Juudaksen kirje, johdanto
luotu 14.11.2023 klo 13:27
| Tekstilähteet ja teema |
| Ensimmäinen Henokin kirja |
| Kirjoittaja ja kirjoitusajankohta |
| Sisällys |
Tekstilähteet ja teema
Juudaksen kirje saattoi alun perin olla saarna tai kooste useammasta saarnasta, joka muovattiin kirjeen muotoon ja lähetettiin laajempaan levikkiin.[1] Teoksen keskeinen aihe on hajaannusta aiheuttavien valheopettajien torjuminen, ja se muistuttaa teemansa puolesta jonkin verran Pietarin toista kirjettä. Juud. 6 ja 2. Piet. 2:4 viittaavat langenneisiin enkeleihin, tosin eri sanakääntein. Sekä Juud. 9 että 2. Piet. 2:11 muistuttavat, etteivät enkelitkään rohkene herjata saatanaa. Lisäksi Juud. 17–18 mainitsee lihallisella ja jumalattomalla tiellään jatkavat pilkkaajat. Tämä muistuttaa hieman katkelmaa 2. Piet. 3:3–4, vaikka sanasto onkin erilaista.
Tutkijoiden enemmistö on sitä mieltä, että Pietarin 2. kirjeen kirjoittaja käytti Juudaksen kirjettä lähteenään. Näkemys pohjautuu oletukseen, että kirjoittaja mieluummin laajentaisi olemassa olevaa lyhyttä tekstiä kuin tiivistäisi tunnetun pitkän kirjeen omaksi lyhennelmäkseen.[2] Toiset väittävät Juudaksen kirjoittaneen kirjeensä Pietarin jälkeen ja lainaavan Pietaria, mutta on myös mahdollista, että yhteiset ilmaukset periytyvät tuntemattomasta yhteisestä lähteestä.[3]
Kumpikin kirje kyllä torjuu samaan sävyyn valheopettajien toimintamallit, mutta huolellinen vertailu tarjoaa niukasti tukea ajatukselle, että toisen kirjoittaja olisi lainannut suoraan toiselta tai edes vaikuttanut toiseen. Tekstit on voitu yksinkertaisesti laatia vuosien 65–67 välillä haastamaan antinomistinen eli lain arvovallan kieltävä harhaoppi, kun sen edustajat ovat tunkeutuneet seurakuntayhteisöihin sekoittamaan jo vakiintunutta uskonkäsitystä.[4] Kirjeen keskeinen tavoite onkin hyökätä näitä hajaannuksen aiheuttajia vastaan.
Juudaksen kirjeessä lainataan apokryfista teosta, Ensimmäistä Henokin kirjaa. Sitaatista ei käy ilmi, suhtautuuko kirjoittaja Henokin kirjaan, ikään kuin sillä olisi pyhän tekstin arvovalta, vai onko lainattu lause hänen mielestään yksinkertaisesti totta samaan tapaan kuin Pietarin 2. kirjeessä esiintyvä jälkimmäinen sananparsi (2. Piet. 2:22), jota Vanha testamentti ei tunne. Kumpi tahansa sopii hyvin yhteen juutalaisen pesher-tulkintatavan kanssa.[5]
Uuden testamentin kirjoittajat näet käyttivät tapaamiaan totuuksia avoimesti hyväkseen, olivatpa ne peräisin juutalaisista, pakanallisista tai alkuperältään epäselvistä lähteistä. Heidän kannaltaan vain kaksi kiintopistettä olivat olennaisia: Jeesus oli ylösnousemuksensa kautta osoittanut olevansa luvattu Messias ja maailman Herra, ja Vanhassa testamentissa annettu Jumalan ilmoitus oli kaiken aikaa viitannut juuri Jeesukseen.[6]
Ensimmäinen Henokin kirja
Ensimmäinen Henokin (tai Eenokin) kirja muotoutui pidemmällä aikajänteellä, alkaen toisen vuosisadan alkupuoliskolta eKr. ja päättyen ensimmäiselle vuosisadalle jKr.[7] Henok, "Aadamista seitsemäs" (1. Moos. 5:22–24), oli juutalaisten mielestä kiinnostava ja erilaisten ilmestysten välittämiseen kätevä hahmo. Jos Jumala oli "ottanut hänet luokseen" elävänä, mitä hän näki? Oppiko hän salaisuuksia? Miksi Jumala otti hänet luokseen – oliko hänellä Henokille jokin tehtävä tai sanoma välitettäväksi? Henokista oli helppo tehdä lopunaikoihin kytkeytyvien näkyteosten päähenkilö.
