Kristillistä pelastuskäsitystä on historian saatossa sekä ylistetty että parjattu. Erityisen mylläkän keskelle on joutunut ajatus, että Jeesus kuoli syntisten puolesta ja sovitti heidän rikoksensa.
Hinduajattelija Mahatma Gandhi toteaa arvostaen: ”Mies, joka oli täysin viaton, tarjoutui uhriksi toisten – myös vihollistensa – etua ajatellen ja asettui maailman lunnaiksi. Se oli täydellinen teko.”[1] Uusateismin äänitorvi Richard Dawkins taas luonnehtii sovitusoppia ”häijyksi, sadomasokistiseksi ja vastenmieliseksi”, koska Jumala ei kyennyt antamaan anteeksi ilman ihmisuhria;[2] Christopher Hitchens kutsuu ajatusta ”täysin moraalittomaksi”, koska henkilö ei voi ottaa toisen syyllisyyttä kannettavakseen tai suostua rangaistavaksi toisen sijasta.[3]
Kristillisen pelastuskäsityksen solvaaminen menee kuitenkin ohi maalin, mikäli oppi Jeesuksen sovituskuolemasta käsitetään väärin. Usein se käsitetään väärin siksi, että kristityt ensin esittävät sen väärin – tai ainakin puutteellisesti, jolloin kuulija jää puolitiehen. Alla on lueteltu kolme seikkaa, jotka ovat aivan keskeisiä Jeesuksen suorittaman sijaissovituksen ymmärtämisen kannalta. Huomioni perustuvat Jefferyn, Oveyn ja Sachin teokseen Pierced for Our Transgressions: Rediscovering the Glory of Penal Substitution.
Syyllinen on yhteydessä Kristukseen
Länsimaiselle oikeusjärjestelmälle sijaisen suorittama hyvitys ei ole täysin tuntematon tai vieras ajatus. On esimerkiksi mahdollista maksaa toisen henkilön saama ylinopeussakko. Sen sijaan vankilatuomion suorittaminen raiskaajan puolesta tai teloitetuksi tuleminen murhamiehen asemesta ei meillä onnistu. Tällaisissa tapauksissa ihmisen syyllisyyden katsotaan kuuluvan hänelle itselleen.
Niinpä meistä vaikuttaa siltä, että Jumala syyllistyy epäoikeudenmukaisuuteen, jos hän päästää syyllisen kiipelistä rangaistuaan viatonta sijaiskärsijää. Sijaisen vapaaehtoisuus ei muuta tilannetta ratkaisevasti erilaiseksi.[4] Olennaista onkin huomata, että sijaissovitusoppi ei edusta tällaista irvikuvaa. Se ei ”esitä syyllisyyden siirtyvän kahden toisiinsa liittymättömän henkilön välillä.”[5]
Lunastetut, joiden sijasta Jeesus on kuollut, ovat näet niin kytkeytyneitä heitä edustavaan sijaiseen, että Jeesuksen kuolema ja elämänsä tulevat heidän omikseen, kun taas heidän syntinsä tulevat hänen omikseen (Room. 6:3–13). Kaiken, minkä Kristus teki edustajanamme, me teimme myös olemalla ”hänessä”.[6]
Ottamatta huomioon Kristuksen ja hänen omiensa välillä vallitsevaa olennaista yhteyttä ei kristillistä oppia sijaiskärsimyksestä voi ymmärtää oikein. Koska julistajat usein unohtavat mainita asiasta, kuulijoiden kokema epäoikeudenmukaisuus jää käsittelemättä. Kun ajatus muotoillaan täsmällisesti, Jumala ei rankaise Jeesusta jonkun toisen synneistä; hän rankaisee tätä synneistä, jotka ovat tulleet aidosti hänen synneikseen, koska hän on hengellisesti yhdistynyt niihin, jotka lunastaa. Samaan aikaan me syylliset olemme osallisia hänen kokemastaan rangaistuksesta joutumatta samalla tuhoon.
Sijainen on juuri loukattu Jumala itse
Kristinuskon opetusta sijaiskärsimyksestä on verrattu vihaisten ja kostonhimoisten pakanajumalien toimintaan ja kutsuttu halventavasti ”kosmiseksi lasten kaltoinkohteluksi”.[7] Moni keskeinen seikka on kuitenkin niin toisin, ettei kritiikki osu kohteeseen.
Ensiksikin Jumalan viha ei ole ”räiskyvää ja ailahtelevaa pakanajumalten oikuttelua”, vaan yksinomaan pahuuden herättämää. Hän ei polta päreitään siksi, että hänellä on huono päivä – hän vihastuu ainoastaan siksi, että me syyllistymme moraalisiin rikoksiin. Myöskään mahdollisuutta sovitukseen ei tarjoa tai laadi ihminen, vaan Jumala itse – ja sovitusuhriksi asettuu niin ikään Jumala itse.[8]
Kokonaiskuvan hahmottamiseksi vielä yksi seikka on pantava merkille. Mikä tai kuka on rikoksemme kohde? ”Tottelemattomuus [moraali]lakia kohtaan on tottelemattomuutta itse Jumalaa kohtaan. Synti ei ole jonkin abstraktin moraalinormiston rikkomista, vaan loukkaus Jumalan pyhää luonnetta vastaan.”[9]
Kun ihmiset yrittävät saada selkoa sovitusopista tai selittää sitä toisille, he tuovat yleensä siihen liian monta ulkopuolista ja asiaankuulumatonta elementtiä. Niinpä tilanne vaikuttaa helposti siltä, että jossain on jokin irtonainen lakikokoelma, jonka rikkominen suututtaa Jumalan. Kaikki näyttää ratkeavan sillä, että joku ulkopuolinen Pelastaja astuu lainrikkojien ja kiukkuisen Jumalan väliin. Ei siis ole ihme, jos oppi alkaa kuulostaa epäoikeudenmukaiselta. Todellisuudessa on kaiken aikaa kyse yksinomaan Jumalasta.
