Jumalan ilmoitus ja tieteen löydöt

Toisinaan väitetään, että Jumala voisi todistaa olemassaolonsa yksinkertaisella tavalla. Hän olisi voinut tallettaa Raamattuun sellaista tieteellistä tietoa, jota ihmiset eivät aiemmin tunteneet. Miksei Mooses tai Jesaja kertonut protoneista, mustista aukoista tai deoksiribonukleiinihapposynteesistä? Silloin voisimme – länsimaisen tieteen ansiosta tietenkin – todeta, että muinaisten paimentolaistarujen sijaan Israelin pyhät tekstit ovat tosiaan yliluonnollisen viisauden kyllästämiä.

Odotus on sinänsä ihan ymmärrettävä – länsimaisen, luonnontieteellisen maailmankuvan kasvatin näkökulmasta. Ateistin on helppo sanoa, että kyllä minä ainakin vakuuttuisin, jos luomiskertomuksessa puhuttaisiin atomeista. Ajatuksessa on kuitenkin useita käytännön ongelmia.

Turhaa vai tärkeää?

Raamatun kirjoitusten ensimmäiset kuulijat (lukijoita oli vähänlaisesti) olivat heprealaisia paimentolaisia ja maanviljelijöitä, jotka päivästä toiseen yrittivät pysytellä hengissä naapurikansojen ja luonnonvoimien ristipaineessa. Ymmärrettävistä syistä heitä kiinnosti hyvin vähän mikään, mikä ei ylläpitänyt tai edistänyt heidän arkista suhdettaan toisiin ihmisiin, ympäröivään luontoon ja Jumalaan. Pyhät kirjoitukset toimivat liittosopimuksena heidän ja sen Jumalan välillä, joka omisti Israelin maan.

Ensimmäinen ongelma tieteellistä triviatietoa koskevassa toivomuksessa onkin juuri tässä. Kirjoitusten alkuperäisten vastaanottajien tulisi toisaalta pitää tarinoita protoneista ja mustista aukoista tarpeellisina ja arvokkaina – siis niin tarpeellisina ja arvokkaina, että he kunnioittavat, säilyttävät ja kopioivat niitä vuosisatojen ajan – vaikka ne ovat heidän tavallisen elämänsä kannalta epäkäytännöllisiä ja täysin hyödyttömiä.

Rituaalisäädökset kielletyistä ruoka-aineista ja uhrieläimistä vaikuttavat meidän näkökulmastamme turhilta, mutta ne sentään säätelivät israelilaisten suhdetta liiton solmineeseen Jumalaan. Epämääräinen puhe siitä, kuinka Jumala loi alussa ”pienet pallot” tai ”kaukaiset pimeät jättiläiset”, olisi ollut heille turhaa ja arvotonta.

Muinaisissa teksteissä käytetyt käsitteethän eivät nimittäin lainkaan vastaisi 2000-luvun tieteilijöiden valitsemia käsitteitä protoni tai musta aukko. Miksi vastaisivat? Jälkimmäiset ovat syntyneet tieteen historian aikana erilaisten havaintojen ja mallien laatimisen pohjalta. Muinaisheprean sanastossa taas on vajaat 7 000 varsin käytännöllistä ja arkista sanaa. Protonien tai mustien aukkojen kuvaileminen niitä käyttäen niin yksityiskohtaisesti, että entiteetit voisi tunnistaa, on varsin haastavaa.

(Jos lukija miettii, miksi Jumala rajoitti ilmoituksensa pronssikauden israelilaisten sanastoon, hän voi pohtia, kuinka itse hyötyisi siitä, että Jumala puhuisi hänelle käsitteillä, jotka ymmärretään vasta 3 000 vuotta myöhemmin).

Hämärien höpinöiden todistusarvo

Tärkeysongelman kääntöpuoli on siinä, että tämän yliluonnollisen tieteellisen ilmoituksen pitäisi ollakin riittävän epäselvää. Jos tieto näet on alusta saakka selvää ja ymmärrettävää, siitä tulee keskeinen osa muinaisen Israelin maailmankuvaa. 1800-luvulle saavuttaessa tämä ”ällistyttävä tieteellinen knoppitieto” on jo juurtunut kansanviisauden asemaan, eikä kukaan pidä sen alkuperää mitenkään jumalallisena.

Käytännössä ilmiön voi helposti todentaa, kun tarkastelee toista ennenkuulumattoman ilmoituksen osa-aluetta: moraalia. Omana aikanaan vaikkapa Vanhan testamentin säädökset velkaorjuudesta ja rangaistusten rajoittamisesta olivat mullistavia edistysaskelia, jos niitä vertaa ympäröivien kansojen käytänteisiin. Myöhemmin Jeesus nosti ihmisarvon ja lähimmäisenrakkauden aivan uudelle tasolle.

