(Meemilaakson tarinoita -sarja arvioi ateistisia meemejä, jotka kiertävät sosiaalisessa mediassa.)
Kysypä miltä uskonnolta tahansa, niin lopputulos on sama: jokainen niistä katsoo olevansa oikeassa. Muiden uskontojen kannattajat ovat tietenkin raskaasti erehtyneet – voi poloisia. Eivät tiedä tarpeeksi, eivät ole mietiskelleet riittävästi, eivät vain ymmärrä ilmiselvää totuutta tai eivät ole saaneet osakseen Jumalan valintaa. Onneksi minä olen yksi niistä, jotka uskovat oikeaan asiaan!
Jälkimodernin pluralismin näkokulmasta asenne on liian ahdasmielinen. Todellisuudessa kaikki ovat oikeassa – tai siis kaikki ne mukavat uskonnot, jotka antavat sinun ajatella ja uskoa mitä huvittaa. (Ikävät ahdasmieliset uskonnot ovat tietenkin väärässä. Mutta sinä et jollain nyrjähtäneellä logiikalla ole ahdasmielinen suhtautuessasi niihin tällä tavoin…)
Ateisti näkee tilanteen täysin päinvastoin. Kuinka todennäköistä on, että juuri sinun uskontosi on oikeassa ja kaikki muut väärässä? Miksi oheisen meemin valkoinen tiplu olisi millään tavoin etuoikeutettu? Eikö ole verrattain ilmeistä, että uskonnot ovat paitsi ylimielisiä, myös kaikki väärässä?
Eipä tietenkään.
Miksi vain uskonnot?
Havainnekuva on laadittu vinoutuneella tavalla, joka suosii ateistin omaa kantaa. Kuvan visuaalinen voima korostaa taitavasti vaikutelmaa, että on naurettavaa kuvitella olevansa yksinään oikeassa samalla, kun leimaa muut erehtyneiksi.
Vaan entäpä, jos ei tarkastellakaan kapeasti vain ”uskontoja” – vaan ylipäänsä todellisuuskäsityksiä tai niitä kannattavia henkilöitä? Silloin käy ilmi, että ateisti on täysin samassa veneessä, jolla seilaamisesta hän pilkkaa uskontojen edustajia.
Onhan näet selvää, että ateisti katsoo oman jumalattoman todellisuuskäsityksensä olevan oikea, kun taas uskontojen edustamat, monenkirjavat todellisuuskäsitykset ovat ratkaisevalla tavalla väärässä. Pata siis soimaa kattilaa.
Ja jos argumentoidaan todennäköisyyksistä käsin, kuinka luultavaa on, että ateistit yksinään olisivat oikeassa – varsinkin, kun verraton enemmistö ihmisistä ympäri maailman on historian aikana vakuuttunut siitä, että jonkinlaisia jumalolentoja on olemassa ainakin yksi? Tilastollinen argumentti ei ole alun perinkään kovin luja, mutta tässä tilanteessa se kääntyy pahasti esittäjäänsä vastaan.
Ovatko toiset ”väärässä”?
Toinen ongelma on, että todellisuudessa kovin harva henkilö tai uskonto asennoituu kuvan esittämällä tavalla. Entinen ateisti C. S. Lewis sanoittaa tilannetta:
Jos ihminen on kristitty, hänen ei tarvitse uskoa, että kaikki muut uskonnot ovat yksinkertaisesti läpikotaisin väärässä. Ateistina sinun on uskottava, että kaikkien maailman uskontojen keskeisin piirre [jonkinlaisen jumalan olemassaolo] on pelkkä suunnaton erehdys.
Jos olet kristitty, olet vapaa ajattelemaan, että jokaiseen noista uskonnoista, oudoimpaankin, sisältyy ainakin jonkinlainen totuuden siemen. Kun olin ateisti, minun täytyi yrittää vakuuttaa itselleni, että suurin osa ihmiskunnasta oli aina ollut väärässä kysymyksessä, joka oli heille tärkein. Kun minusta tuli kristitty, saatoin omaksua avoimemman näkökannan.