Apokalypsin alkuperäinen ydin kirjoitettiin ennen makkabealaiskapinan onnistumista ja siihen kuului Viikkojen apokalypsi (1 Eenok 91:12–17, 93:1–10) sekä suuria osia Vartijoiden kirjasta (6–36). Uuden testamentin tutkijoiden näkökulmasta myöhemmin laadittu osuus on kiinnostavampi – se tarjoaa näyille ja opetuksille kerronnallisen viitekehyksen laajentamalla varsin luovaan tyyliin 1. Moos. 6:1–4:ssä kuvattuja tapahtumia.
Ensimmäinen Henokin kirja oli vaikutusvaltainen teos niissä juutalaissyntyisissä piireissä, joissa apokalyptista kirjallisuutta arvostettiin, kuten Qumranissa ja varhaiskristittyjen parissa. Se, että Juudaksen kirjeessä näytään lainaavan Henokin kirjaa (Juud. 14–15) ikään kuin se olisi arvovaltainen pyhä teksti, aiheutti kaksi päinvastaista reaktiota. Toiset alkukirkon opettajat kyseenalaistivat Juudaksen kirjeen luotettavuuden, muutamat taas tulkitsivat, että myös Henokin kirjaa tulisi pitää arvossa.
Kirjoittaja ja kirjoitusajankohta
Juudaksen kirje ja sitä muistuttava Pietarin 2. kirje on usein haluttu ajoittaa vuosien 80–130 väliin, mutta ideologiansa ja sanastonsa puolesta molemmat muistuttavat Qumranin tekstejä ja muiden ensimmäisen vuosisadan juutalaisten toisinajattelijoiden kirjoituksia. Niissä korostuvat vahva apokalyptinen näkökulma, opetus enkeleistä ja eettinen dualismi, joiden vuoksi tutkijat ovat alkaneet avautua varhaisemmalle ajoitukselle ja ajatukselle, että molemmat kirjeet ovat syntyneet juutalaiskristillisessä ympäristössä.[8]
Kirjeen keskeinen sanoma on suunnattu seurakuntaan tunkeutuneita valheopettajia vastaan. Kirjoittaja esittäytyy Juudaaksi, "Jaakobin veljeksi". Tämä erikoinen ilmaus edellyttää, että vastaanottajat tietävät ilmiselvästi, kenestä Jaakobista on kyse. Tavallisesti ainoastaan Jaakob Sebedeuksen poika ja Jeesuksen velipuoli Jaakob mainitaan ilman mitään selvennystä tai lisänimeä. Siksi on lähes varmaa, että kirjoittaja tarkoittaa jompaakumpaa näistä kahdesta – todennäköisemmin jälkimmäistä, sillä vain Jeesuksen velipuolella, Jerusalemin seurakunnan johtajalla (Ap. t. 15:12–21, Ap. t. 21:18) tiedetään olleen Juudas-niminen veli.[9]
Juudaaksi esittäytyvä kirjoittaja olisi siis myös Jeesuksen velipuoli, mutta hän kutsuu itseään nöyrästi "Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi".[10] Jeesuksella oli Jaakobin lisäksi muitakin velipuolia (Matt. 13:55, Mark. 6:3), jotka toimivat johtotehtävissä juutalaiskristillisen seurakunnan parissa. Keisari Domitianus teloitti nimeltä mainiten juuri Juudaksen lapsenlapset, jotka tuossa vaiheessa kaitsivat Jerusalemin seurakuntaa.[11] Mutta kirjoittiko kirjeen todella Juudas vai joku hänen nimissään?
