Vertauskuvallista?
Katsaus Raamatun sanoman kirjaimellisuuteen

luotu 30.9.2008 klo 14:24

muokattu 22.4.2009 klo 08:22

---

 

Mistä on kysymys?

Viestinnän teoriaa

Tyylilajeista

Hyperbola

Metonymia

Metafora

Vertaus

Oikaisuja

Yhteenveto

Mistä on kysymys?

Raamatun ja sen luotettavuuden kimppuun käydään jatkuvasti. Sekä teologit että epäilijät kyseenalaistavat tekstien uskottavuuden, todenperäisyyden ja luotettavan taltioinnin. Uskoonsa ja Herransa seuraamiseen sitoutuneita kristittyjä ymmärrettävästi hirvittää tällainen Raamatun repiminen. Onhan kyseessä kirja, jota pidetään Jumalan ilmoituksena ja sen vuoksi ehdottoman luotettavana tietolähteenä hänestä, hänen tahdostaan ja hänen aiemmista teoistaan.

Tämän vuoksi monet kristityt pitävät ilmiselvänä, että Raamatun on oltava virheetön ja ehdottoman tosi. Kaiken, mitä sen lehdiltä löytyy, on pidettävä paikkansa kirjaimellisesti. Jos sekaan hiipii virhe tai jos teksti ”ei tarkoita, mitä sanoo”, koko kirjan sanoma voidaan kyseenalaistaa. Näkemys muotoillaan yleensä seuraavasti:

Itse uskon että jokainen kohta Raamatussa on täyttä totta ja Jumalan Sanaa!^[1]

Kyllä mä uskon Raamattuun Jumalan Sanana. Ja jos sieltä alkaa erotteleen osia, jotka ovat vain vertauskuvia tms. ei todellista, niin aika hyvin siinä tippuu pohja koko Raamatulta ja uskolta.^[2]

Minäkin uskon, että Raamattu on Jumalan Pyhää Sanaa ja joka ikinen sana Raamatussa on täyttä totta!^[3]

Skeptikoille tämänkaltainen asenne tarjoaa runsaasti hupia, sillä Raamatussa on lukuisia kohtia, jotka ehdottoman kirjaimellisesti ymmärrettynä ovat sisäisesti järjettömiä, sovelluskelvottomia, ristiriidassa toistensa kanssa tai synnyttävät teologisia ajatushirviöitä. Näkemystä pyritään kuitenkin kernaasti pitämään ainoana ”tosikristityille” sallittuna näkemyksenä, koska tällöin Raamatulle on paljon helpompi naureskella. Tästä syystä edellä siteerattujen kristittyjen lisäksi myös useimmat vajaa-ajattelijat nostavat metelin, jos joku väittää, että Raamatussa olisi jotakin vertauskuvallista tai tulkintaa vaativaa. Tekstin täytyy ”tarkoittaa juuri sitä, mitä se sanoo”:

[T.] Mannfred [Carlsson] on tietysti osoittanut [raamattu]kritiikkinsä niitä kohtaan, jotka pitävät raamatun tekstiä erehtymättömänä, täydellisenä, virheettömänä jne. sanalla sanoen tekstinä jota pitää lukea niin kuin tekstissä sanotaan. Jos myönnät, että — raamattua pitää tulkita oikein, pystyt tietenkin selittämään kaikki ristiriitaisuudet pois.^[4]

Fundamentalistit ovat yleensä jyrkkiä ihmisiä mutta siinä mielessä rehellisiä etteivät syyllisty ”vertauskuvilla” selittelyyn.^[5]

Toisaalta raamattukritiikki ilmeisesti onnistuu tehtävässään, jos kristityt saadaan myöntämään, että Raamatussa on vertauskuvallista ainesta:

Edelleen täytyy korostaa että [Carlssonin raamattukritiikin] terä kohdistuu nimenomaan kirjaimellisesti Raamattua tulkitseviin, sen vuoksi se voi ärsyttää ns. riviuskovaisia.^[6]

[Carlssonin raamattukritiikissä] on myös selviä puutteita, mutta toisaalta tiettyihin kohtiin takertuminen osoittaa sen, ettei (toisin kuin monet uskovat) kirjaimellisessa tulkinnassa ole järkeä.^[7]

Saanen arvata, mihin tässä jälkimmäisessä menettelyssä pyritään. Pahoin pelkään, että päättelyketju on seuraava:

1. Jotkin kohdat Raamatussa ovat järjettömiä, jos ne täytyy ottaa kirjaimellisesti.
2. Koska niitä ei voi ottaa kirjaimellisesti, ne on tulkittava vertauskuvallisesti.
3. Koska kohdat ovat vertauskuvallisia, niistä ei tarvitse välittää, ne voivat tarkoittaa mitä tahansa, ne eivät ole sitovia, ne lieventävät kristinuskon sosiaalipoliittiseksi pullamössöksi tms.

