Kirjoja siellä, kirjoja täällä
Kuinka Uuden testamentin kaanon sai nykyisen muotonsa?

luotu 2.7.2010 klo 21:27

---

 

Taustaa

Mikä on kaanon?

Kolme kriteeriä

Apostolisuus

Pseudepigrafiasta puheen ollen...

Katolisuus

Ortodoksisuus

Markionin kaanon

Kristittyjen luettelot

Muratorin kaanon

Irenaeus

Tertullianus

Cyprianus

Klemens Aleksandrialainen

Origenes

Eusebios

Konstantinuksen Raamatut

Atanasios

Laodikean kirkolliskokous

Kyrillos

Gregorios

Amfilokios

Epifanios

Syyrialainen Peshitta

Hieronymus

Augustinus

Hippon ja Karthagon kirkolliskokoukset

Kirjoitusten hävittämisestä

Yhteenveto

Taustaa

[Keisari Konstantinus] tilasi ja rahoitti uuden Raamatun. Siitä jätettiin pois Kristuksen inhimillisistä piirteistä kertovat evankeliumit, kun taas evankeliumeja, jotka tekivät hänestä jumalankaltaisen, kaunisteltiin. Varhaisemmat evankeliumit julistettiin laittomiksi, kerättiin kokoon ja poltettiin. (Dan Brown, The Da Vinci Code, 234)

Raamatun kirjoitukset, varsinkin sen Uusi testamentti, ovat olleet kristityille aivan erityisiä tekstejä jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan. Mutta kenen toimesta ja millä perusteella päätettiin, mitkä evankeliumit ja tekstit kuuluvat näihin pyhiin kirjoituksiin ja mitkä eivät? Nykyään on muodissa väite, että vaihtoehtoja olisi ollut pilvin pimein – olihan Jeesuksen ja apostolien seikkailuista kertovia tekstejä paljon enemmän kuin vain tuntemamme neljä evankeliumia. Nämä vieraammat kirjoitukset, joiden toisinaan väitetään olevan jopa kaikkein varhaisimpia, kertovat kovin toisenlaisesta Jeesuksesta kuin Raamatun evankeliumit. Onko kirkko peitellyt historiallista totuutta hävittämällä luotettavia, alkuperäisempiä dokumentteja ja ottanut pyhään kirjaansa vain sellaiset tekstit, jotka sopivat sen omiin tarkoitusperiin?

Tässä artikkelissa on tarkoitus käsitellä kysymystä Uuden testamentin kaanonista. Mikä se oikeastaan on ja kuinka se sai nykyisen muotonsa? Miten ja milloin sen kirjat valittiin? Oliko valinnanvaraa (ja erimielisyyttä mukaan kelpaavista teksteistä) todella niin runsaasti kuin esimerkiksi Dan Brown antaa ymmärtää? Päätettiinkö Uuden testamentin sisältö käytännössä vasta kirkolliskokouksessa 300-luvun lopulla ja oliko tuo päätös suhteellisen mielivaltainen?

Aihe on laaja ja kaikki kysymykset liittyvät toisiinsa. Siksi on parempi tarkastella Uuden testamentin kaanonin muodostumista kokonaisuutena ja huomata jälkikäteen, että ohessa myös irrallisten kysymysten vastaukset löytyivät.

Mikä on kaanon?

Kun Jeesuksen seuraajat 30-luvun jälkipuoliskolla lähtivät levittämään hänen opetuksiaan Rooman valtakunnan alueelle, ei Uutta testamenttia ollut vielä olemassa. Jeesus ei tiettävästi kirjoittanut ainoatakaan kirjaa, vaan vaelsi ympäriinsä ja opetti suullisesti. Hänen opetuslapsensa, nuo muistinvaraisen kulttuurin kasvatit, vaalivat hänen sanojaan huolellisesti ja kertoivat niitä edelleen. Lisäksi kristityt lukivat ja kuuntelivat juutalaisten pyhiä kirjoituksia, ja Paavalin toiminnasta näemme, että apostolit kirjoittivat kirjeitä perustamilleen seurakunnille.

On selvää, että aivan aluksi nämä kirjeet eivät kuuluneet virallisesti mihinkään kirjoituskokoelmaan. Kokoelmaa olisi ollut vaikea koota paitsi kristittyjen lähes lainsuojattoman aseman vuoksi, myös siksi, että niitä ei olisi voinut sitoa yksiin kansiin. Nykyistä kirjamuotoa (koodeksia) ei ollut vielä keksitty, ja kirjakäärössä tila oli hyvin rajallinen.^[1] Silti kristilliset seurakunnat pitivät apostolien sanoja erityisessä arvossa. Hehän olivat olleet Jeesuksen lähimpiä oppilaita ja saattoivat siksi välittää kaikkein luotettavinta opetusta Herrasta, hänen sanoistaan ja teoistaan. Siksi jo Pietarin 2. kirjeen lopusta (2. Piet. 3:15–16) näkyy, että Paavalin lähettämät irralliset kirjeet tunnettiin jonkinlaisena kokonaisuutena ("kaikissa kirjeissään") ja niiden arvovalta oli rinnastettavissa Vanhan testamentin teksteihin ("niinkuin muitakin kirjoituksia").^[2]

Niinpä esimerkiksi Paavalin kirjeitä jäljennettiin tunnollisesti ja levitettiin luettaviksi myös toisten kaupunkien seurakuntiin. Tällä tavoin kaikkein varhaisimmat ja luotettavimmat tekstit vakiintuivat vähitellen seurakunnissa ympäri Rooman valtakuntaa.^[3] Niiden tiedettiin olevan apostolien aikaansaannoksia – alkuperäisiä ja todenmukaisia dokumentteja, joiden opetus oli puhdasta ja Jeesuksen valtuuttamaa. Ensimmäisen vuosisadan lopulla ja toisen vuosisadan alussa kristillisessä seurakunnassa oli monenlaisia näkemyksiä – jopa selvästi nousevia harhaoppeja eli poikkeamia alkuperäisestä suunnitelmasta – mutta kaikkien niidenkin tueksi vedottiin apostolien kirjoittamiin, yleisesti tunnettuihin kirjoihin ja kirjeisiin. Tämä osoittaa, että ilman näiden kirjoitusten tukea oli turha yrittää vakuuttaa seurakuntaa omista näkemyksistään.