Tutkimuksen piirissä on argumentoitu, että Pietarin 2. kirje lainaa materiaalia Juudaksen kirjeestä, eikä Pietarin veroinen apostoli siteeraisi tällaista vähäpätöistä henkilöä. Tästä päätellään, että Pietarin 2. kirje on hänen nimiinsä pantu väärennös – mutta yhtä hyvin voidaan ajatella, että Juudas todella tunnettiin "Herran veljenä" ja hänen kirjeensä oli kaikkea muuta kuin vähäpätöinen. (Jos Juudas oli niin mitätön henkilö, on vaikea nähdä, miksi salanimellä kirjoittaja valitsisi hänet eikä jotakuta merkittävämpää ja arvovaltaisempaa hahmoa.)[12] Kirjallisuuden historia tuntee myös lukuisia esimerkkejä siitä, että huomattavat kirjailijat lainaavat huonommin tunnettujen teoksia.[13]
Sivuhuomiona on mainittava, ettei Pietarin 2. kirjeen autenttisuuden kiistämiseen ole erityisen hyviä syitä, vaikka sen tyyli poikkeaakin Pietarin 1. kirjeestä. Toisessa kirjeessä ei mainita kirjuria, joten kenties Pietari itse kirjoitti tällä tavoin ilman Silaksen (1. Piet. 5:12), Luukkaan tai Markuksen apua. Kielen puolesta kirjeellä vaikuttaa olevan heprealainen tausta: Vanhaa testamenttia lainatessaan (2. Piet. 2:22) kirjoittaja poikkeaa Septuagintan kreikankielisestä sanamuodosta ja näyttää kääntävän sananlaskun 26:11 suoraan hepreasta.[14].
On toinenkin peruste kiistää, että Juudas olisi kirjoittanut tämän nimiinsä pannun kirjeen: galilealainen rakentajan poika ei kykenisi käyttämään näin hienoa kreikkaa. Sopii kuitenkin odottaa, että Juudaksen kielitaito kehittyi vuosikymmenten mittaan hänen toimiessaan Jerusalemin seurakunnassa ja kiertävässä saarnatoimessa (1. Kor. 9:5). Myös kirjurit, joita kirjeiden laatimisessa hyödynnettiin, vaikuttivat sanellun tekstin lopulliseen muotoon.
Toisaalta Juudaksen kirjeessä esiintyvä tapa käyttää juutalaisia kirjoituksia puhuu aitouden ja juutalaisten juurten puolesta. Se näet vastaa enemmän heprealaista tekstiä kuin kreikankielistä käännösraamattua eli Septuagintaa. Esimerkiksi jae 12, joka viittaa sananlaskuun 25:14 sanoihin "pilviä ja tuulta ilman sadetta", ei vastaa Septuagintan sanamuotoa. Jae 13 puhuu rajuista aalloista, jotka nostavat häpeänsä vaahtoa. Se lainaa hepreankielistä jaetta Jes. 57:20, joka puuttuu Septuagintasta.[15]
Lisäksi kirjoittaja on hyvin perehtynyt Ensimmäiseen Henokin kirjaan ja Raamatun ulkopuoliseen traditioon Kainista, Bileamista ja Mooseksesta, joiden tuntemista hän odottaa myös kirjeensä vastaanottajilta. Mitään näistä ei liiemmin tunnettu Israelin tai juutalaisyhteisön ulkopuolella. Kirjoittaja on Qumranin juutalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että Israelin pyhät kirjoitukset puhuvat viimeisistä päivistä ja toteutuvat erityisellä tavalla hänen oman yhteisönsä ja sen vastustajien elämässä – yhteisö vain on eri.[16]
Kirjeen laatija voi siis mainiosti olla Jeesuksen velipuoli, mutta ajoituksen kannalta on ikävää, ettei hänen kuolinaikaansa tiedetä. Kuten edellä todettiin, historiallisissa lähteissä mainitaan, että keisari Domitianuksen vainoissa teloitettiin Juudaksen lapsenlapset. Se, ettei samalla kerrota Juudasta itseään surmatun, viittaa siihen, että tässä vaiheessa hän oli jo menehtynyt. Koska Domitianuksen hallituskausi päättyi vuonna 96, Juudaksen kirjettä ei tulisi ajoittaa tätä myöhemmäksi[17], ja todennäköisesti se on varhaisempi.
