että hän on aineeton tietoisuuden ja tahdon keskus, joka käyttää kehoaan rajapintana materiaaliseen vuorovaikutukseen; että hän on omien kokemustensa omistaja eikä identtinen sen joukon kanssa, joka niistä kaikista yhdessä muodostuu; ja että hän on pysyvä minä, jonka olemassaolo jatkuu sekä ajan että yksittäisten kokemusten halki.[36]
Sen enempää fysikalismi kuin ominaisuusdualismikaan ei selitä tätä ilmiötä riittävän hyvin. Fysikalismin mukaan jokainen ensimmäisen persoonan näkökulma voidaan tyhjentävästi pelkistää kolmannen persoonan kuvauksiin. Ominaisuusdualismin mukaan tuntemisen ja ajattelun mentaaliset ominaisuudet voidaan lisätä niihin ominaisuuksiin, jotka kehon fysikalistinen kuvaus antaa. Mutta kuinka voin määrittää, että kolmannen persoonan selonteossa kuvailtu olento olen juuri minä eikä joku muu? En tunne itseäni (siis tarkkaan ottaen omaa minääni) vain siksi, että voin havaita tässä olennon, joka vastaa perinpohjaista kolmannessa persoonassa laadittua kuvausta, jonka joku siitä koosti.[37] Sen sijaan olen välittömästi itsetajuinen siitä, että olen minä ja omien mentaalisten tilojeni haltija.
Henkilökohtainen identiteetti muutosten halki
Substanssidualismin mukaan ihmisen henkilökohtainen identiteetti säilyy juuri aineettoman sielun ansiosta.Mikä tekee sinusta sinut – ja saman henkilön kuin viime viikolla? Substanssidualismin mukaan ihmisen henkilökohtainen identiteetti säilyy juuri aineettoman sielun ansiosta. Ihmisen sielu pysyy ennallaan kehon kokemien fysikaalisten muutosten halki ja toimii persoonan samuuden ankkurina.
Fysikalistit ja ominaisuusdualistit taas joutuvat luopumaan henkilökohtaisen identiteetin ehdottomasta luonteesta. Heidän on väitettävä esimerkiksi, että ihminen on jatkuvassa rakenteellisten muutosten virrassa uiva ketju peräkkäisiä minuuksia. Kehohan menettää ja saa miljardeja atomeja joka sekunti.[38] En ole sama yksilö kuin eilen olin, muistutan vain häntä.
Mutta jos en ole sama henkilö kuin joku "aiempi" minäni muka oli, on kummallista, että minulla on täsmälleen samat muistot lomamatkasta kymmenvuotiaana kuin hänelläkin. Itsetajuni väittää myös, että olen kirjaimellisesti se minä, joka kokoaa tietoisuuden virran siksi tietoisuudeksi, joka on minun.[39]
Fysikalismi ja ominaisuusdualismi vaatisivat minua hylkäämään arkijärjen mukaiset käsitykseni, jotka ovat todellisempia ja välittömämmin tunnettavissa kuin vaihtoehdot, joita niiden tilalle tarjotaan. Vaihtokauppa ei ole perusteltu eikä mielekäs. Lisäksi identiteetin menettäminen aiheuttaa vakavia ongelmia sekä teoriassa että käytännössä. Tämä käy ilmeiseksi tarkasteltaessa mm. vapaata tahtoa ja rangaistusta.
Vapaa tahto, moraali, vastuu ja rangaistus
Ominaisuusdualismin puitteissa on vaikea ymmärtää ja soveltaa monia ihmisenä olemiseen kiinteästi liittyviä peruskäsitteitä. Näitä ovat esimerkiksi vapaa tahto, moraalisuus, vastuu tai rangaistus. Kiistäessään mentaalisten substanssien olemassaolon ominaisdualismi luopuu järjestä ja tahdosta. Se alistaa ne fysikaalisille voimille, jotka työskentelevät aivorakenteissa, joista mentaaliset ominaisuudet puolestaan ovat riippuvaisia.