Sana kaanon on alkujaan kreikkaa ja merkitsi 'ohjetta' tai 'standardia', eräänlaista mittakeppiä.^[4] Uuden testamentin kirjoituksista puhuttaessa ajatus on, että ollakseen seurakunnalle ohje ja standardi, siis uskon ja elämän mittapuuksi kelpaava teos, kirjan on itsekin täytettävä tietyt laatuvaatimukset ja ylitettävä tietty rima.

Kolme kriteeriä

Apostolisuus

Ensimmäinen peruste arvioitaessa kirjan luotettavuutta oli se, oliko kirja jonkun apostolin tai hänen avustajansa kirjoittama. Apostolit olivat alusta saakka erityisessä asemassa; yhdessä profeettojen kanssa he olivat seurakunnan perusta (Ef. 2:20). Nk. apostoliset isät (se sukupolvi, joka nousi johtamaan seurakuntaa apostolien jälkeen) tiedostivat, ettei heillä ollut samaa arvovaltaa, jota Jeesuksen antama apostolinen auktoriteetti edusti.^[5] Juuri tästä syystä alkuperäinen, apostolinen opetus kohosi kirjoitetussakin muodossa ensiluokkaiseen arvoon.

Edellä sanotun valossa on erikoista, että esimerkiksi Uuden testamentin evankeliumit ovat alun perin nimettömiä teoksia. Matteusta, Markusta, Luukasta tai Johannesta ei väitetä niiden kirjoittajiksi tekstissä itsessään, vaikkakin nimet liitettiin niihin hyvin varhain. Kuitenkin juuri näitä neljää nimetöntä selontekoa Jeesuksen elämästä pidettiin alusta asti kiistattoman apostolisena todistuksena, kun taas myöhemmin kirjoitetut apokryfiset evankeliumit kelpasivat kirkkoisien mielestä lähinnä lattiaräteiksi – siitä huolimatta, että ne puolestaan väittivät olevansa apostolisia.

Tämä osoittaa kaksi asiaa. Ensiksikin apostolisuus oli todella tärkeä kriteeri tekstin hyväksymiselle. Nykyisen Raamatun evankeliumeihin luotettiin, koska Matteus ja Johannes olivat olleet Jeesuksen lähimpiä seuraajia, Luukas oli Paavalin matkatoveri ja Markus Pietarin tulkki. Mutta toisaalta kirjoituksen apostolisuus oli enemmän kuin vain apostolin nimi tekstin alussa. Tekstin apostolinen alkuperä oli vahvistettava muillakin keinoilla.

Pseudepigrafiasta puheen ollen...

Historian saatossa on löytynyt monia kirjoituksia, jotka väittävät olevansa apostolin tai jonkun maineikkaan UT:n henkilön kynästä lähtöisin. Pietarin, Tuomaan ja Marian evankeliumi, Johanneksen ja Paavalin teot, Barnabaan kirje sekä Pietarin ilmestys vaikuttaisivat siis kuuluvan kaanoniin. Tällaisia nk. pseudepigrafisia ('väärä päällekirjoitus') kirjoituksia syntyi tusinoittain, sillä kirjoittaja arveli saavansa sinänsä arvottoman tekstin hyväksytyksi vetoamalla apostolin nimeen. (Tämä osoittaa, kuinka tärkeä asia tekstin apostolisuus oli.) Epäilemättä osa pseudepigrafeista kirjoitettiin myös hyvässä tarkoituksessa, kunnioituksesta nimen kantajaa kohtaan.

Varhaiset kristityt eivät kuitenkaan olleet niin herkkäuskoisia, että olisivat sumeilematta hyväksyneet näennäisen apostolisia tekstejä tuosta vain. He arvioivat väitteet ulkoisten historiallisten todisteiden pohjalta (oliko kirja laajalti tunnettu jo varhain?) ja vertasivat kirjan sisältöä kiistämättömän luotettaviin teoksiin.^[6]

Ensiksikin on helppo havaita, etteivät seurakunnan johtajat itse langenneet kiusaukseen käyttää apostolien nimiä kumileimasimina. Olisi esimerkiksi ollut huomattavasti vaikuttavampaa laittaa Markuksen evankeliumi, joka koostui Pietarilta saadusta perimätiedosta, itsensä Pietarin nimiin.^[7] Tästä huolimatta Hierapoliin piispa Papias (n. 130 jKr) toisti vain, mitä itse oli oppinut: Markus kirjoitti evankeliumin toimiessaan Pietarin tulkkina. Kirjasta ei siis tehty "Pietarin evankeliumia".

Toiseksi kirkko ei koskaan hyväksynyt ainoatakaan väärennökseksi tiedettyä kirjaa.^[8] Esimerkiksi seurakunnanvanhin, joka rakkaudesta Paavaliin kirjoitti 3. Korinttolaiskirjeen, menetti hyvistä tarkoitusperistä huolimatta virkansa piispa Tertullianuksen kuultua asiasta. Kun Antiokian piispa Serapion sai selville, että Pietarin evankeliumi oli väärennös, hän julisti sen hyljättäväksi tekstiksi. Muratorin kaanon tuomitsi Paavalin kirjeet laodikealaisille ja aleksandrialaisille, koska molemmat oli "väärennetty Paavalin nimissä".^[9] Ajatus, että hyväntahtoiseen pseudepigrafiaan olisi suhtauduttu suopeasti alkuseurakunnassa, ei vastaa lainkaan todistusaineistoa. Ei-apostolisia teoksia ei hyväksytty edes silloin, kun niiden tekijä oli tiedossa. Vaikka Hermaan Paimen oli hyödyllistä luettavaa, se ei "äskettäin kirjoitettuna" kelvannut Muratorin kaanoniin.