Mutta tietenkin kristillinen vakaumus merkitsee ajatusta, että siinä missä kristinusko eroaa muista uskonnoista, se on oikeassa ja ne väärässä. Näinhän laskentokin toimii: yhteenlaskuun on vain yksi oikea tulos ja kaikki muut ovat vääriä, mutta jotkin väärät vastaukset ovat lähempänä oikeaa kuin toiset.– C. S. Lewis, Mere Christianity (HarperCollins, 2001), 35
Lewis puhuu asiaa. Uskontoihin liittyy useita eri totuusväitteitä, ja tarkkaan ottaen ainoastaan ateisti itse toteaa yksioikoisesti, että ne kaikki ovat täysin vääriä. Mutta moni muukin kuin kristitty vastaa myöntävästi kysymyksiin:
- Onko maailmalla Luoja?
- Onko hän ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle?
- Onko hän hyväntahtoinen?
- Onko hän oikeudenmukainen?
- Onko ihmisellä velvollisuuksia tätä olentoa kohtaan?
- Ratkeavatko maailman kärsimys ja muut ongelmat kerran?
Kristinuskon näkökulmasta nämä uskonnot ovat näissä kysymyksissä oikeassa, vaikka yhdistävätkin sitten Luojaan keskenään ristiriitaisia ja kyseenalaisia piirteitä, kuvaavat ihmisen ja Luojan suhteen tilaa eri tavoin ja tarjoavat eri ratkaisuja ihmisen syntiongelmaan, mikäli moista ongelmaa on edes olemassa.
Ainoa katsantokanta, jonka mukaan yksikään uskontojen totuusväite yliluonnollisesta ei pidä paikkaansa, on ateismi. Tällainen positio on melko mustavalkoinen – ja tarkkaan ottaen myös ylimielinen. Lewisin laskentovertaukseen sovitettuna ateisti tuntuu väittävän, ettei yhteenlaskuun löydy vastausta lainkaan eikä mikään tarjotuista tuloksista ole siis sen lähempänä ”oikeaa” kuin toinenkaan. Kuinkas järkevää sellainen on?
Vaikeassa olemisen oikeus
On houkuttelevaa mutta hyödytöntä vinoilla toiselle yksinomaan siitä, että hän katsoo olevansa oikeassa. Jokainen nimittäin ajattelee niin – täysin asiasta tai valitsemastaan puolesta riippumatta. Onhan melko ilmeistä, että jos ajattelisin olevani väärässä kysymystä X koskevassa mielipiteessäni, luopuisin siitä ja vaihtaisin kantaan, jota pidän oikeana.
Tämä kognitiivinen piirre on niin väistämätön, että se johtaa nk. esipuheparadoksiin (engl. Preface Paradox): on todennäköistä, että olet ainakin jossakin uskomuksessasi väärässä. On siis nöyrää ja älyllisesti hyveellistä myöntää, että kirjoittamasi kirja sisältää yhden tai useamman virheen.
Mutta kun kirjan kaikki tuhat väitelausetta käydään yksitellen läpi ja tiedustellaan, onko virhe kenties tässä, vastaat joka kerta kieltävästi. Jokainen väite yksinään on mielestäsi tosi, sillä muuten et esittäisi sitä. Toisaalta uskot vakaasti, että jossain on virhe; toisaalta uskot, ettei mikään yksittäinen väite ole se virheellinen.
Ei siis ole lainkaan olennaista (tai naurettavaa), että sinä, minä ja sata muuta olemme eri mieltä jostakin kysymyksestä, mutta jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Olennaista on se, millä perusteilla kukin kuvittelee olevansa oikeassa – ja siinä kohtaa voi käydä ilmi, että toisten perusteet ovat huomattavasti paremmat.
Jumalaa ei tee olemattomaksi pelkästään se, että tuhat kulttuuria yhdistää häneen eri ominaisuuksia. Tällainen pyrkimys muistuttaa ”minä kiellän vain yhden jumalan enemmän kuin sinä” -huutelua, jonka lukuisat ongelmat on käsitelty toisaalla. Asiasta voidaan ehkä laatia jonkinlainen epäselvyys- tai divine hiddenness -argumentti, joka kyseenalaistaa Jumalan hyväntahtoisuuden, mutta ateismia ei suinkaan ole todistettu.
Ja jos ainoa todiste on se, että kukin katsoo olevansa oikeassa, ei puuhassa ole päästy edes alkuun.
Ei hassumpaa pohdintaa. Kiitos vaivannäöstäsi!