Ominaisuusdualismi väittää, etteivät mentaaliset ominaisuudet kykene aiheuttamaan mitään. En siis valinnut tekojani...Moraaliset käsitteet velvollisuus, vastuu ja rangaistus näyttävät olettavan, että ihmisen valinnanvapaus on libertaristinen. Vaatimus "minun tulisi" edellyttää näet sitä, että voin.[40] Minulla ei ole pienintäkään velvollisuutta pelastaa putoavaa lasta puolentoista kilometrin päässä, koska sellainen teko olisi minulle fyysisesti mahdoton. Mutta kuinka minulla voisi olla velvollisuus tehdä jokin hyvä teko tai pidättäytyä pahasta teosta, jos maailmankaikkeuden aiemmat fysikaaliset tilat määräävät seuraavan tekoni? Ominaisuusdualismi väittää, etteivät mentaaliset ominaisuudet kykene aiheuttamaan mitään. En siis valinnut tekojani; aivojeni atomien järjestys ja keskinäinen törmäily pakotti minut niihin yhtä vääjäämättä kuin kivi putoaa maahan.
Mitä mieltä on myöskään palkita tai rangaista yksilöä jostain, mitä tämä ei ole tehnyt? Kuten juuri kävi ilmi, sen enempää fysikalismi kuin ominaisuusdualismikaan ei onnistu säilyttämään henkilökohtaista identiteettiä kehollisten muutosten läpi. Se merkitsee, että "minä", joka palkittiin tänään, ei ole sama "minä", joka pelasti lapsen eilen, eikä ainakaan se "minä", joka ryösti kaupan kymmenen vuotta sitten. Kehuminen ja kuritus menettävät moraalisen oikeutuksensa. Niistä tulee behavioristisia syötteitä, joiden toivotaan vaikuttavan mekaanisesti ihmisen tuleviin aivotiloihin suotuisalla tavalla – ei hänen motiiveihinsa tai arvoihinsa, koska niillä ei ole kausaalisia voimia.
Mitä järkeä lisäksi on siinä, että pelkään vankilatuomiota, odotan juhla-ateriaa tai valmistaudun henkisesti mihinkään muuhunkaan, mikä tulevaisuudessa odottaa? Koska henkilökohtainen identiteettini ei säily, en "minä" ole se, joka kärsii tai nauttii – se on joku toinen tuleva henkilö, jonka keho muistuttaa omaani. Kaikki yllä esitetyt pohdinnat osoittavat siihen, että monet ilmiselvät käsitykset moraalisesta, oikeudenmukaisesta tai järkevästä toiminnasta muuttuvat mielettömiksi, jos omaksutaan joko fysikalismi tai ominaisuusdualismi.
Objektiivisesti todennettavat rajakokemukset
Todisteita ihmisaivot ylittävistä kyvyistä tihkuu kiistellyltä tutkimusalalta: kuolemanrajakokemusten (NDE, 'near-death experiences') tarkastelun parista. On "odottamattoman yleistä",[41] että kuoleva tai koomassa lojuva henkilö, jonka sydän on ollut pysähdyksissä huomattavan kauan tai jonka aivosähkökäyrä ei rekisteröi lainkaan aivotoimintaa, saa silti yksityiskohtaista tietoa ulkoisesta maailmasta, vaikka se ei fyysisesti ole hänen ulottuvillaan.[42] Jälkikäteen tällainen henkilö kertoo seikkaperäisesti, mitä lääkintähenkilökunta puuhasi ja miltä he näyttivät – jopa omien perheenjäsentensä toimia tapahtuma-aikaan, vaikka he olivat kilometrien päässä hänen tajuttomasta kehostaan. Sokeat, jopa syntymästään saakka sokeat ihmiset ovat kuvailleet oikein sellaisten ihmisten piirteitä, vaatteita ja asusteita, joita eivät ole koskaan silmillään nähneet.[43]