Katolisuus

Sana katolinen merkitsee alun perin 'yleistä'. Kaanoniin kelpasivat ainoastaan sellaiset evankeliumit ja kirjeet, jotka oli hyväksytty käyttöön jo varhain ja laajalti kristillisessä seurakunnassa ja joiden siksi tiedettiin olevan alkuperäisiä ja luotettavia dokumentteja. Jos kirja tunnettiin vain muutamalla paikkakunnalla, se oli todennäköisesti nuori, väärennös tai molempia.

Jokainen kirjoitus, jonka havaittiin olevan peräisin apostolien jälkeiseltä ajalta, hylättiin järjestelmällisesti. Ajan kuluessa listoihin alkoi ilmestyä myös toisen vuosisadan kirjoituksia, joiden kirjoitusajankohta oli päässyt unohtumaan, mutta Markionin varhaisesta luettelosta ne vielä puuttuivat. Ne hylättiin myös Muratorin luettelosta liian uusina ja siksi ei-apostolisina teksteinä.^[10]

Kaikkein lyhimmät Uuden testamentin kirjeet jäivät tässä suhteessa helposti epäilyksenalaisiksi. Lyhyytensä vuoksi niitä siteerattiin harvoin, joten apostolisten isien ja kirkkoisien kirjoituksia tutkimalla oli vaikea saada selville, olivatko ne vanhastaan tunnetttuja. Tästä syystä ei ole yllättävää, että Uuden testamentin kirjoista vaikeimmin hyväksyttyjä olivat Jaakobin kirje, Juudaan kirje, Johanneksen toinen ja kolmas kirje sekä Pietarin 2. kirje. Nämä viisi kirjettä sisältävät yhteensä vain 11 lukua ja kattavat hieman yli 3 prosenttia Uuden testamentin koko sisällöstä. Niiden aitoutta oli vaikea arvioida, ja vaikka ne puuttuisivat Raamatusta – mitä en tietenkään ehdota – emme olisi menettäneet mitään korvaamatonta.

Näemme, että kriteerit vahvistavat toisiaan. Jos kirja, vaikkapa Markuksen evankeliumi, oli aitoa apostolista tavaraa, se levisi laajaan käyttöön ensimmäisen vuosisadan seurakunnissa ja siitä tuli katolinen. Jos kirja taas oli katolinen ja laajalti tunnettu, se oli suurella varmuudella autenttinen, apostolien aikaansaama teos. Näiden lisäksi oli kuitenkin vielä kolmas arviointiperuste.

Ortodoksisuus

Kolmas ratkaiseva kysymys kuului: sopiiko tämän kirjan sisältö yhteen sen opetuksen kanssa, joka löytyy muista apostolisiksi tiedetyistä kirjoituksista? Oliko dokumentti puhdasoppinen eli ortodoksinen (kreik. ὀρθός, orthos + δόξα, doksa, 'oikein ajateltu')?

Tältä kannalta katsottuina useimmat myöhäiset kirjoitukset olivat pahoin puutteellisia. Apokryfiset evankeliumit osoittavat huomattavasti heikompaa Palestiinan maiseman ja tapojen tuntemusta kuin Uuden testamentin evankeliumit.^[11] Huomattava osa niistä oli gnostilaisuuteen taipuvia teoksia, jotka korostivat nimen omaan Jeesuksen jumalallisuutta hänen ihmisyytensä kustannuksella ja tekivät hänestä irrallisen ja oudon, täysin yli-inhimillisen hahmon.^[12] Dan Brownin väite inhimillisten evankeliumien hävittämisestä on siis puutaheinää; juuri kanoniset evankeliumit korostavat Jeesuksen ihmisyyttä.

Tunnetut apokryfiset evankeliumit koostuvat ensisijaisesti irrallisista opetuksista. Jos opetuksille esitetään kerronnallinen konteksti, se on useimmiten riippuvainen neljän evankelistan kertomuksista (ja siksi niitä myöhäisempi), mutta toisinaan sitä on paisuteltu jopa outoihin mittasuhteisiin.^[13] Ylösnousseen Jeesuksen pää ulottuu pilviin asti ja risti puhuu; Jeesus-lapsi tekee savesta eläviä lintuja ja surmaa leikkitovereitaan sanansa voimalla, muuttaa muotoaan eri-ikäiseksi eikä jätä jalanjälkiä kävellessään. Hän opettaa gnostilaista, salattua viisautta, halveksii naisia (toisin kuin Brown antaa ymmärtää) ja kumoaa usein sen, mitä Uuden testamentin evankeliumit opettavat. Viimeksi mainittu seikka osoittaa, että nämä sensaatiohakuiset teokset on kirjoitettu vastineiksi UT:n evankeliumeille ja ovat siksi niitä myöhäisempiä.

Uuden testamentin kaanoniin kuuluvat kirjat ovat sen sijaan opillisesti huomattavan yhdenmukaisia. Evankelistat ovat toki valinneet selontekoihinsa eri yksityiskohtia ja kirjeiden kirjoittajat pyrkivät käsittelemään paikallisia, ajankohtaisia ongelmia. Tästä huolimatta Uuden testamentin sanoman keskipisteessä on yksi ja sama Jeesus. Hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat kaikkien kristittyjen uskon ja elämän normatiivinen keskus, ja siitä virtaavia totuuksia apostolit soveltavat tilanteen vaatimalla tavalla erittäin eheästi ja johdonmukaisesti.

Markionin kaanon

Noin vuonna 140 opettaja nimeltä Markion pyrki levittämään omaa muunnelmaansa kristinuskosta ja laati tuntemistaan kristillisistä kirjoituksista oman Raamattunsa. Markion oli vahvasti gnostilaisia vaikutteita saanut ja juutalaisvastainen mies, jonka mielestä Vanhan testamentin Jumala ei voinut olla sama kuin Uuden. Markionille Jeesus ei ollut todella ihminen, vaan puhdas jumalolento. Näistä syistä hän hylkäsi Vanhan testamentin sekä Matteuksen, Markuksen ja Johanneksen evankeliumit kokonaan ja kelpuutti Luukkaan evankeliumistakin vain perusteellisesti leikellyn version. Tunnetuista Paavalin kirjeistä hän hyväksyi kymmenen, nekin leikeltyinä, sillä monet niiden ajatuksista olivat liian juutalaissävyisiä ollakseen "oikean" Paavalin kynästä lähtöisin.^[14]

(Tässä vaiheessa huomaamme uudelleen, etteivät Uuden testamentin evankeliumit suinkaan ylikorostaneet "Jeesuksen jumalallista puolta" ja "vähätelleet" hänen ihmisyyttään, kuten Dan Brown antaa ymmärtää. Markion joutui jättämään kolme niistä kokonaan pois ja leikkelemään neljättä, koska näissä kirjoituksissa Jeesus oli liian inhimillinen sopiakseen hänen käsityksiinsä!)