Selvästikin kohtien vertauskuvallisuuden ajatellaan jollakin tavalla romuttavan tiukkapipoisten kristittyjen koko maailmankatsomuksen.

Tällainen päättely on kuitenkin virheellistä, kuten myöhemmin selviää. Mutta on myös huomautettava, että nykyään yhä useammat kristitytkin lankeavat liberaaliin loveen ja, pääteltyään kuten yllä, antavat palttua Raamatun totuusarvolle:

Raamattu ei todellakaan ole sanatarkka totuus. Raamattu ohjaa totuutta kohti ja se on Raamatun tehtävä. On aivan uskomatonta, että nykyään vielä joku voi sulkea silmänsä raamatuntutkimukselta. Kaikki raamatuntutkimus (jonka voi jotenkin ottaa vakavasti) sanoo, että Raamattu ei suinkaan ole sanatarkasti luettavissa.^[8]

Lisäksi on aina olemassa ns. paniikkivaihtoehto, joka on varsin turvallinen silloin, kun terveen järjen käyttö ja oman raamatunvastaisen maailmankuvan kyseenalaistaminen hirvittävät. Heitetään vain kädet ilmaan ja todetaan:

... jokainen rehellinen ihminen myöntää faktan, että Raamattua voi tulkita erittäin monella tavalla.^[9]

Raamattua voi tulkita monella tavalla ja kukaan ei ole oikeassa...^[10]

Raamattua voi tulkita miten haluaa.^[11]

Onko mitään toivoa saada tästä sotkusta selvää? Yritetään. On oikeastaan lystikästä, että jokainen yllä oleva sitaatti sisältää raskaan asiavirheen. Virheet on korostettu; katsotaan lopuksi, mitä väittämissä on vialla. Voit toki harjoittaa älynystyröitäsi ja pohtia asiaa jo valmiiksi.

Viestinnän teoriaa

Aloitetaan ilmiselvän tosiseikan tunnustamisesta. Raamatussa on kohtia, joita ei ole tarkoitettu ymmärrettävän kirjaimellisesti.

Ennen kuin Raamatun erehtymättömyyden puolustajat haukkovat kauhuissaan henkeä ja alkavat kerätä kiviä (ja skeptikot hihkaisevat ”tiesimmehän me, että se kirja on roskaa”), antakaa minun perustella sanani. Väitteen seuraukset eivät ole haitallisia kristinuskon todenperäisyyden tai Raamatun luotettavuuden kannalta – päinvastoin.

(En halua kirjoittaa uutta hermeneutiikan, tyylilajikritiikin tai viestinnän alkeisopasta. En edes osaisi. Seuraaville väitteille löytyy kuitenkin tukea mainittujen alojen teoksista.)

Kun sanon ”ei ole tarkoitettu ymmärrettävän”, puhutaan jostakin ensiarvoisen tärkeästä: tekstin päämäärästä ja tarkoituksesta. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuka määrää, mitä teksti – olipa kyse Tolkienin Hobitista, uutisotsikosta tai Roomalaiskirjeestä – tarkoittaa?

Voiko Raamatun katkelmalla olla monta eri merkitystä, jopa keskenään ristiriitaista merkitystä? Mikä tai kuka ratkaisee tekstin merkityksen?

Jokaiseen viestintätapahtumaan tarvitaan kolme komponenttia: lähettäjä, viesti ja vastaanottaja. Jos jokin puuttuu, viestintää ei ole. Kirjoitetun tekstin tapauksessa komponentit ovat kirjoittaja, teksti ja lukija. Ainoastaan jokin näistä, ei mikään ulkopuolinen elementti, voi määrätä tekstin merkityksen. Kysymys kuuluukin: mikä näistä? Kun luet Roomalaiskirjettä, saatko sinä lukijana mielivaltaisesti ratkaista, mitä se tarkoittaa, sääteleekö teksti itse omaa merkitystään, vai onko Paavali kirjoittajan ominaisuudessa se, joka määrää, minkä viestin hänen tuottamansa teksti pyrkii välittämään?