Jos ihmiset ovat puhtaasti aineellisia olentoja, on mahdotonta saada näköhavaintoja etäisistä asioista silmät suljettuina ja aivojen näyttäessä nollaviivaa.Joissakin kokemuksissa on kohdattu edesmenneitä ystäviä ja rakkaita, joiden kuoleman rajalla ollut henkilö ei tiennyt juuri äsken menehtyneen, ihmisiä joita hän ei ollut koskaan tavannut, tai ihmisiä joiden hän ei edes tiennyt olevan olemassa. Esimerkiksi veli, joka oli kuollut muutamaa minuuttia aiemmin aivan toisessa sairaalassa, tapasi ja "oli odottamassa" kuolevaa sisarustaan. 48-vuotias mies tapasi biologisen äitinsä ja osasi osoittaa hänet ryhmäkuvasta, vaikka nainen oli kuollut poikansa ollessa 15 kuukauden ikäinen. Muuan tyttö kohtasi menehtyneen veljensä, josta hänen vanhempansa eivät ikinä olleet kertoneet hänelle.[44] Muutamat muut ovat kaukonähneet ja kuvailleet yksityiskohtaisesti esineitä, joista eivät voineet edes tietää saati fyysisesti nähdä niitä vuoteeltaan. Heidän raporttinsa vahvistettiin etsimällä kuvauksen mukainen esine (kuten kulunut tenniskenkä vieraan kaupungin sairaalan katolta) juuri siitä paikasta, missä sen piti ollakin.[45]
Jos ihmiset ovat puhtaasti aineellisia olentoja, on mahdotonta saada näköhavaintoja etäisistä asioista silmät suljettuina ja aivojen näyttäessä nollaviivaa. Vaikka mentaaliset ilmiöt olisivat aidosti mentaalisia, mutta mielen ominaisuudet riippuvat ja nousevat aineellisista aivoista, kuten ominaisuusdualismi esittää, moiset suoritukset ovat edelleen selittämättömiä. Fysikaaliselle olennolle olisi kovin kummallinen biologinen kyky saada yli-inhimillinen aistiherkkyys juuri kuoleman hetkellä, kun tällaisia kykyjä ei koskaan ollut täysin terveessä tilassa. Eihän siitä ole eloonjäämisen kannalta enää mitään hyötyä.
Vastaväitteitä substanssidualismille
Aiheen kattava ja tasapainoinen tarkastelu edellyttää, että tarkastellaan viittä yleistä vastaväitettä substanssidualismille. Osoittautuu, että nämä haasteet eivät viime kädessä kestä.
Vuorovaikutusongelma
Fysikalismi johtaa vääjäämättä determinismiin. Jokainen fysikaalinen tapahtuma on lenkki kausaalisessa ketjussa ja seuraa kokonaisuudessaan ja välttämättömästi aiemmista fysikaalisista tiloista. Substanssidualismi näyttäisi pelastavan ihmiset ja ajattelun rationaalisuuden deterministisen kausaliteetin orjuudesta, koska aineeton mieli ei ole fysiikan lakien alainen. Sielun ei ole pakko toimia aiempien fysikaalisten tilojen velvoittamana; se voi valita, tahtoa ja järkeillä. Dualismin vastustajat väittävät kuitenkin, että tämä peliliike tuo uuden ongelman vanhan tilalle.
Tämä yleisin haaste dualismille tunnetaan myös nimellä mieli–ruumis-ongelma. Kyseessä on pulma vuorovaikutuksesta kahden väitetyn todellisuuden puolikkaan välillä. Kuinka ei-fyysinen, aineeton mieli voi vaikuttaa kausaalisesti fyysiseen ja aineelliseen kehoon – tai päinvastoin? Vuorovaikutuskysymystä pidetään ongelmana,
Kuinka ei-fyysinen, aineeton mieli voi vaikuttaa kausaalisesti fyysiseen ja aineelliseen kehoon – tai päinvastoin?... koska dualistit eivät kykene antamaan tyydyttävää selvitystä siitä, kuinka vapaa mutta aineeton mieli... voisi olla minkäänlaisessa kausaalisessa vuorovaikutuksessa fysikaalisen maailman kanssa... Miten mentaalinen tapahtuma sujahtaa mukaan fysikaalisten tapahtumien sarjaan, joka muutoin on lakien hallitsema? Toiseksi fysikaalisessa maailmassa ei tapahdu mitään, ellei voima tee työtä ja kuluta energiaa. Kuinka aineeton mieli voi saada aikaan vaikutuksen? — Useimmat nykyfilosofit ovat päätyneet hylkäämään mielen ja ruumiin dualismin, koska ovat tajunneet nämä vaikeudet ja huomanneet, että ne ovat ylipääsemättömiä.[46]
Alkajaisiksi voidaan todeta, että kummastus ei riitä kumoajaksi. Fysikalistit itse huomauttavat hanakasti, ettei pelkkä dualistien ihmetys, kuinka tietoisuus voisi ilmaantua tiedottomista ainehiukkasista, tarkoita, etteikö se voisi. Kääntäen on totta, ettei heidän tyrmistyksensä pohdittaessa, kuinka sielu voisi liikuttaa ruumista tai ruumis aiheuttaa tuntemuksen sielussa, mitenkään vahingoita dualistien väitettä.
