Johanneksen 3. kirje, johdanto
luotu 15.6.2023 klo 14:58
| Tekstilähteet ja teema |
| Kirjoittaja ja kirjoitusajankohta |
| Sisällys |
Tekstilähteet ja teema
Johanneksen 3. kirje löytyy kaikista kolmesta merkittävästä unsiaalikäsikirjoituksesta – Codex Sinaiticuksesta, Vaticanuksesta ja Alexandrinuksesta. Codex Bezae, vanhin tunnettu kaksikielinen käsikirjoitus 400- tai 500-luvulta,[1] löytyi vuonna 1562 Lyonissa sijaitsevasta Pyhän Irenaeuksen luostarista. Tämä koodeksi sisältää Uuden testamentin evankeliumit, Apostolien teot ja latinankielisen version Johanneksen 3. kirjeen jakeista 11–15, vaikka muut kirjeet puuttuvatkin.[2] Merkittäviä eroja käsikirjoitusten välillä ei ole löytynyt, joten tutkijoilla ei ole epäilyksiä Johanneksen 3. kirjeen alkuperäisestä tekstiasusta.
Johanneksen 3. kirje on 2. kirjeen tavoin oppikirjaesimerkki kreikkalais-roomalaisen kirjeen tyylilajista. Kirje alkaa ystävällisellä avausjaksolla (3. Joh. 1–4), joka pyrkii luomaan molemminpuolisen ja arvostavan yhteyden lähettäjän ja vastaanottajan välille.[3] Kirjeen keskeinen tavoite on varmistaa, että sen vastaanottaja Gaius jatkaisi kirjoittajan luota lähtevien julistajien vieraanvaraista kohtelua.[4] Se siirtyykin jakeissa 9–11 hyökkäävään tyyliin arvostellessaan Diotrefestä, joka on kohdellut julistajia kaltoin. Lopuksi (3. Joh. 12) kirjoittaja suosittelee Demetriosta Gaiukselle luotettavana sananviejänä. Lopputervehdyksen (3. Joh. 13–15) yhteydessä hän ilmaisee halunsa tavata vastaanottaja kasvotusten.
Kirjoittaja ja kirjoitusajankohta
Johanneksen kirjeiden ajoitus on haastavaa, koska niissä on niukasti historiaan kytkeytyvää sisältöä. Johanneksen 3. kirje on Raamatun lyhin kirja (kreikaksi 219 sanaa) eivätkä kirkkoisät siksi olisi kokeneet juuri lainkaan tarvetta lainata sitä teksteissään, vaikka kirje olisi varhainenkin. Ensimmäinen selkeä maininta tästä kirjasta löytyy 200-luvulta historioitsija Eusebiukselta. Hän kertoo, että Origenes tunsi "kaksi muutakin" Johanneksen kirjoittamaa kirjettä kuin 1. kirjeen, ja ne olivat erittäin lyhyitä.[5]
Toisen ja Kolmannen kirjeen kirjoittaja kutsuu itseään vain nimellä "Vanhin". Kuka hän on? Olisi houkuttelevaa ajatella, että "vanhin" merkitsisi seurakunnan yksinvaltaista kaitsijaa, piispaa, jotka Ignatioksen kirjoituksissa 1. vuosisadan lopulla mainitaan. Ignatioksen vastaanottajat tunsivat kuitenkin hallintorakenteen, jossa oli piispa (ἐπίσκοπος, episkopos) ja seurakunnanvanhimmat (πρεσβυτέριον, presbyterion). Johanneksen 2. ja 3. kirjeessä taas mainitaan vain yksi vanhin, ei piispaa eikä vanhinten joukkoa. Ei siis ole lainkaan selvää, että kirjeet olisivat peräisin vasta vuosisadan taitteesta.[6] "Vanhin" ei välttämättä tässä edes merkitse seurakuntavirkaa, vaan yksinkertaisesti sitä, että kirjoittaja on varsin iäkäs.[7]
Kaikkien kolmen kirjeen tyyli ja sisältö ovat samankaltaisia Johanneksen evankeliumin kanssa – riittävän samankaltaisia johtopäätökseen, että niillä on jokin yhteys toisiinsa. Tutkijoiden parissa on kiistelty siitä, onko niillä yhteinen kirjoittaja vai ainoastaan yhteinen taustayhteisö, mutta yhteisön olemassaolosta on tuskin lainkaan todisteita. Todennäköisimmät ehdokkaat evankeliumin ja kirjeiden kirjoittajiksi ovat apostoli Johannes Sebedeuksen poika ja Johannes Vanhin. Näistä jälkimmäinen on oletettu erillinen henkilö, joka olisi vaikuttanut alkuseurakunnassa tärkeässä roolissa.[8] Koska molemmat heistä nähtävästi olivat Jeesuksen seuraajia tämän eläessä, heidän kirjallinen tuotantonsa ei oikein voi ulottua vuotta 100 kauemmas.[9]
Johanneksen evankeliumissa (mm. Joh. 21:24) ja kirjeissä (mm. 1. Joh. 4:14, 3. Joh. 12) esiintyy erityinen 'me'-ilmaus. Richard Bauckham huomauttaa, että tekstin johdonmukaisuuden kannalta se ei voi olla assosiatiivinen ("minä ja sinä, kirjoittaja ja vastaanottaja, yhdessä") eikä dissosiatiivinen ("me muut, joihin sinua ei nyt lasketa"). Kyseessä onkin nk. "arvovaltaisen todistuksen 'me'-sana", jota tuon ajan kreikassa ja vielä nykykielessäkin käytetään minä-pronominin tilalla antamaan painoarvoa.[10] Kirjoittaja korostaa 'me'-sanalla arvovaltaansa tilanteessa, jossa sitä haastetaan tai voitaisiin haastaa. Evankeliumissa ja Johanneksen 1. kirjeen alussa (1. Joh. 1:1–4) kyse on kirjoittajan silminnäkijätodistukseen perustuvasta arvovallasta lausua se, mitä hänellä on sanottavana.[11] Vaikuttaa siltä, että evankeliumin ja kirjeiden yhteinen kirjoittaja pitää itseään Jeesuksen sanojen ja tekojen henkilökohtaisena havainnoitsijana.