Markionin harhaoppisen kaanonin ansiosta kristillinen seurakunta joutui ensimmäistä kertaa täsmentämään julkisesti, mitä kirjoituksia se itse piti arvovaltaisina niiden oman sisäisen todistusvoiman vuoksi. Asiaan ei ollut aiemmin tarvinnut ottaa "virallista" kantaa – ei siksi, että se olisi ollut yhdentekevä tai suuren erimielisyyden lähde, vaan koska kukaan ei ollut kyseenalaistanut yleisesti hyväksyttyä ja tunnustettua käsitystä aiemmin. Markionin merkittävin saavutus olikin kenties juuri se, että hän sai seurakunnan julkaisemaan omia luetteloita "riman ylittävistä" eli kanonisista kirjoituksista.

Toinen mielenkiintoinen piirre Markionin kaanonissa on se, että huolimatta gnostilaisesta suuntautumisestaan hän sisällytti Raamattuunsa vain sellaisia kirjoja, jotka kuuluvat nykyiseen Uuteen testamenttiin. Miksi hän ei ottanut mukaan Tuomaan evankeliumia, Marian evankeliumia tai Pietarin tekoja, joita olisi tarvinnut leikellä huomattavasti vähemmän ja jotka olisivat tarjonneet gnostilaista ainesta? Miksi Markion käytti ja käsitteli ainoastaan neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä?

Todennäköisin syy on, että joko apokryfisiä evankeliumeja ei ollut vielä lainkaan olemassa, eikä niitä voitu siis käyttääkään, tai niiden tiedettiin yleisesti olevan aivan liian tuoreita tuotoksia ollakseen autenttisia ja siten arvovaltaisia. Se seikka, että Markion tyytyi repaloimaan vain tunnettuja Uuden testamentin kirjoituksia, osoittaa hänen olleen selvillä, kuinka suuressa arvossa kyseisiä tekstejä pidettiin kristittyjen keskuudessa – jo 140-luvulla.^[15]

Kristittyjen luettelot

Muratorin kaanon

Ensimmäinen tiedossa oleva lista niistä kirjoituksista, joita kristillinen seurakunta itse piti arvovaltaisina, tunnetaan Muratorin kaanonina. Se on peräisin toisen vuosisadan lopulta,^[16] ilmeisesti vuoden 170 tienoilta. Tämä muinainen dokumentti on luettelo ja lyhyt kuvaus niistä ajanlaskun alun kirjoituksista, joita Rooman seurakunta piti arvovaltaisina. Käytännössä lähes kaikki nykyisen Uuden testamentin kirjat ovat mukana.

Säilyneen käsikirjoituksen alkupää on turmeltunut, mutta koska teksti puhuu Luukkaan evankeliumista "kolmantena" hyväksyttynä evankeliumina ja Johanneksen evankeliumista "neljäntenä", ei ole vaikea päätellä, mitkä kaksi listan alussa olivat.^[17]

Muratorin kaanon hylkää väärennöksinä Paavalin kirjeet laodikealaisille ja aleksandrialaisille sekä harhaoppisina Arsinuksen, Valentinuksen, Miltiadeksen, Basilideen ja "katafryygialaisten perustajan" eli Montanuksen kirjoitukset. Hermaan Paimenen todetaan olevan tuoretta tuotantoa ja sinänsä sallittua luettavaa, muttei lainkaan luettavissa apostolien ja profeettain teosten joukkoon.^[18] Muratorin kaanonin tekstissä on myös vihjeitä siitä, että luettelon laatijat tunsivat esimerkiksi apokryfiset Pietarin ja Tuomaan evankeliumit sekä Pietarin teot^[19] ja torjuivat nämäkin väärennöksinä.^[20]

Uuden testamentin kaanonin ulkopuolelle jääneistä kirjoituksista Muratorin kaanonissa hyväksytään Salomon viisaus eli Viisauden kirja sekä Pietarin ilmestys, vaikkakaan jälkimmäistä "muutamat eivät hyväksy luettavan seurakunnassa".^[21]. Nykyään Viisaus sisällytetään tavallisesti Vanhan testamentin apokryfikirjoihin.^[22] Pietarin ilmestyksen – mikäli se todella oli tarkoitus sisällyttää joukkoon^[23] – uskottiin epäilemättä olevan itsensä apostolin kynästä lähtöisin ja siksi luotettava. Sisältönsä puolesta Ilmestys ei myöskään ollut harhaoppinen muihin tunnettuihin ja hyväksyttyihin kirjoituksiin verrattuna.

Irenaeus

Kirkkoisä Irenaeus eli n. 125-202 jKr.2 ja toimi Lyonin piispana. Nuoruudessaan hän oli Smyrnan piispa Polykarpuksen oppilas, joka puolestaan oli ollut evankelista Johanneksen opetuslapsia. Irenaeus asettui vastustamaan gnostilaisten ja muiden oman aikansa eksyttäjien väitteitä vahvistaakseen julkisesti alkuperäisen, apostolisen sanoman. Argumenttiensa tueksi hän vetosi kirjoituksiin, joihin elävän Jumalan viesti oli tallennettu. Tullakseen kuulluksi hänen oli tietenkin perusteltava sanottavansa ainoastaan sellaisilla teksteillä, jotka kaikki osapuolet tunnustivat arvovaltaisiksi.^[24]

Irenaeuksen säilyneistä kirjoituksista voimme havaita, että vaikka hänellä ei ollut virallista "luetteloa" Uuden testamentin kirjoista eikä nimitystä tällaiselle kokoelmalle, itse kokoelma oli hänelle todellisuutta.^[25] Kirkkoisän sitaateista on pääteltävissä, mitkä kirjoitukset olivat hänelle ja hänen kuulijoilleen erityisellä tavalla arvovaltaisia.