Lisäksi kysymys siitä, "kuinka" vuorovaikutus tapahtuu, on virheellinen kahdella tavalla. Jos kysymys pyrkii kaivamaan esiin kausaalisen mekanismin, sellaista ei välttämättä ole. Monimutkaisessa fysikaalisessa järjestelmässä, kuten vaikka auton virtalukossa ja starttimoottorissa, on yleensä vuorovaikutusmekanismi. Äärettömän regression välttämiseksi sitä ei voi kuitenkaan pilkkoa loputtomiin. Jossain kohtaa tulee vastaan hetki, jossa kahden entiteetin välinen vuorovaikutus on suoraa eikä välissä ole enää mitään kolmatta osatekijää. Todennäköisesti mieli ja keho ovat vuorovaikutuksessa tällä tavoin – välittömästi, ilman välissä olevaa "kuinka"-mekanismia.[47]
Toisaalta kysyjä saattaa olettaa, että sielun ja ruumiin väliseen kausaatioon sisältyy jokin objektiivinen välttämättömyys, jonka nojalla X aiheuttaa Y:n. Hänelle ajatus on käsittämätön siksi, että keholliset tapahtumat ja mentaaliset tapahtumat ovat luonteeltaan jyrkän erilaisia. Ongelmaa ei kuitenkaan synny, sillä X:n ja Y:n välillä ei ole loogista välttämättömyyttä, ainoastaan kausaalinen.[48]
Vastaväitteen esittäjällä ei ole selkeää kriteeriä sille, miten samankaltaisia asioiden on oltava, eikä dualistilla mitään syytä hyväksyä periaatetta.Miksi syy ja seuraus eivät voisi tai saisi olla luonteeltaan erilaisia? On päättelyvirhe vetää hihasta ad hoc -periaate "vain samanlainen voi vaikuttaa samanlaiseen" vain siksi, että voisi kumota interaktionismin. Vastaväitteen esittäjällä ei ole selkeää kriteeriä sille, miten samankaltaisia asioiden on oltava, eikä dualistilla mitään syytä hyväksyä periaatetta.[49] Magneettikentät ovat huomattavan erilaisia kuin liikkuvat rautamöhkäleet, vasaran alle jääneet peukalot erilaisia kuin kivuntunteet, hälytyssireenin äänet erilaisia kuin joukkopaniikit, ja silti ensimmäinen voi kiistatta aiheuttaa toisen.[50] Värittömät hiukkaset omenan pinnassa aiheuttavat aistimuksen punaisuudesta. Miksi? Tämä on aivan yhtä epäselvää kuin mielen ja kehon vuorovaikutus, mutta silti niin tapahtuu.
Luonnontieteissä on useita tapauksia, joissa tutkija ei tiennyt kausaation mekanismia X:n ja Y:n välissä. Puute ei estänyt häntä tietämästä, että X aiheuttaa Y:n lukemattomissa koejärjestelyissä – jopa silloin, kun syy vaikuttaa olevan luonteeltaan erilainen kuin seuraus (kuten näkymättömän voiman liikuttaessa kiinteää esinettä).[51] On muistettava, että hän havaitsee jatkuvasti mielen aiheuttavan vaikutuksia omassa kehossaan ja päinvastoin. Energian säilymisen laki on voimassa vain suljetuille fysikaalisille systeemeille, eikä sielulla varustettu ruumis välttämättä ole suljettu. Vaikka se olisikin, sielun ei tarvitse tuoda kausaaliseen ketjuun uutta energiaa – kehon kyky vastata sielun käskyihin voi olla riippuvainen siinä olevasta energiasta.