Oikea vastaus on viimeinen.^[12] Kirjoittaja on se, joka määrää, mitä teksti tarkoittaa. Hän haluaa viestittää jotakin lukijoille, ja käyttää siihen sovittuja pelisääntöjä, kuten sanastoa, kielioppia ja tyylilajia. Lukijan tehtäväksi jää selvittää, mikä on se merkitys, jonka kirjoittaja on halunnut viestiä.

Tämä tarkoittaa sitä, että mitään tekstiä ei voi tulkita miten tahansa. Jos lukija saisi itse valita, mitä teksti ”hänelle” tarkoittaa, Raamattua voisi todellakin tulkita miten haluaa. Mutta tekstilläpä onkin tarkalleen niin monta merkitystä kuin kirjoittaja on halunnut sillä olevan. Jos lukijan löytämä merkitys poikkeaa kirjoittajan aikomasta merkityksestä, viesti on ymmärretty väärin ja siis myös tulkittu väärin. Tulkinnan on tietenkin oltava oikeutettu, jotta se voisi olla oikea.

Koska teksti on kirjoitettu tietyllä ajan hetkellä ja sen merkitys on kirjoittajan senhetkinen tahdonilmaus, tekstin merkitys ei myöskään voi muuttua. Kirjoittaja voi toki katua sanojaan ja kirjoittaa toisen painoksen, jossa kumoaa joitakin edellisiä väitteitään. Kuitenkin kumottujen kohtien merkitys edellisessä painoksessa on ja pysyy samana. Tämä tarkoittaa sitä, että Roomalaiskirje tarkoittaa tänään prikulleen samaa kuin silloin, kun se kirjoitettiin. Meidän tehtäväksemme jää selvittää, mitä.

Jos kirjoittaja haluaa, että hänen viestinsä ymmärretään oikein, hänen on viestittävä yhteisillä pelisäännöillä, jotka ovat sekä kirjoittajan että lukijoiden tiedossa. Kirjaimet ja sanasto ovat tällaisia välineitä. Paavali kirjoitti kreikan kielellä ja kreikkalaisilla kirjaimilla lukijoille, jotka puhuivat kreikkaa. Kielen osalta heidän oli helppo ymmärtää toisiaan. Kielioppi on myös yhteinen sääntö, jonka noudattaminen edesauttaa ymmärtämistä. Hyvä kirjoittaja muodostaa johdonmukaisia ja kieliopillisesti oikeita lauseita, joilla on parhaassa tapauksessa yksiselitteinen merkitys (ellei tarkoitus ole nimenomaan olla kaksimielinen tai leikkiä sanoilla).

Kulttuuritausta on tekijä, joka vaikuttaa voimakkaasti tekstin merkitykseen – ei vain siksi, että sanat ja ilmaukset tarkoittavat eri asioita eri kulttuureissa, vaan myös siksi, että jonkin asian sanominen tai sanomatta jättäminen on jo itsessään erään tason viestintää. Sen vuoksi on tärkeää tutustua sanakirjan lisäksi Jeesuksen ajan elämään ja tapoihin, mutta siihen emme nyt puutu. Mielenkiintomme kohdistuu tyylilajiin, joka on tässä yhteydessä tärkein pelisääntö.

Tyylilajeista

Usein unohdamme, että kaikki viestintä ei ole tieteellistä raportointia. Tuntematon sotilas on loistavaa proosaa, kertomakirjallisuutta, ja juuri siksi se onkin suomalaisen kirjallisuuden klassikko. Sodan tapahtumista on toki kirjoitettu myös tieteellisiä raportteja; niillä on huomattavasti suppeampi lukijakunta. Huomaa, että Tuntemattoman sotilaan tapahtumat voisivat periaatteessa olla pilkkua myöten totta. Henkilöt olisivat voineet olla olemassa ja sanoa tarkalleen ne sanat, jotka heidän suuhunsa on laitettu. Asian esittämiseen käytetty tyylilaji ei vaikuta esitetyn asian totuusarvoon.