Jos olisimme eläneet Sumerissa, Assyriassa tai Kanaanissa, juutalaisten Jumalan moraali ei olisi ollut meistä kammottavaa, vaan nössöä. Mutta koska nämä arvot vakiintuivat osaksi juutalais-kristillistä ajatusmaailmaa, jokainen pitää moraalista ”tietoaan” itsestäänselvyytenä – jopa arvostelee Mooseksen lakien barbaarisuutta. Näin kävisi joka kerta, kun jumalallinen ilmoitus assimiloituu sisään kulttuuriin.

Kreikkalainen Demokritos esitti aikoinaan, että kaikki aine koostuu jakamattoman pienistä osasista. (Nimi atomi on juuri tästä peräisin.) Osoittiko hän näin omaavansa yli-inhimillistä viisautta? Useimmat ajattelisivat, että Demokritoksen käsitys oli vain hieman onnekkaampi arvaus kuin Empedokleen oletus, että kaikki koostuu maasta, vedestä, tulesta, ilmasta ja eetteristä, joita on sekoitettu sopivissa suhteissa. Pienet hiukkaset eivät varsinaisesti hämmästyttäneet ketään, kun ne vihdoin löydettiin kokeellisesti.

Vaatimus ennenkuulumattomasta tieteellisestä tiedosta on myös anakronistinen ja itsekeskeinen. Tarinat protoneista ja mustista aukoista eivät nimittäin todista kenellekään mitään Jumalan ihmeellisestä tiedosta, ennen kuin ne löydetään. Jälkiviisaasti niistä on helppo ajatella vakuuttuvansa.

Mutta kuvitellaanpa, että Raamatussa mainitaan ohimennen arvoituksellinen blorgh, joka löydetään vasta 2300-luvulla. Millaiselta teksti näyttää miljoonista lukijoista kaikkina havaintoa edeltävinä vuosisatoina ja -tuhansina? Samalta kuin meidän tiedesanastomme näyttäisi 200-luvulla eKr. – oudolta hörhöilyltä. (Niinhän yleisesti suhtaudutaan myös Raamatun ennustuksiin tulevista tapahtumista.)

Lisäongelman tuo tietenkin se, että muinaistekstin pitäisi käyttää olennaisesti samankaltaisia käsitteitä kuin 2300-luvun tutkijat tulevat käyttämään löytäessään blorghin. Muuten tekstin yhdistämistä löydökseen väitettäisiin keinotekoiseksi ja vääristeleväksi.

Tapausesimerkki: ”Alussa Jumala loi maailman”

Vakuuttuvatko ihmiset tosiaan Raamatun yliluonnollisesta alkuperästä, kun se ennakoi tieteellisiä havaintoja? Asiaa voi tarkastella kirjakokoelman ensimmäisen lauseen valossa. Kreikkalais-roomalainen kulttuuri, jonka ajattelu vaikutti länsimaissa pitkälle keskiajan ja valistuksen yli, piti kosmosta ikuisena. Länsimaisen luonnonfilosofian ja luonnontieteen vakiintunut käsitys 1900-luvun alkuvuosiin saakka oli se, että maailmankaikkeus oli aina ollut olemassa.

Vanhan testamentin ensimmäinen jae oli erikoinen jopa maailmanuskontojen parissa: sen mukaan koko maailma alkoi kerran, ja alkuunpanija oli Jumala. Tekstiä pidettiin, kuten usein nykyäänkin, pelkkänä alkeellisten ja taikauskoisten paimentolaisten tarustona.

Tilanne muuttui, kun astronomi Edwin Hubble 1920-luvulla havaitsi galaksien loittonevan toisistaan ja Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria 30-luvulla teki aika-avaruudesta dynaamisen, vaikkei hän olisi niin halunnutkaan. Alkoi vaikuttaa siltä, että maailmankaikkeudella olikin alku – juuri niin kuin Raamattu oli aina opettanut. Agnostikkoprofessori, NASA:n astronomi ja fyysikko Robert Jastrow tunnetusti luonnehti tilannetta näin:

”Tieteilijälle, joka on elänyt järjen voimaan uskoen, tarina päättyy kuin painajainen. Hän on kiivennyt tietämättömyyden vuorille aikeissa valloittaa korkein huippu — ja kun hän kömpii viimeisen kallioreunaman yli, häntä tervehtii joukko teologeja, jotka ovat istuneet siellä vuosisatoja.”

Vakuuttuivatko kaikki epäilijät nyt siitä, että Raamattu oli Jumalan ilmoitusta? Eivät. Filosofisesti vastahakoiset fyysikot haastoivat havainnot ja vastustivat ankarasti ajatusta kosmoksen alkamisesta – se kun herätti ikävän kysymyksen siitä, kuka alun aiheutti. Silti kokeellinen tutkimus on toistuvasti vahvistanut alkuräjähdysmallin, jonka mukaan aine, energia, tila ja aika ilmestyivät olemaan rajallisessa menneisyydessä.

Jotkut toki vakuuttuivatkin. Yksi viime vuosisadan merkittävin kokeellinen astronomi, agnostikko ja materialisti Allan Sandage, totesi (konferenssissa v. 1985):

”Todisteet viittaavat tässä tapahtumaan, jota voi kutsua ainoastaan yliluonnolliseksi. Minun on nyt muutettava puhtaasti materialistisen ja rationalistisen tieteilijän näkemystäni ja todettava, että tämä yliluonnollinen tapahtuma antaa ainakin jonkin verran syytä uskoa, että maailmankaikkeus ilmentää suunnittelua.”