Okkamin partaveitsi
Toinen substanssidualismia kohtaan esitetty vastaväite liittyy sen näennäiseen monimutkaisuuteen. Okkamin partaveitsenä tunnettu periaate sanoo, ettei selittäviä entiteettejä tulisi tarpeettomasti lisätä. Yhdenlainen substanssi, fysikaalinen, riittää lopulta todellisuuden kuvaamiseen. Koska fysikalismi on ontologisesti parsimonisempi eli taloudellisempi, sitä tulisi pitää dualismia parempana.[52]
Ensisijainen ongelma tässä vastaväitteessä on, ettei Okkamin partaveitsi koskaan kehota ajelemaan selitysmalleista pois elementtejä, jotka ovat olennaisen välttämättömiä ilmiön selittämiseen – ainoastaan tarpeettomat, ylimääräiset elementit. Dualistihan on antanut useita esimerkkejä asioista, joita on vaikea tai mahdoton ymmärtää, jos rajoitutaan fysikalistisiin selitysmalleihin. Monipuolinen todistusaineisto tukee mentaalisen substanssin olemassaoloa. Mielen lisääminen ei siis ole ylimääräinen koriste; sitä tarvitaan "selittämään vilpittömästi ja reilusti ihmisolentojen tärkeitä ja luovuttamattomia piirteitä"[53] ja se onnistuu tehtävässä kilpailijoitaan paremmin.[54] Ei ole älyllisesti rehellistä pyyhkäistä nämä ansiot sivuun olettamalla mentaalinen substanssi tarpeettomaksi ja syyttämällä sitten dualismia turhasta rönsyilystä.
Olen välittömämmin tajuinen aineettomasta minästäni kuin kehostani, joten minulla on parempi oikeutus uskoa mieleni kuin ruumiini olevan varmasti todellinen.Toinen ongelma liittyy fysikalismin väitettyyn yksinkertaisuuteen. Vaikuttaa näet siltä, että on kahdenlaista aineellista substanssia: tavallista ainetta ja itsestään tietoista ainetta. On epäselvää, miksi moinen tilanne on "yksinkertaisempi" kuin se, että olisi erikseen materiaalinen ja mentaalinen substanssi.[55]
Saattaa toki olla, että vaikka kukaan ei tajua, miten se tehtäisiin, itsestään tietoinen aine voidaan pelkistää rakenteellisen monimutkaisuuden kautta tavalliseen aineeseen, jolloin substansseja on enää yksi. Entä sitten? Tarjolla on myös näkemys nimeltä idealismi. Sen mukaan on olemassa ainoastaan mentaalisia substansseja eikä aineellinen maailma ole todellinen. Tämä malli on aivan yhtä parsimoninen kuin fysikalismi, sen täysi vastakohta. Miksi yksinkertaisuuskriteeri puoltaisi juuri fysikalismia? Tähän ei voi vastata, että aineellisen todellisuuden kiistäminen on naurettavaa, kun se on niin ilmiselvästi olemassa. Sama henkilöhän yrittää kiistää mentaalisen todellisuuden, vaikka se on niin "ilmiselvästi" olemassa!
On mahdollista, että kehoni on illuusio ja olen Matrix-elokuvan tyyliin pelkät aivot vadissa tai vielä vähemmän. En kuitenkaan voi olla erehtynyt siitä, että mentaalinen minäni on olemassa (cogito, ergo sum) tai että seinä edessäni näyttäytyy minulle valkoisena. Mentaaliset tilat ovat itsepresentoivia ja korjaamattomia. Olen välittömämmin tajuinen aineettomasta minästäni kuin kehostani, joten minulla on parempi oikeutus uskoa mieleni kuin ruumiini olevan varmasti todellinen.[56] Jos tavoitteena on äärimmäinen yksinkertaisuus, Okkamin partaveitsi kehottaa säilyttämään idealismin fysikalismin sijaan. Fysikalistin vaikea velvollisuus on vakuuttaa minut siitä, että veitsen alle ei joudu hänelle rakas fyysinen substanssi.
Tieteellinen testaamattomuus
Näkemykselle ratkaisevan tärkeä ajatus, tieteellisen koeteltavuuden välttämättömyys, ei ole itse tieteellisesti koeteltavissa.Dualismi voidaan haastaa kolmannellakin tapaa: toteamalla, ettei sielu ole tieteellinen, valistusajattelun mukainen käsite. Edistyneellä 2000-luvulla vain tieteellisesti testattavat väitteet ansaitsevat akateemisen kunnioituksen. Dualismi pitäisi siis hylätä kelvollisten vaihtoehtojen joukosta.