Ottaakseni toisen arkisen esimerkin: rakkauskirje poikkeaa myös tieteellisestä raportoinnista. Ilmaukset ”sydämeeni koskee”, ”en voi elää ilman sinua” ja ”olet aina mielessäni” ovat esimerkkejä hyperbolasta, liioittelevasta kärjistämisestä. Harva tyttö ihastuisi saadessaan kirjeen, joka eksaktiudessaan muistuttaisi kemian assistentin analyysiraporttia.

Rakkauskirjeen sisältämä viesti (mikäli se on vilpittömästi kirjoitettu) on edelleen totta, mutta ei tällä kertaa kirjaimellisesti. Viestiä ei ole tarkoitus tulkita sananmukaisesti, ikään kuin kirjoittaja olisi kuoleman kielissä ja ajattelussaan jumiutunut. Mutta vaikka kirjaimellisessa tulkinnassa ei ole järkeä, oikea tulkinta on silti olemassa. Luetellut ilmaukset eivät voi tarkoittaa mitä tahansa. Tulkinta, jossa

• ”sydämeeni koskee” merkitsee ”haluaisin juustohampurilaisen”
• ”en voi elää ilman sinua” merkitsee ”TPS voitti Jokerit 3–1”
• ”olet aina mielessäni” merkitsee ”pidän pukkihyppelystä sateessa”

on ehdottomasti väärä. Tämä ei ole tapa, jolla kirjoittaja haluaa viestinsä ymmärrettävän!

Viesti, jonka kirjoittaja haluaa välittää, on yksinkertaisuudessaan seuraava: ”Tunnen niin suurta kaipausta sinua kohtaan, että se vaikuttaa häiritsevästi arkisimpiinkin asioihin. Olet minulle hyvin tärkeä ja haluaisin olla usein lähelläsi.”

Lukija, joka tulkitsee kärjistykset tällä tavoin, ymmärtää kirjoittajan tarkoituksen oikein ja muodostaa oikean tulkinnan. Tämä on aiottu viesti, ja jos kirjoittaja todella on tätä mieltä, viesti on totta, joskaan ei sananmukaisesti. Todellisuudessa kirjoittaja luultavasti jäisi henkiin, vaikkei saisikaan nähdä mielitiettyään. Taaskaan todellisen viestin totuusarvo ei kärsi tyylilajin valinnasta. Hyperbolaa käyttämällä kirjoittaja haluaa korostaa kiintymystään ja sitä, kuinka tärkeä vastaanottaja on hänelle.

Ei-kirjaimellisia, ”vertauskuvallisia” ilmaisuja on (Raamatussakin) monenlaisia, esimerkiksi hyperbola, metonymia, metafora ja vertaus. Mitään niistä ei tule ottaa kirjaimellisesti ja alkaa saivarrella: ”Mutta tässähän selvästi sanotaan...”

Mitä nämä käsitteet sitten merkitsevät, ja miten niiden edustamat tyylilajit on tarkoitus ymmärtää?

Hyperbola

Tätä Jeesuksen lausumaa on kauhisteltu Carlssonin raamattukritiikissä neljässä eri paikassa. Yksinkertainen tosiasia on kuitenkin, että Jeesus kärjistää sanottavansa – ja odottaa kuulijoidensa pelaavan samoilla säännöillä eli ymmärtävän asian. Liioitteleva kärjistys, jossa asia esitetään sen merkityksen korostamiseksi voimakkaassa kontrastissa, on nimeltään hyperbola.

Jeesuksen viesti on: ”Minun seuraamiseni on äärimmäisen tärkeää. Sen on oltava sinulle tärkeämpää kuin mikään muu, jopa tärkeämpää kuin lähimmät perhesuhteet. Jos välitätte enemmän siitä, mitä vanhempanne sanovat, kuin siitä, mitä minä sanon, opetuslapseudesta ei tule mitään.”

Tämä on Jeesuksen viestin merkitys, ja sen tärkeyttä korostaakseen hän kärjistää. Hän sanoo: ”Sitoutumisenne minuun on oltava niin ehdotonta, että kiintymyksenne muihin asioihin on kuin vihaa siihen verrattuna.” Tietenkin Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa muun muassa sitä, että kaikkia lähimmäisiä, myös vanhempia, rakastetaan. Mutta kyse on siitä, että Jeesusta on rakastettava monin verroin enemmän.