Irenaeus näyttää vahvasti lainaavan myös Heprealaiskirjettä ja Jaakobin kirjettä^[26], mutta olen sisällyttänyt "hyväksyttyihin" ainoastaan ne kirjat, joista ei ole pienintäkään epäselvyyttä. Kaanonin ulkopuolisista kirjoituksista Irenaeus viittaa Hermaan Paimeneen, Viisauden kirjaan sekä Justinus Marttyyrin, Ignatiuksen ja nimettömän "apostolisen presbyteerin" sanoihin, muttei kohtele mitään näistä apostolisina kirjoituksina.^[27]

Käsiteltyään neljää luotettavaa evankeliumia kirkkoisä varoitti lisäämästä tai vähentämästä niiden määrää. Lisäys olisi tarkoittanut gnostilaissävytteisten, apokryfisten evankeliumien hyväksymistä. Vähentäminen taas luultavasti viittasi Johanneksen evankeliumin kyseenalaistamiseen, johon muutamat henkilöt olivat syylistyneet. Tähän mennessä neljän evankeliumin paketti oli kuitenkin vahvistunut niin yleisesti hyväksytyksi kokonaisuudeksi, että Irenaeus saattoi puhua siitä kuin luonnonlaista ja verrata sitä neljään ilmansuuntaan.^[28]

Tertullianus

Alkukirkon merkittävimpänä teologina pidetty Karthagon Tertullianus käytti ensimmäisenä nimitystä Uusi testamentti niistä kirjoituksista, jotka olivat juutalaisen Raamatun lisäksi muodostuneet normatiivisiksi kaikille kristityille. Vuosina 196-212 kirjoittaessaan hän syytti Valentinusta tämän kokoelman väärintulkinnasta ja Markionia sen leikkelystä.^[29]

Vaikka Tertullianus ei missään muodollisesti luettele tuon kokoelman sisältöä, hänen kirjoituksistaan käy selvästi ilmi, että se sisälsi neljä evankeliumia ja Paavalin kolmetoista kirjettä, Pietarin ja Johanneksen ensimmäiset kirjeet, Juudaan kirjeen sekä Ilmestyskirjan. Muita katolisia kirjeitä hän ei lainkaan mainitse, mutta arvosti Heprealaiskirjettä. Tertullianus vertasi sitä Hermaan Paimeneen, jota kunnioitettiin laajalti lähes inspiroituna tekstinä. Hän myönsi, ettei itse ollut tullut tuntemaan Heprealaiskirjettä yhtenä Uuden testamentin kirjoista ja ettei hänellä ollut valtaa lisätä sitä niiden joukkoon, mutta hänen mielestään kirja oli Barnabaan kirjoittama ja arvollinen sisällytettäväksi apostolisiin kirjoituksiin.^[30]

Cyprianus

Karthagon piispaksi valittu Cyprianus kääntyi kristityksi vuonna 246 ja kuoli marttyyrina vuonna 258. Hänen aikanaan oli jo olemassa verrattain valmis latinankielinen Raamattu, jota Cyprianus saattoi käyttää sekä ulkoa opetteluun että siteeraukseen. Tuo kokoelma sisälsi neljä evankeliumia, Paavalin kirjeet seurakunnille, Tiitukselle ja Timoteukselle, Pietarin ja Johanneksen ensimmäiset kirjeet sekä Ilmestyskirjan. Paavalin kirjettä Filemonille Cyprianus ei kertaakaan lainaa (luultavasti sen lyhyyden vuoksi), ei myöskään kiisteltyjä katolisia kirjeitä. Heprealaiskirjettäkään ei mainita, mutta sen alkusanoja Cyprianus mukailee.^[31]

Klemens Aleksandrialainen

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-211 jKr.) oli Tertullianuksen aikalainen. Ateenalaisesta syntyperästään huolimatta hänet tunnetaan paremmin toiminnastaan Aleksandrian kirkon opettajana ja katekeettakoulun johtajana. Klemens oli saanut laajan klassisen koulutuksen ja siteerasi kirjoituksissaan Raamatun kirjojen lisäksi myös muita kristillisiä tekstejä (Didakhe, Klemens Roomalaisen kirje), apokryfisiä evankeliumeja (Egyptiläisten evankeliumi, Heprealaisten evankeliumi) ja pakanallisia filosofeja kuten Platonia. Hän oli halukas lukemaan kaikkea kristillisten silmälasien läpi ja tulkitsemaan lukemansa puhdasoppisella tavalla.^[32]

Laaja-alaisuudestaan huolimatta Klemens Aleksandrialainen tekee selväksi, mitkä hänen lainaamistaan kirjoituksista kuuluivat perinteen vahvistamiin apostolisiin kirjoituksiin ja mitkä eivät. Näihin lukeutuivat neljä evankeliumia ja Apostolien teot, jonka Klemens tiesi olevan Luukkaan kirjoittama, Paavalin kirjeet, joihin luettiin (aleksandrialaiseen tyyliin) myös Heprealaiskirje, Juudaan kirje sekä Ilmestyskirja. Yleisistä kirjeistä Klemens tunnusti Pietarin 1. kirjeen, Johanneksen 1. ja 2. kirjeen ja mahdollisesti Jaakobin kirjeen (saattaa olla virhe) sekä myöhemmän kaanonin ulkopuolisista kirjoista Barnabaan kirjeen ja Pietarin ilmestyksen.^[33]

Origenes

Origenes (185-254 jKr.) oli Klemens Aleksandrialaisen oppilas ja järjestelmällinen tutkija. Katekeettakoulun johtajana hän tarkasteli kysymystä kanonisuudesta perusteellisemmin kuin opettajansa ja erotteli kaikkien seurakuntien hyväksymät kirjoitukset niistä, joista kiisteltiin tai joita epäiltiin.^[34]