Moisella tieteismillä on hiukan sukunäköä loogisen positivismin kanssa, joka alkoi heiketä 1960-luvulla ja on nyt käytännössä kuollut idea. Vaikka tieteismi onkin menehtyneen serkkunsa lievempi muoto ja vaikuttaa syvällisemmältä, sen kyvyttömyys täyttää omat vaatimuksensa on aivan yhtä kuolettavaa kuin positivismille aikanaan. Näkemykselle ratkaisevan tärkeä ajatus, tieteellisen koeteltavuuden välttämättömyys, ei ole itse tieteellisesti koeteltavissa. Se on pelkkä filosofinen lähtökohta, joten näkemys kumoaa itsensä.[57]
Luonnontiede ei tarjoa myöskään niitä lähtökohtia, joita sen omaan kukoistukseen vaaditaan – lukemattomia filosofisia, metafyysisiä, eettisiä ja loogisia edellytyksiä ryhtyä tuloksekkaaseen tieteellisen tutkimukseen. Ymmärrettävästi kaikkia näitä kriittisen tärkeitä oletuksia ei huvita heittää yli laidan vain siksi, ettei niitä voi tieteellisesti testata. Mielen olemassaolon torjuminen samaan aikaan, kun nämä muut vaivihkaa hyväksytään, vaikuttaakin erikoiskriteerin virheeltä, johon tutkijaa ajaa ennakkoasenne eikä johdonmukaisuus. Tulisi myös muistaa, että luonnontieteiden toimialueen ulkopuolella harjoitetaan arvokasta poliittista, eettistä, lainopillista, historiallista sekä taiteellista väittelyä ja totuuden etsintää. Tieteismille ei ole oikeutusta.[58]
Argumentti evoluutiohistoriasta
Paul Churchland on koostanut dualismia vastaan kuuluisan argumentin biologisesta evoluutiosta.[59] Hänen mukaansa "ei ole enää merkittävää epäilystä" siitä, että ihmisellä on yhteinen esi-isä delfiinien, hiirten, huonekärpästen, muinaisten hyvin yksinkertaisten eliöiden ja lopulta elottomien kemikaalien kanssa. Hän ei eroa muusta luomakunnasta laadullisesti, vaan ainoastaan aste-eron osalta:
... tärkeä huomio vakiintuneessa evoluutiokertomuksessa on, että ihmislaji ja kaikki sen piirteet ovat puhtaasti fysikaalisen prosessin täysin fysikaalinen lopputulos... hermojärjestelmä on vain aktiivinen soluverkosto ja solu on vain aktiivinen molekyyliverkosto. Olemme merkittäviä vain sikäli, että hermojärjestelmämme on monimutkaisempi ja voimakkaampi kuin muilla eliölajeilla... Jos tämä selonteko ihmisten alkuperästä on oikea, ei näytä olevan sen enempää tilaa kuin tarvettakaan sijoittaa meitä kuvaavaan yhtälöön ei-fyysisiä substansseja tai ominaisuuksia.[60]Uskominen omaan tietoisuuteen, yhtenäisyyteen, luotettavuuteen ja intentionaalisuuteen on uskottavampaa kuin uskominen siihen, että täysin fysikalistinen prosessi kykenisi tuottamaan ne.
Churchlandin argumentti kuitenkin syyllistyy kehäpäätelmään dualismia vastaan, jonka ansiot pitäisi arvioida erikseen. Vaikka uusdarvinistinen synteesi osoittaisikin alempien eliöiden alkuperän selittämisessä suurta selitysvoimaa (mikä ei tällä hetkellä ole edes akateemisessa maailmassa kiistatonta), ihmiskunnan tapauksessa harkittavana vaikuttaa olevan paljon muutakin todistusaineistoa. Aidot mentaaliset ilmiöt kaipaavat selitystä.
Angus Menugen terävästä analyysista käy ilmi, että darvinismille on pulmallista yrittää selittää, miten tietoisuus, yhtenäinen minä, ajattelun luotettavuus tai intentionaalinen toimijuus ilmestyivät naturalistisesti. Silti ne kaikki ovat välttämättömiä, jos halutaan ymmärtää todellisuutta ja muotoilla darvinismin tapaisia tieteellisiä teorioita, jotka voivat edustaa tietoa.[61] Argumentti
- Jos olemme evoluutioprosessin täysin fysikaalinen lopputulos, fysikalismi on totta.
- Olemme evoluutioprosessin täysin fysikaalinen lopputulos.