Jeesuksen sanoja ei siis kuulu tulkita kirjaimellisesti. Mutta huomaa: tämä ei tarkoita, että ne voisi tulkita miten tahansa. Jeesuksen sanoilla on yksi ainoa merkitys, joka yllä on selitetty. Matteus on ymmärtänyt Jeesuksen viestin oikein, ja hän on tulkinnut sen valmiiksi lukijoilleen:

Juuri tässä valuu hiekkaan niiden henkilöiden omituinen toivo, jotka julistavat holhoavasti Raamatun olevan "vertauskuvallinen teos". Jeesuksen sanoja perheen vihaamisesta ei ole tarkoitettu ymmärrettävän kirjaimellisesti. Mutta oikea, ei-kirjaimellinen merkitys ei ole yhtään sen kesympi. Sanojen vertauskuvallisuus ei vesitä niiden voimakasta sisältöä lainkaan. Kristityt voivat kyllä myöntää, että kirjaimellinen tulkinta on järjetön ja että Raamatussa on vertauskuvallista tekstiä. Mutta tästä ei seuraa johtopäätös, ettei Raamattua tarvitsisi lukea, ettei sitä voisi ymmärtää, että Jeesuksen seuraaja voisi tehdä mitä tahansa, että Jeesus ei olisi Jumalan Poika – tai jotain muuta, mitä ilmeisesti toivotaan.

Jeesuksen suora ja kova viesti on, että häntä on rakastettava enemmän kuin ketään muuta. Tämä on hänen sanojensa ainoa oikea tulkinta, eikä se, ettei alkuperäisiä sanoja tule ottaa kirjaimellisesti, tee Jeesuksesta tai kristinuskosta kevyttä ja salonkikelpoista tavaraa. Raamattu ei kärsi. Kristinusko ei kärsi. Ymmärryskään ei kärsi, se voi jopa paremmin: ”Jeesustahan voikin ymmärtää! Hän ei tahdokaan minun hautovan vihaa perheenjäseniäni kohtaan!”

Metonymia

Raamattukritiikissään Carlsson äimistelee, kuinka Salomo kykeni surmaamaan 14 eläintä minuutissa tauotta viikon ajan.

Eihän tämä ole vielä mitään. Jokainen tietää, että Hitler surmasi noin 6 miljoonaa juutalaista. Führerilla oli ilmeisesti teräksinen kunto, sillä hänen on täytynyt surmata 70 juutalaista tunnissa, ainakin yksi joka minuutti tauotta kymmenen vuoden ajan. Salomon viikon mittainen uroteko kalpenee tuollaisen maratonin rinnalla!

Kun sanotaan ”Hitler surmasi”, jokainen ymmärtää lauseen merkityksen. Diktaattorin joukot samaistetaan käskyn antajaan. Kukaan ei tulkitse lehtiotsikoita ”Bush (tai USA) hyökkäsi Irakiin” niin, että presidentti ryntäilisi yksinään aavikolla ase kädessä tai että koko Amerikan väestö olisi värvätty taistelemaan.

Tätä tyylikeinoa kutsutaan metonymiaksi. Olion nimi korvataan jollakin siihen läheisesti liittyvällä: ”luen Tolkienia” (Tolkienin kirjojapas), ”Bush hyökkäsi Irakiin” (armeija sinne hyökkäsi). Kenenkään ei tulisi menettää tervettä ajattelukykyään, kun samaa kirjallista tekniikkaa käytetään Raamatussa.

Metafora

Metaforassa on kysymys siitä, että kahta asiaa verrataan toisiinsa, koska ne ovat olennaisesti samanlaiset joltakin osin. Klassinen esimerkki on idiomi ”laiva kyntää merta”. Tietenkään laiva ei ole aura, eikä sitä käytetä meren saattamiseksi viljelykuntoon, mutta verrattavien asioiden ei tarvitse olla (eiväthän ne edes voi olla) kaikilta osin identtiset. Laiva ja aura halkovat ainetta samalla tavalla, työntävät sitä sivuilleen ja kulkevat eteenpäin. Peltotöitä tehnyt henkilö, joka ei ole koskaan nähnyt merta tai laivaa, voi metaforan avulla saada käsityksen merenkulusta. Asia selittää toista, koska niillä on jokin yhteinen ominaisuus. Esimerkiksi:

Patologinen literalisti alkaa saivarrella: ”Miten kuolleet voivat haudata ketään? Vainajat eivät kykene heiluttamaan lapiota, vaan tarvitsevat itse hautausta!”