Kiistämättömiä kirjoituksia olivat neljä evankeliumia ja apostolien teot, Paavalin kirjeet, Pietarin ja Johanneksen ensimmäiset kirjeet sekä Ilmestyskirja. Kiisteltyjä kirjoituksia taas olivat Heprealaiskirje, 2. ja 3. Johanneksen kirjeet, 2. Pietarin kirje sekä Juudaan ja Jaakobin kirjeet. Tähän ryhmään Origenes sijoitti myös sellaisia kirjoituksia, jotka eivät päätyneet Uuden testamentin lopulliseen kaanoniin. Klemensin tavoin hän piti Didakhea ja Barnabaan kirjettä sekä Hermaan Paimenta inspiroituina. Kokonaan oman ryhmänsä muodostivat sellaiset kirjoitukset, jotka Origenes hylkäsi täysin – ei ainoastaan siksi, että ne valheellisesti väittivät olevansa apostolien kirjoittamia, vaan koska ne myös levittivät väärää oppia. Tällaisia olivat Egyptiläisten evankeliumi, Kahdentoista evankeliumi, Basilideen evankeliumi sekä monet muut harhaoppiset evankeliumit ja teot.^[35]

Eusebios

Kirkkohistorioitsija Eusebios, Kesarean piispa v. 314-339 jKr., laati keisari Konstantinukselle selonteon kristinuskon vaiheista sen synnystä saakka. Teoksessaan hän selvensi myös, mikä oli Uuden testamentin kirjoitusten asema kaikissa seurakunnissa hänen päivinään.^[36]

Eusebios jakoi kirjoitukset neljään ryhmään. Ensimmäisen muodostivat universaalisti hyväksytyt kirjat, joita olivat neljä evankeliumia, Apostolien teot, Paavalin kirjeet sekä Pietarin ja Johanneksen ensimmäiset kirjeet. Kiisteltyihin kirjoihin Eusebios luki enemmistön tunnustamat, mutta silti kiistaa herättäneet kirjat – Jaakobin ja Juudaan kirjeet, Pietarin 2. sekä Johanneksen 2. ja 3. kirjeet. Kolmas kategoria oli varattu "väärille" kirjoille, mikä merkitsi vain sulkemista kaanonin ulkopuolelle. Tähän joukkoon kuuluivat sinänsä puhdasoppiset Paimen ja Pietarin ilmestys, Paavalin teot, Barnabaan kirje ja Kahdentoista apostolin opetus. Eusebios sijoitti Ilmestyskirjan hieman erikoisesti sekä ensimmäiseen että kolmanteen ryhmään, vaikka kiistanalaisuutensa vuoksi se olisi kuulunut toiseen. Syy saattaa olla siinä, että hän itse ei hyväksynyt kirjaa omien teologisten näkemystensä vuoksi, mutta seurakunnat, joiden mielipidettä hän eniten arvosti, tunnustivat Ilmestyskirjan.^[37]

Toisen ja kolmannen ryhmän ero oli siis vain siinä, että että vaikka jälkimmäisen kirjat eivät ansainneet kanonista asemaa, ne olivat sentään puhdasoppisia. Neljäs ryhmä oli varattu kirjoille, "joita harhaoppiset ovat tuottaneet apostolien nimissä."

Näihin kuuluvat evankeliumit kuten Pietarin, Tuomaan ja Mattiaan sekä muutamien muiden, ja teot kuten Andreaan, Johanneksen ja muiden apostolien. Yhtäkään näistä ei ole havaittu siteeraamisen arvoiseksi ainoassakaan kirkonmiesten sukkession kirjoituksessa. Niiden tyylikin eroaa selkeästi apostolisesta tyylistä, ja sisältö on näkemyksiltään ja käytännöltään mahdollisimman ristiriitaista todellisen puhtaan opin kanssa, mikä osoittaa selvästi, että nämä ovat harhaoppisten mielikuvitusta. Siksi niitä ei tule lukea edes "vääräin" kirjain joukkoon, vaan niitä on kartettava täysin kieroina ja epäpuhtaina.^[38]

Konstantinuksen Raamatut

Kun keisari Konstantinus oli vihkinyt Konstantinopolin valtakuntansa uudeksi pääkaupungiksi, hän kirjoitti Eusebiokselle ja tilasi tältä kristittyjen kirjoitukset viitenäkymmenenä kopiona, jotta niitä voitaisiin käyttää kaupungin kirkoissa. Koulutetut kirjurit laativat ne hyvälle pergamentille, mutta mitkä kirjoitukset sisällytettiin noiden kansien väliin?^[39]

Epäilemättä Eusebios käski kopioida kaikki universaalisti hyväksytyt kirjat sekä lisäksi ne viisi kiisteltyä katolista kirjettä, jotka enemmistö kuitenkin hyväksyi. Entä Ilmestyskirja? Konstantinus tunnetusti käytti sen kuvakieltä oman keisarillisen propagandansa tukena, joten kirjalla oli hänelle suuri (väline)arvo. Asiaa ei kysytty Eusebiokselta, joka varmaan olisi mieluummin jättänyt kirjan ulkopuolelle omien näkemystensä vuoksi.

Konstantinuksen Raamatut sisälsivät siis hyvin suurella varmuudella ne 27 Uuden testamentin kirjaa, jotka kuuluvat myös nykyiseen kaanoniin. Tämä seikka oli tietenkin omiaan entisestään lisäämään kyseisten kirjoitusten painoarvoa keskusteltaessa myöhemmin kaanonin sisällöstä.^[40]

Atanasios

Aleksandrian piispa Atanasios kirjoitti 39. pääsiäiskirjeessään (367 jKr.) historiallisen selvityksen kanonisista kirjoituksista. Hän on ensimmäinen tunnettu kristillinen vaikuttaja, jonka luettelo sisälsi tarkalleen kaikki Uuden testamentin kirjat lajittelematta niitä keskenään eriarvoiseen asemaan.