- Siispä fysikalismi on totta.
on siis erittäin epäilyttävä oletuksen 2 kohdalta.[62] Uskominen omaan tietoisuuteen, yhtenäisyyteen, luotettavuuteen ja intentionaalisuuteen on uskottavampaa kuin uskominen siihen, että täysin fysikalistinen prosessi kykenisi tuottamaan ne. Tämä merkitsee, että syllogismille voi suorittaa nk. Mooren siirtymän[63] muuttamalla sen modus ponens -muodosta modus tollens muotoon:
- Jos olemme evoluutioprosessin täysin fysikaalinen lopputulos, fysikalismi on totta.
- Fysikalismi ei ole totta.
- Siispä emme ole evoluutioprosessin täysin fysikaalinen lopputulos.
Tämä suunnanmuutos ei ainoastaan kumoa vastaväitettä dualismia kohtaan, vaan kyseenalaistaa myös ihmisten puhtaasti naturalistisen alkuperän.
Tekoäly
Churchland turvautuu myös tekoälystä nousevaan argumenttiin. Hän kehottaa lukijaa pohtimaan ihmisten rakentamia koneita ja niiden merkittäviä kykyjä päätellä, laskea ja käyttää kieltä. Aiemmin yksinomaan "ihmisäly kerskui omistavansa" nämä taidot, "joita edesmenneet dualistifilosofit ovat pitäneet ikuisesti rajattuina pelkkien fysikaalisten laitteiden ulottumattomiin".[64] Nyt insinöörit ovat "onnistuneet eristämään matemaattisen päättelyn yleiset periaatteet" ja nikkaroineet taskulaskimia ja tietokoneita, jotka ovat ihmisälyä taitavampia. Churchlandille saavutus todistaa kaksi vastakkaista seikkaa: dualismin selitysvoima niin kutsuttuihin "mentaalisiin" ilmiöihin nähden kärsii pahan iskun ja fysikalismin selitysvoima kasvaa.[65]
Vastaavasti Edward Slingerland toteaa: "[T]ekoälyn kehittyminen... laski vihdoin lepoon sekavan argumentin, ettei mikään määrä fyysistä monimutkaisuutta voisi tuottaa tietoisuuden kaltaisia ilmiöitä. [K]oneet, joiden tiedämme olevan vain koneita... kykenevät voittamaan shakin suurmestarit, läpäisemään Turingin kokeen... ja ilmentämään monia voimia, joita pidettiin aiemmin tietoisten, intentionaalisten toimijoiden yksinoikeutena."[66]
Koneet ainoastaan imitoivat mentaalisia operaatioita. Ne eivät todella tiedä tai koe, mitä on laskea, olla suhteessa toiseen mieleen tai pelata shakkia.Vastaväite haksahtaa pitämään tekoälyä ja todellista älyä samanveroisina. Koneiden ylivertainen kyky suorittaa operaatioita ykkösillä ja nollilla ei merkitse, että ne ajattelisivat, ymmärtäisivät tai olisivat tietoisia siitä, mitä tekevät. Ihmismielet ovat laatineet tietokoneet matkimaan mentaalisia tilojaan ja älyllisiä aktiviteettejaan.[67] Älykäs olento on suunnitellut sekä hyväksyttävät syötemuodot, mekanistiset algoritmit että ihmisen ymmärtämät tulosteet lisätäkseen raakaa laskentavoimaa omiin rajallisiin kykyihinsä.
Taskulaskin ei käytä hyväkseen päättelyä käsitellessään annettua syötettä. Se ei järkeile, tee johtopäätöksiä eikä ymmärrä mitään, mitä sille annetaan. Digitaalisen laitteen virtapiirit noudattavat kuuliaisesti algoritmia, jonka insinöörin matemaattisesti päättelevä mieli on ennalta laskenut – algoritmia, jota hän olisi voinut soveltaa käsipelissä helmitauluun. Taskulaskin ei ole muuta kuin monimutkainen helmitaulu, joka osaa siirtää "helmiä" automaattisesti ja nopeasti. Se ei saavuttaisi mitään ilman aidosti älykästä keksintöä – algoritmia, joka on muunnettu loogisten porttien verkoksi.
