Oppi kuolemanjälkeisestä rangaistuksesta, käsitetäänpä se oikein tai väärin, on jatkuvan kritiikin kohde. Ihmisten ”ikuinen kiduttaminen”, varsinkin rajallisten rikkomusten tai ”pelkkien väärien uskomusten” tähden, on rakastavalta Jumalalta julmaa ja epäoikeudenmukaista. Adventistit, Jehovan todistajat ja nykyään myös monet evankeliset protestantit väittävätkin kadotettujen viimein raukeavan tyhjiin. Toiset syleilevät universalismia: lopulta kaikki pelastuvat.
Jeesuksen ja apostolien opetus torjuu molemmat yllä mainitut näkemykset, mutta sitäkin voi vääristellä. Keskiaikaisesta Dante-kuvastosta huolimatta helvetti ei ole paholaisen oma valtakunta – infernaalinen kidutuskammio, jossa hän piruineen vastaa syntisten rääkkäämisestä. Pikemminkin se on eristysselli, jossa saatana kärsii omaa rangaistustaan (Matt. 25:41, Ilm. 20:10).
Häpeää kivun sijaan
Helvetin keskeinen piirre ei ole kidutus, vaan kadotus. Ihmiset, jotka ovat julkealla kapinallaan häväisseet Jumalaa ja toisia hänen kuvakseen luotuja olentoja, menettävät tämän aseman ja kaiken kunniansa. Heidät suljetaan pois Jumalan yhteydestä – elämästä, ilosta ja rakkaudesta – ja heitetään todellisen ihmiskunnan ulkopuolelle ”ulos pimeyteen” (Matt. 8:12). Jeesuksen mainitsema itkeminen ja hampaiden kiristely eivät olleet tuskaa kokevien, vaan julkisesti häväistyjen ja kasvonsa menettäneiden ihmisten reaktio.
Näin on myös helpompi ymmärtää, kuinka Jeesuksen muutaman tunnin kärsimys sovitti ihmisten mittaamattoman velan. Kyse ei ole kivun määrästä. Ristiinnaulitseminen on häpäisyrituaali, johon suostumalla Jeesus kärsi meille kuuluvan häpeän. Tästä ”häpeästä välittämättä” Jeesus kesti ristin (Hepr. 12:2) ja kuittasi kunniavelan, jonka maksamiseen yksin hänellä oli Jumalana riittävästi valuuttaa.
Tietoinen rikoksenuusija irrallaan
Keskeistä on sekin, että rangaistus on ehdottoman oikeudenmukainen. Jeesus ja apostolit pitävät annettuna, että jokainen toimii jatkuvasti vastoin sitä, minkä sisimmässään tietää oikeaksi, eikä voi millään puolustaa itseään. Häpeää kärsitään suhteessa pahuuden syvyyteen (Matt. 11:22–24), mutta yksikään kadotettu ei ole viaton. Ellei tulos ole täysin ansaittu, kyse ei ole Raamatun kuvaamasta helvetistä.
Kadotus ei ole ikuinen, vaan päättymätön rangaistus. Millä tahansa hetkellä tuomio on kestänyt vain rajallisen ajan. Kohtuutonta tämä on vain, jos syyllisen rikokset loppuvat joskus. Mutta entä jos elinkautisvanki jatkaa kapinaansa telkien takana? Silloin tuomioon lisätään jatkuvasti uusia päiviä.
On helppo luulla, että kadotetut tunnustavat olevansa syyllisiä, tuntevat syvää surua ja katumusta valinnoistaan, mutta eivät saa toista tilaisuutta, vaikka haluaisivat. Ajatus on sikäli outo, ettei syntinen maan päälläkään myönnä pahuuttaan. Hän etsii Jumalaa (jos etsii) vain siksi, että Jumala vetää häntä hellittämättä puoleensa. Kun tämä vihdoin jättää ihmisen rauhaan itse valitun pahuuden valtaan, tunnistaisiko hän tilansa selkeämmin ja katuisi sitä vilpittömämmin kuin koskaan ennen? Se edellyttäisi ennennäkemätöntä luonteen hyveellisyyttä.
Onko typeryksen tuhoaminen myötätuntoa?
Paradoksaalista ja pelastetun näkökulmasta järjetöntä onkin, että kadotetut takertuvat kapinaansa ja pitävät vankilan ovea kiinni sisältäpäin. Aseiden laskeminen ja Jumalan eteen nöyrtyminen olisi vielä vastenmielisempää kuin elämä erossa hänestä ja todellisesta elämästä. Pelastuminen on mahdotonta, jos olento turmelee itsensä pisteeseen, jossa se ei enää tahdo tulla pelastetuksi. On tyhjää puhetta vaatia, että ihmisen on saatava tulla Jumalan yhteyteen tulematta hänen yhteyteensä.
Eikö olisi armollisempaa tuhota tällaiset ihmiset kokonaan? Ei suinkaan. Suhteessa rikokseen olisi kohtuutonta riistää iäksi olemassaolo olennolta, joka ei tahdo menettää ainoata, mitä sillä on jäljellä. Annihilaatio ei myöskään kunnioittaisi yksilön tekemää (ja jatkuvasti uusimaa) moraalista valintaa, vaikka se onkin objektiivisesti tarkastellen mieletön.
C. S. Lewisin kuvaus kadotuksesta kirjassa Suuri avioero on mielestäni hyvin osuva. Helvetti on laaja harmaa hökkelikaupunki, jonka asukkaat eivät voi sietää toisiaan, loittonevat jatkuvasti kauemmas… ja syyttävät kohtalostaan kaikkia muita paitsi itseään.
Teksti on aikaisemmin julkaistu OPKOn Arkki-lehden numerossa 3/2025.