Myöhäistä ajoitusta on perusteltu sillä, että Juudas käyttää sanaa usko kuvaamaan puolustettavaa oppia, ei niinkään Jeesuksen uskollisuutta meitä kohtaan tai meidän uskollisuuttamme häntä kohtaan, kuten Paavali tekee. Jakeessa 3 mainittu "pyhille kertakaikkisesti annettu usko" nähdään viittauksena muuttumattomaan oppikokoelmaan, jollaista ei muka voinut olla olemassa ennen vuotta 70.
Itse asiassa Paavalikin käytti usko-sanaa tällä tavoin omissa kirjeissään (Gal. 1:23, Fil. 1:27). Jo 50-luvulla hän puhui (esim. 1. Kor. 15:3–5) saamastaan perimätiedosta, uskon ytimestä, jonka hän pyrki välittämään luotettavasti eteenpäin.[18] Juudaksen ei tarvitse tarkoittaa mitään tämän laajempaa ja syvempää oppikokoelmaa. Myöhempään ajoitukseen tähtäävä päättely liioittelee käytetyn ilmauksen jäykkyyttä, mutta toisaalta aliarvioi, kuinka tärkeä apostolinen traditio oli ensimmäisille kristityille.
Myöhäistä ajoitusta on tarjottu myös jakeiden 17 ja 18 perusteella. Tällöin tulkitaan, että apostolit ovat jo kuolleet ja nyt seurakunnassa joudutaan elämään vain heitä muistellen. Kyse on kuitenkin siitä, että Juudas pyytää lukijoitaan muistamaan opetusta, jonka apostolit aiemmin toivat perustaessaan seurakunnan. Käytännössä hän siis olettaa, että yleisö, jolle kirjettä luetaan, voi henkilökohtaisesti muistaa kuulleensa samat totuudet apostolien suusta. Juudaksen kirje on siis kohdistettu apostolien kautta kääntyneille kristityille, ei jollekin myöhemmälle sukupolvelle,[19] ja kirje saattaa hyvin olla aidon Juudaksen kynästä lähtöisin.
Muilta osin kirje ei edusta vasta toisen vuosisadan alkuun liittyviä piirteitä. Sen apokalyptinen odotus ei osoita laantumisen merkkejä eikä Juudas vetoa vakiintuneeseen seurakuntarakenteeseen tai viranhaltijoihin, joiden tulisi taistella paikkakunnalle saapuneita valheopettajia vastaan.[20] Myöskään ideologiset vastustajat eivät auta ankkuroimaan kirjettä tietylle vuosikymmenelle. Kirje on kirjoitettu riittävän myöhään, jotta harhaoppisista opettajista on ehtinyt muodostua vakava ongelma.[21] Kuitenkin vastaavia valheita levitettiin Paavalin kirjeiden perusteella jo 50-luvun Korintossa.[22]
Kirkkoisä Tertullianus katsoi Juudaksen kirjeen kuuluvan kaanoniin.[23] Origenes sanoo kirjeen olevan Herran veljen kirjoittama ja sisältävän lyhyydestään huolimatta "taivaallisen armon sanoja".[24] Nykytutkijoista poiketen Martti Luther piti Juudaksen kirjettä tiivistelmänä Pietarin 2. kirjeestä eikä päinvastoin.[25] Kirje oli Lutherista epäilyttävä, koska se sisälsi historiaa ja opetusta, jota muut pyhät kirjoitukset eivät mainitse (Juud. 9,14–15), mutta ennen muuta siksi, ettei se hän mielestään sisältänyt saarnaa Kristuksesta, joka oli kaikkein tärkein pyhien kirjoitusten aihe.[26]
Onko asia todella näin? Uppoudu seuraavaksi itse tekstiin.
| Luku 1 | |
| 1–4 | Taistelkaa uskon puolesta |
| 5–16 | Valheen opettajat |
| Kaanonin ulkopuoliset viittaukset | |
| 17–25 | Jumalan pelastava voima |