Jos monimutkaiset koneet ja ihmismielet ovat identtisiä, erottamattomien identiteetin lain nojalla ei pitäisi koskaan voida havaita kaikkia tekoälylle tyypillisiä operaatioita ilman, että samalla todistaa aitoa ajattelua. Kuitenkin John Searlen nk. Kiinalaisen huoneen ajatusleikki tarjoaa esimerkin juuri tällaisesta tilanteesta. Henkilö, joka seuraa monimutkaisesta kirjasta löytyviä ohjeita, pystyy manipuloimaan kiinalaisia symboleja. Hän kykenee järjestelmällisesti palauttamaan luukusta asianmukaisen "tulosteen", joka vastaa hänen saamaansa "syötettä", vaikkei itse ymmärrä ensimmäisenkään symbolin merkitystä. Kiinalaisessa huoneessa istuvan henkilön suorittamat operaatiot ovat ainoastaan syntaktisia, eivät semanttisia.[68]
Koneet ainoastaan imitoivat mentaalisia operaatioita. Ne eivät todella tiedä tai koe, mitä on laskea, olla suhteessa toiseen mieleen tai pelata shakkia. Turingin koneet jäljittelevät älykkyyttä riittävän hyvin huijatakseen ihmistä vuorovaikutussäännöillään – täsmälleen siksi, että ihmiset suunnittelivat nuo säännöt huijatakseen toisia ihmisiä. Ihmistekoisten laitteiden ja ihmisten itsensä vertaaminen jälkimmäisten mentaalisen toiminnan selittämiseksi on väärä analogia.
Johtopäätös
Edward Slingerland pohdiskelee: "Aivan kuten lapset lopulta tajuavat, ettei ole olemassa... joulupukkia tai hammaskeijua, samoin dualistiset aikuiset kasvavat lopulta aikuisiksi, tiedostavat fysikalismin totuuden ja alkavat nähdä moiset... tuntemukset lapsuuden toiveajatteluna."[69] Ironista kyllä, Slingerland syyllistyy itse pahimmanlaatuiseen toiveajatteluun. Hän näet sortuu paradoksiin, jossa "näyttää uskovan, ettei uskomuksia ole, ja... haluaa toistenkin uskovan näin",[70] vaikka ristiriita jääkin häneltä huomaamatta.
Jos fysikalismi on totta, asiaa ei ole rationaalisesti mahdollista tietää, oivaltaa tai tulla siitä vakuuttuneeksi.Edellä on käynyt ilmi, että fysikalismi on monin tavoin kestämätöntä. Se pyytää ihmistä torjumaan itsestään totuuksia, joista hän on välittömästi tajuinen, muttei tarjoa torjuntaan riittäviä syitä. Useammin kuin kerran fysikalismi karahtaa erottamattomien identiteetin karille. Substanssidualismi on lisäksi monessa suhteessa parempi vaihtoehto kuin ominaisuusdualismi. Se selittää perustajun ihmisen omasta minästä, säilyttää hänen henkilökohtaisen identiteettinsä, muuttaa velvollisuudet ja valinnat ymmärrettäviksi ja tekee paremmin selkoa NDE-kokemusten todennettavista piirteistä.
Sielun olemassaoloa vastaan nostetut haasteet heijastavat enimmäkseen filosofista ennakkoluuloa ja syyllistyvät jatkuvasti kehäpäättelyyn fysikalismin hyväksi. Aiemman tarkastelun valossa on siis pääteltävä, että sielun olemassaoloon uskominen on oikeutettua.
Jos fysikalismi on totta, asiaa ei ole rationaalisesti mahdollista tietää, oivaltaa tai tulla siitä vakuuttuneeksi. Yksilön aivot tuottavat (jos tuottavat) tämän vakaumuksen orjallisesti aiempien fysikaalis-kemiallisten tilojensa seurauksena, eivät siksi, että mieli olisi ymmärtänyt päättelyn logiikan. Nämä täysin deterministiset prosessit merkitsevät sitä, että ainoa syy uskoa fysikalismiin on kausaalinen välttämättömyys.[71] Jokainen fysikalismin kannattaja on siis oman narratiivinsa valossa pelkän onnekkaan vahingon uhri. Jos fysikalismi on kuitenkin epätotta, on mahdollista erehtyä ajattelemaan sen olevan totta.
Kognitiiviselta kannalta substanssidualismi on paljon lupaavampi vaihtoehto. Hyvät argumentit suosittelevat valitsemaan sen fysikalismin sijaan, ja lisäksi se kestää hyvin haasteet, jotka sitä vastaan heitetään. Kenenkään rationaalisuutta ja tieteellisiä pyrintöjä arvostavan ei tulisi kevyesti ohittaa näkemystä, joka suo ihmisjärjelle sen painoon nähden riittävän lujan metafyysisen perustan.