Jumala ei ole vihainen siksi, että joitakin mielivaltaisia lakeja on rikottu ja nyt jonkin yhtä mielivaltaisen ”oikeudenmukaisuuden” vaatimukset on täytettävä ennen anteeksisaamista. Molemmat virtaavat suoraan Jumalan olemuksesta: olemme loukanneet itseään Jumalaa ja hylänneet hänet itsensä. Tässä tilanteessa jonkinlaisen ad hoc -anteeksiantamuksen odottelu on kuin pyytäisi saada tulla Jumalan läsnäoloon samalla, kun juoksee täyttä vauhtia päinvastaiseen suuntaan.
Korjatakseen tilanteen Jumala käytännössä uhraa oman kunniansa meidän pelastamisemme vuoksi. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että lähetti jonkun muun” ei ole millään lailla mielekäs tapa tulkita jae Joh. 3:16; siispä Jeesuksen täytyi olla Jumala itse. Ei pitäisi olla millään lailla mahdotonta hyväksyä ajatusta, että Jumala antaa anteeksi törkeitä, loukkaavia rikoksia kantamalla itse niiden aiheuttaman vahingon. Ja katsoessaan Jeesuksen kuolemaa jokainen voi nähdä, kuinka törkeistä rikoksista pohjimmiltaan on kysymys.
Jokainen analogia jää väistämättä vajaaksi
Jeffery, Ovey ja Sach huomauttavat, että usein kritiikki kohdistuu johonkin sijaissovitusopin havainnollistukseen.[10] Käsiteltyään muutamia (naurettavan epäoikeudenmukaisia ja julmiakin) tarinoita he myöntävät, että niissä todella on vakavan väärinkäsityksen vaara. Myös D. A. Carson toteaa: ”Kun puhtaasti inhimillisten oikeusistuinten käsitteillä yritetään väkisin kuvata näitä ainutlaatuisen jumalallisen todellisuuden piirteitä, on väistämättä luvassa vääristymiä.”[11]
Paraskaan valaiseva esimerkki ei ikinä vastaa todellisuutta kaikilta osin. Ellei ongelmaa tunnista ja käsittele asianmukaisesti, juuri eroavaisuudet esimerkin ja todellisuuden välillä saattavat johtaa yleisöä harhaan.[12] Kirjoittajakolmikko ei torju havainnollistavien kertomusten käyttöä kokonaan. Opettajien ja evankelistojen tulisi pikemminkin aina verrata käyttämiään havainnollistuksia seitsemän tärkeän kohdan luetteloon, jotta huomaisivat niissä mahdollisesti piilevät sudenkuopat.[13]
Kun yritetään auttaa asiaan vihkiytymätöntä, kristityksi kääntymätöntä henkilöä ymmärtämään Jeesuksen kuoleman merkitys, uppoudutaan harvoin käyttämään syvällistä teologista kieltä. Kaikkein useimmin päädytään esittämään havainnollistava tarina tai vertaus. On äärimmäisen tärkeää oivaltaa, kuinka vakavien väärinkäsitysten tai väärinesitysten vaara niihin liittyy. Nyt pyritään näet havainnollistamaan aivan ainutlaatuista tapahtumaa.
Vielä yksi seikka on syytä panna merkille. Kuulijat saattavat olla vihamielisiä kristillistä oppia kohtaan, mutta tyhmiä he harvoin ovat. Opettajien ja evankelistojen on hyvä itse selittää yleisölleen, mitä sijaissovituksen totuuksia esitetty tarina kuvaa verrattain totuudenmukaisesti ja mitkä näkyvät vääristyneessä valossa. Jos kuulija huomaa, että kristitty näkee ja hylkää itsekin kertomustensa ilmiselvästi epäoikeudenmukaiset ja julmat elementit, itse oppi voi muuttua helpommin sulavaksi.
[1] M. K. Gandhi, Non-Violence in Peace and War, Volume II (Navajivan Publishing House, 1948), 166.
[2] Richard Dawkins, The God Delusion (Mariner Books, 2008), 253.
[3] Christopher Hitchens, God Is Not Great: How Religion Poisons Everything (Twelve, 2009), 209.
[4] Steve Jeffery, Mike Ovey ja Andrew Sach, Pierced for Our Transgressions: Rediscovering the Glory of Penal Substitution (Nottingham, England: InterVarsity Press, 2007), 242.
[5] Em. teos, 243.
[6] Em. teos, 244.
[7] Em. teos, 228, tiivistetty.
[8] Em. viite, tiivistetty.
[9] Em. teos, 302.
[10] Em. teos, 329–331.
[11] D. A. Carson, ‘Atonement in Romans 3:21–26: “God Presented Him as a Propitiation’”, teoksessa C. E. Hill and F. A. James III (toim.), The Glory of the Atonement (Downers Grove, IL: IVP; Leicester: Apollas, 2004), 119–139 (s. 132). Siteerattu teoksessa Jeffery et al., Pierced, 331.
[12] Jeffery et al., Pierced, 332, tiivistetty.
[13] Em. teos, 333–335, tiivistetty.