Kaksi seikkaa painaa vaa'assa voimakkaasti sen puolesta, että evankeliumi ja kirjeet ovat apostoli Johanneksen käsialaa. Evankeliumin lopussa (Joh. 21:22–23) mainitaan väärinkäsityksestä alkunsa saanut huhu, jonka mukaan "Jeesukselle rakkain opetuslapsi" eli Johannes ei kuolisi ennen Jeesuksen kuninkuuden saapumista. Huhussa on kuitenkin järkeä vain, mikäli tämä henkilö oli elossa vielä siinä vaiheessa, kun useimmat muut apostolit olivat jo kuolleet.[12] Kirkkoisä Irenaeus toteaakin, että Johannes eli keisari Trajanuksen hallintokaudelle (98–117) saakka. Toiseksi Papias (joka oli Johanneksen oppilas) kutsuu Johannesta kirjoituksissaan yksinkertaisesti nimellä "Vanhin". Hän näyttää odottavan, että lukija tietää täsmälleen, kenestä on kysymys – ja samoin odottaa myös Johanneksen Toisen ja Kolmannen kirjeen kirjoittaja (2. Joh. 1, 3. Joh. 1). Bauckham toteaa:
Tämä on merkittävä käyttötapa. Kirjeiden alkusanoista, joissa kirjoittaja ja vastaanottaja(t) määritellään, on vaikea löytää vertailukohtaa tällaiselle tilanteelle, jossa arvonimi esiintyy ilman henkilönnimeä. Voisi odottaa löytävänsä joko pelkän henkilönnimen tai henkilönnimen jonkin tunnistettavan arvonimen kera, kuten kaikissa muissa Uuden testamentin kirjeissä on.[13]
Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että Johannes Vanhinta ei kutsuttu näin siksi, että hänet olisi tarvinnut erottaa Johannes Sebedeuksen pojasta tai muista Johanneksista korostamalla hänen oletettua seurakuntatehtäväänsä. Rabbien parissa vain kolmea – Hilleliä, Shammaita ja Gamalieliä – kunnioitettiin arvonimellä 'vanhin', mutta ketään heistä ei tunnistettu pelkästään tittelin perusteella. Johannes Vanhin näyttää saaneen tämän kunnianimen yksinkertaisesti pitkäikäisyytensä vuoksi, ja hän otti sen käyttöön myös viitatessaan itseensä. Koska kaikki tiesivät, että apostoli Johannes oli seurakunnan iäkkäimpiä henkilöitä, hän korjaa väärinkäsityksen vanhuutensa syystä evankeliumissaan, puhuttelee kirjeidensä vastaanottajia 'lapsiksi' (1. Joh. 2:1, 2. Joh. 4, 3. Joh. 4) ja voi esitellä itsensä pelkästään nimellä Vanhin. Kirkkoisätkin yhdistivät Johanneksen evankeliumin ja kirjeet ainoastaan apostoli Johannekseen,[14], eikä ole mitään todistetta siitä, että tekstit olisivat ikinä kiertäneet yhteenkään toiseen kirjoittajaan yhdistettyinä.[15]
Ensimmäisessä ja Toisessa kirjeessä esiintyvä korkea käsitys Jeesuksesta eli kristologia on saanut osan tutkijoista ajoittamaan kirjeet myöhäisiksi. Taustalla on kyseenalainen oletus, että Jeesus nousi seurakunnan arvoasteikolla vähitellen ylemmäs ja ylemmäs, kunnes hänestä tuli inhimillisen Messiaan ja profeetan sijasta "Jumalan Poika". Koko käsitys on historiallisesti, käsitteellisesti ja teologisesti niin virheellinen, ettei sen kumoamiseen ole tässä tilaa. Olennaista onkin huomata, ettei Paavalin kiistattomien kirjeiden kristologia ole yhtään matalampaa kuin Johanneksen kirjeiden. Johanneksen kirjeitä ei siis tarvitse ajoittaa erityisen myöhäisiksi, mutta ei myöskään aikaistaa vuoden 60 tuolle puolen.[16] Kirjeet 1 ja 2 voidaan siis ajoittaa vuosien 60–100 välille, mikäli perinteinen käsitys niiden kirjoittajasta havaitaan luotettavaksi.[17] Koska Kolmas kirje ei edusta erityistä kristologiaa, ainoastaan välin yläraja on merkitsevä.
| Luku 1 | |
| 1–8 | Vieraanvaraisuus Jumalan perhettä kohtaan |
| 9–15 | Vallankäyttö ja esikuvana toimiminen |