Kirjeessään Atanasios sallii ja suosittelee myös Hermaan Paimenen ja Apostolien opetuksen (Didakhen) lukemista seurakunnissa, vaikkakaan nämä eivät ole kanonisten kirjoitusten veroisia. Apokryfiset kirjoitukset hän taas hylkää harhaoppisten keksintönä, nämä näet "kirjoittavat oman mielensä mukaan ja... antavat sen vaikutelman, että heidän kirjoituksensa ovat vanhojakin, johtaakseen yksinkertaiset harhaan."^[41].

Laodikean kirkolliskokous

Vuonna 363 pidetty Laodikean kirkolliskokous luettelee seuraavat kirjat Uuden testamentin kirjoituksina:^[42]

Kyrillos

Ennen kuolemaansa (386 jKr.) Kyrillos Jerusalemilainen piti luennon, jossa käsitteli "jumalallisesti inspiroituja kirjoituksia". Hän luetteli arvovaltaisina nykyisen UT:n kaanonin kirjat Ilmestyskirjaa lukuun ottamatta. "Kaikki muut" (ei-kanoniset, mutta kirkossa luettavat teokset) tuli asettaa toiselle sijalle näiden rinnalla. Kyrillos tuomitsi manikealaisten kirjoittaman Tuomaan evankeliumin ja kehotti jättämään yksityisestikin lukematta sellaiset kirjat, joita seurakunnassa ei saa lukea (apokryfiset kirjoitukset).^[43]

Gregorios

Gregorios Nazianzilainen laati luettelon, johon kuuluivat Ilmestyskirjaa lukuun ottamatta kaikki nykyisen UT:n kirjat. Lopuksi hän totesi, että mikään luettelon ulkopuolinen kirja "ei ole aitojen kirjoitusten joukossa". Kuitenkin Gregorios esittelee hymninomaisessa luettelossaan evankelista Johanneksen "Johanneksena, joka vieraili taivaassa", joten hän tunnustaa Patmos-kokemuksen aitouden.^[44] Tämä jättää osin hämäräksi kysymyksen siitä, oliko rivin tarkoitus tunnustaa yhdellä kertaa sekä evankeliumi että Ilmestyskirja.

Amfilokios

Amfilokios Ikoniolainen oli Kyrilloksen ja Gregorioksen aikalainen. Kaikki kolme olivat itäisen kirkon vaikuttajia ja suhtautuivat kriittisesti Ilmestyskirjaan. Amfilokios mainitsee, että jotkut hyväksyvät sen, mutta enemmistö hylkää.^[45]

Epifanios

Salamiin Epifanios luettelee kanoniset kirjat hyökätessään harhaoppeja vastaan. Hän kutsuu "jumalisiksi kirjoituksiksi" kaikkia Uuden testamentin kirjoja ja – hieman erikoisesti – myös Viisauden kirjaa ja Siirakin kirjaa.^[46]

Syyrialainen Peshitta

Syyrian seurakuntien varhaisin Raamattu sisälsi neljä evankeliumia (joko yhdistettynä Diatessaronina tai erillisinä), Apostolien teot ja Paavalin kirjeet (ilmeisesti myös pastoraalikirjeet ja Heprealaiskirjeen), mutta ei katolisia kirjeitä. Pietarin ja Johanneksen ensimmäiset sekä Jaakobin kirje ilmestyivät yleiseen syyrialaiseen Raamattuun, Peshittaan, 400-luvun alussa. Vasta vuonna 508 mukaan hyväksyttiin kiistellyt kirjeet ja Ilmestyskirja.^[47]

Hieronymus

Kirkkoisä Hieronymus laati paavi Damasuksen pyynnöstä uuden latinankielisen version neljästä evankeliumista. Hänen osuudestaan koko Vulgatan (uudistetun latinankielisen Raamatun) käännöstyössä kiistellään, mutta olennaista on, että Vulgata sisälsi tutut 27 Uuden testamentin kirjaa. Hieronymus otti kirjeissään toistuvasti kantaa kaanonin sisältöön ja puolusti Heprealaiskirjeen ja Ilmestyskirjan asemaa. Hän totesi, että kirkon opettajat vanhastaan olivat lainanneet molempia arvovaltaisina teksteinä, eikä tämän (katolisuuden ja ortodoksisuuden) vuoksi ole välttämätöntä tietää, kirjoittiko Heprealaiskirjeen Paavali, Barnabas vai kuka. Apostolisuus ei siis ollut ehdoton tai ainoa kriteeri, kuten jo aiemmin todettiin.^[48]

Augustinus

Hieronymuksen tavoin kirkkoisä Augustinus oli saanut kaanonin sisällön hengellisenä perintönä aiemmilta kristityiltä sukupolvilta. Teoksessaan Kristinuskon opetuksesta hän luettelee Uuden testamentin kirjoina ne 27 kirjaa, jotka mekin tunnemme. Augustinuksen perusteluista käy selvästi ilmi, ettei vielä hänen päivinäänkään mikään kirkollinen taho ollut antanut sitovaa julistusta kaanonin sisällöstä. Hän ei näet vetoa kirkolliskokousten ratkaisuihin, vaan toteaa, että kunkin kirjan kohdalla on tutkittava, kuinka hyvin tärkeimmät seurakunnat ovat tunteneet sen ja luottaneet siihen (katolisuus).^[49]

Hippon ja Karthagon kirkolliskokoukset

Hippon kirkolliskokous vuonna 393 oli luultavasti ensimmäinen tapaus, jolloin kaanonin rajat määriteltiin "virallisesti". Sen lausunto on säilynyt meille Karthagon kolmannen kirkolliskokouksen (397 jKr.) toistamana:

Ja lisäksi päätettiin, ettei mitään muuta kuin kanonisia kirjoituksia tule lukea kirkossa jumalallisina kirjoituksina. Kanoniset kirjoitukset ovat siis nämä... Uuden testamentin osalta: Neljä evankeliumien kirjaa, yksi kirja Apostolien teoista, kolmetoista apostoli Paavalin epistolaa, yksi Heprealaisille saman miehen kynästä; kaksi apostoli Pietarin, kolme Johanneksen, yksi Jaakobin, yksi Juudaan, sekä Johanneksen Ilmestys – yksi kirja. ... Sallittakoon kuitenkin lukea marttyyrien kärsimyksistä, kun heidän muistopäiviänsä vietetään.^[50]

Kuinka siis on – valittiinko Uuden testamentin kirjat mielivaltaisesti Hippon ja Karthagon kirkolliskokouksissa? Tuliko niistä arvovaltaisia siksi, että kirkonmiehet päättivän niin neljäsataa vuotta ajanlaskun alun jälkeen?