Toisaalta tiedämme, että Stephen Hawking koetti kiertää singulariteetin alun vetoamalla imaginaariseen aika-akseliin, Lawrence Krauss selostaa, miten kvanttimekaniikan lait saavat asioita ilmestymään ”tyhjästä” ja Tieteen kuvalehti julkaisee harva se viikko otsikon, joka kyseenalaistaa alkua edellyttävän standardimallin luotettavuuden – yleensä sekalaisiin spekulaatioihin nojaten.

Kaikki eivät siis lankea maahan kasvoilleen, kun Raamattu vain kertoo jotain, minkä tiede myöhemmin havaitsee.

”Joko ollaan perillä?”

Asiassa on vielä neljäs ongelma: tiede ja sen käsitykset muuttuvat koko ajan.

Tällä hetkellä näyttää toki siltä, että Raamattu vahvistaa maailmankaikkeuden alun siinä missä parhaat tieteelliset päätelmätkin. Entä jos sadan vuoden kuluttua alkuräjähdysmalli osoittautuu virheelliseksi? Tulevaisuuden tieteilijä ei tietenkään voisi enää pitää kirjaa luotettavana tai uskoa sen tietojen jumalalliseen alkuperään.

Kääntäen voidaan kuvitella, että sadan vuoden kuluttua naturalistinen evoluutioparadigma menettää kuristusotteensa biologisista tieteistä. Tutkijoiden enemmistö ilmaiseekin avoimesti kasvavan huolensa siitä, että aidosti uutta informaatiota ei synny painovirheistä edes parhaat erehdykset poimimalla, eivätkä monet solutason rakenteet voi kehittyä yksinkertaisemmista muodoista asteittain. Taustalla näyttääkin vääjäämättä olevan suunnittelu.

Tässä jälkimmäisessä tilanteessa Raamattu, joka on tämänhetkisten valistuneiden luulojemme valossa ”vain naurettava paimentolaistaru luomisesta”, muuttuisi uskottavaksi – mutta vasta tulevaisuudessa. Totta se on silti jo nyt, koska todellisuus ja totuus eivät muutu – vain käsityksemme niistä parantuvat.

Varsinainen dilemma onkin tämä: missä historiallisessa tilanteessa on oikeutettua arvioida, että nyt meillä on vihdoin hallussamme tieteen viimeinen sana todellisuudesta? Nyt se ei enää tule muuttumaan – tiedämme riittävästi, mutta emme tule koskaan tietämään olennaisesti enemmän. Tätä tietämystähän Raamatun kuvausten on näet vastattava, jos se on Jumalan ilmoitusta.

Tieteen historian aikana ylimielisiä lausuntoja lopullisesta totuudesta on toki esitetty, mutta todellisuudessa tilanne on yhä saavuttamatta. Älyllinen nöyryys sen edessä, kuinka vähän maailmankaikkeudesta lopulta tiedämme, tuppaa aina Jumalasta puhuttaessa jäämään korulauseiden tasolle. Silloin tiedämme tarpeeksi ja erehtymättä – kulttuurihistoriasta sen, että Jumala on vain kopio kanaanilaisten jumalista; fysiikasta sen, ettei ihmeitä voi tapahtua; neurotieteistä sen, ettei sielua voi olla olemassa; ja biologiasta sen, ettei Luojaa ole.

Johtopäätös

Liian täsmällisten ja esoteeristen tieteellisten totuuksien julistaminen ennakkoon olisi Jumalan näkökulmasta kovin huono strategia todistaa olemassaoloaan: vasta vuonna 2300 vahvistuva, odottamaton väite johtaisi kaikkia aiempia tieteilijöitä epäilemään hänen Kirjoitustensa luotettavuutta.

Lisäksi nämä epäkäytännölliset ja hyödyttömät tiedot olisi säilytettävä ja kopioitava vuosisatojen halki – siitä huolimatta, että ihmiset pitäisivät niitä turhina tai jopa virheellisinä niiden vahvistumiseen saakka. Kielellisen ilmaisun olisi oltava riittävän epäselvää estämään tiedon muuttuminen banaaliksi kansanviisaudeksi, mutta riittävän täsmällistä, jotta tekstin voisi aidosti tunnistaa puhuvan ilmiöstä. Tulkintaa ei tulisi voida panna lukijan mielikuvituksen tai vääristelyn tiliin.

Olemassaolonsa ja voimansa todistamiseen Jumalalla lienee tehokkaampiakin tapoja. Maailmankaikkeuden luominen ja hienosäätäminen on epäilemättä yksi; moninaiset täsmälliset ihmeteot historian saatossa toinen. Niistä vähäisin ei ole Jeesuksen herättäminen kuolleista – se kun samalla kumoaa oikeuden tuomion ja vahvistaa kaiken, mitä mainittu Jeesus opetti hänestä.