Tiedämme jo riittävästi voidaksemme vastata molempiin kysymyksiin huvittuneesti ei.

Kirjoitusten hävittämisestä

Dan Brownin Da Vinci -koodin hahmo syyttää keisari Konstantinusta ja kristittyjä "laittomiksi julistettujen" apokryfisten kirjoitusten hävittämisestä. Pitää epäilemättä paikkansa, että moni näistä käsikirjoituksista tuhoutui juuri 300-luvun alussa. Syy ei kuitenkaan ollut Konstantinuksen, vaan häntä edeltäneen keisari Diocletianuksen.

Helmikuun 23. päivänä vuonna 303 jKr. alkaneen kristittyjen suurvainon keskeinen osa-alue oli heidän pyhien kirjoitustensa hävittäminen. Keisari julkaisi koko Rooman valtakunnan alueella määräyksen, jonka nojalla kaikki kristillisten kirjoitusten kopiot olisi luovutettava viranomaisille tuhottaviksi kuolemanrangaistuksen uhalla.^[51] Tämä oli selkeä osoitus siitä, kuinka merkittävässä roolissa Uuden testamentin kirjat olivat kristittyjen jumalanpalveluksessa ja elämässä.

Pyhien kirjoitusten luovuttaminen oli kuitenkin kristittyjen näkökulmasta vakava rikos ja verrattavissa apostasiaan (uskosta luopumiseen). Myöntyjiä kutsuttiin nimellä traditores ('pois antaja'), mistä englannin sana traitor, 'petturi', on peräisin. Rauhan palattua seurasi ankara harkinta, saattoiko tällainen luopio enää lainkaan palata kirkon yhteyteen ja millä ehdoilla.^[52]

Kristityillä oli toki hallussaan muitakin kirjoituksia kuin nykyisen Uuden testamentin 27 kirjaa. Jos viranomaiset kolkuttivat ovelle ja tietämättöminä tyytyivät heille luovutettuun Hermaan Paimeneen, kirkkojärjestyksen käsikirjaan, Tuomaan evankeliumiin tai Andreaan tekoihin, kyseessä oli hyvä kauppa. Koska tähän mennessä on jo tullut selväksi, että seurakunnassa vallitsi suuri yksimielisyys kanonisista kirjoista, on ilmeistä, että vähänkin rohkeat kirjojen haltijat pyrkivät hämäämään poliisia. Suojellakseen todella arvokkaita tekstejä he antoivat mieluusti poltettaviksi teoksia, joiden puolesta ei kannattanut kuolla. Esimerkiksi Karthagon piispa Mensurius kätki pyhät kirjoitukset turvalliseen paikkaan ja antoi odottaville virkamiehille niiden sijaan "uusien harhaoppisten" tekstejä.^[53]

Jos siis apokryfisten evankeliumien ja muiden harhaoppisina tai toisarvoisina pidettyjen kirjojen kopioita hävitettiin kymmenittäin, syy ei ollut ensisijaisesti kristittyjen, vaan jumalattoman keisari Diocletianuksen vainojen. Nämäkin kirjoitukset tuhoutuivat siksi, että kirjallisista ja muista ansioistaan huolimatta ne olivat arvottomia niiden apostolisten kirjoitusten rinnalla, joita kristityt olivat valmiita suojelemaan hengellään.

Yhteenveto

1. Seurakunnan sisällä ei ensimmäiseen sataan vuoteen ollut mitään erityistä painetta hyväksyä tiettyjä kirjoituksia kanonisiksi. Siksi onkin merkittävää, että kristityt olivat niin tiukan yksimielisiä lähes kaikista Uuden testamentin kirjoista niin varhain.
2. Koska mikään virallinen taho ei ollut julistanut tiettyjä kirjoja arvovaltaisiksi, joistakin niistä kiisteltiin. Kiista keskittyi kuitenkin aina kirjan apostolisuuden, katolisuuden ja ortodoksisuuden ympärille, joten luotettavuuden kriteerit olivat kaikille selvät.
3. Uuden testamentin neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet läpäisivät tämän kolminkertaisen seulan alusta alkaen ja kaikkialla. Niiden autenttisuuden kiisti käytännössä vain muutama radikaali harhaoppinen.
4. Ensimmäisten vuosisatojen aikana kukaan ei tarjonnut apokryfisiä evankeliumeja hyväksyttäviksi "kanonisten" kirjoitusten joukkoon. Kirkkoisät hylkäsivät ne tuoreina väärennöksinä ja harhaoppiset vetosivat tunnettuihin evankeliumeihin, jotta olisivat saaneet painoarvoa näkemyksilleen.
5. Kiistanalaiset kirjeet ovat Uuden testamentin lyhimpiä, eikä niiden poisjättäminen olisi vaikuttanut juuri mihinkään. Syy niiden kiistanalaisuuteen ei ollut niinkään opillinen, vaan pelko väärennöksestä, koska kirjeitä ei tunnettu riittävän laajasti ja siteerattu riittävän usein.
6. Se, ettei minkään virallisen tahon tarvinnut julistaa tiettyjä kirjoituksia arvovaltaisiksi, osoittaa niiden omasta sisäisestä arvosta ja arvovallasta. Kaanonin kirjat eivät kuulu kaanoniin siksi, että jokin kirkolliskokous käytti kumileimasintaan, vaan siksi, että niiden ymmärrettiin alusta saakka todistavan luotettavasti Jeesuksesta.^[54] Kenenkään "virallinen julistus" siitä, että Bach ja Beethoven olivat mestarillisia säveltäjiä, ei luo uutta todellisuutta eikä sisällä uutta informaatiota. He olivat mestarillisia säveltäjiä jo ennen tuota julistusta. Sama periaate pätee Uuden testamentin kirjoihin.