Mutta sukulaiset eivät ole kirjaimellisesti kuolleita; Jeesus vertaa heitä vainajiin. Pyyntö saada ”haudata isänsä” tarkoittaa, että poika odottaa kotona, kunnes hänen (mahdollisesti edelleen hyvinvoiva) isänsä on kuollut ja poika on varmistanut perintönsä. Mies pyytää Jeesukselta, että saisi järjestää taloudelliset asiansa turvalliselle tolalle; hän seuraa Jeesusta sitten, kun hänellä on talo, maat ja rahat.

Jeesuksen metafora kuuluu oikein tulkittuna näin: ”Ihmiset, jotka tavoittelevat aineellista hyvinvointia silloin, kun se on ristiriidassa minun seuraamiseni kanssa, ovat joutuneet ratkaisevalla tavalla eroon (kuolleet) siitä, mikä on todella tärkeää. Heissä on jotain kuolettavasti vialla; he eivät ”toimi” kuten elävän ihmisen on tarkoitus. He ovat jo eläessään eräällä tavalla menettäneet henkensä. Älä sinä ole sellainen, vaan seuraa minua.”

Jeesuksen sanoja ei siis tule ottaa kirjaimellisesti. Mutta onko Jeesuksen tarkoittama tulkinta yhtään miellyttävämpi, yhtään pehmeämpi tai jotenkin vesittynyt? Ei todellakaan. Kielikuvien ymmärtäminen aiotulla tavalla ei riisu Jeesuksen sanoista mitään; se tekee niistä selkeämpiä. Mutta on paljon tehokkaampaa ja purevampaa sanoa ”anna kuolleiden haudata kuolleensa” kuin alkaa vuolaasti vääntää asiaa rautalangasta, kuten yllä tehtiin.

Vertaus

Vertaus on pieni tarina, jossa jotakin asiaa havainnollistetaan symbolisen esimerkin avulla. Siinä on hyvin usein sekä allegorian (jokin asia kerrotaan symbolikielellä), analogian (kerrotaan tarina tilanteesta, joka on oleellisesti samanlainen kuin huomion kohteena oleva) että metaforan aineksia.

Keskivertosuomalainen olisi luultavasti sanonut Jeesukselle: ”Kiva tarina, Jeesus. Ottaisitko nyt seuraavaksi vihdoin kantaa tuohon korruptoituneeseen temppelijärjestelmään?”

Mutta Jeesus teki jo niin juuri äsken. Hän kertoi voimakkaan tarinan, josta kuulijan on tarkoitus tunnistaa itsensä. Siinä viinitarha edustaa Israelin kansaa ja viinitarhan omistaja Jumalaa. Omistaja panee tarhurit, kansan hengelliset johtajat, pitämään tarhasta huolta. Mutta tarhurit eivät suorita tehtäväänsä oikein, ja kun omistaja lähettää palvelijoitaan (profeettoja) peräämään hedelmiä, heidät tapetaan. Lopulta tämä lähettää ainoan poikansa, joka Jeesus katsoo olevansa ja ilmoittaa ylipappien tappavan hänetkin. Sitten hän tiedustelee, kuinka tällaisille viinitarhureille mahtaa käydä? Heidät tuhotaan ja viinitarha annetaan toisille.

Käytännössä Jeesus sanoo: ”Koska ette ole pitäneet Jumalan kansasta huolta niin kuin olisi pitänyt, menetätte asemanne, teidät tapetaan ja Jumalan valtakunta siirtyy teiltä pois.”

Tekeekö tämä vertaus oikein tulkittuna Jeesuksesta jonkinlaisen kiiltokuvan, jonka kaikki voivat hyväksyä? Vesittääkö vertauskuvan purkaminen kristinuskon? Kaikkea muuta. Ei ihme, että ylipapit halusivat ottaa Jeesuksen kiinni. Vertaus voi olla hyvin terävä, hyvin väkevä ja hyvin tehokas viestintäkeino – juuri siksi sitä käytettiinkin. Ja se on jälleen kerran totta, joskaan ei kirjaimellisesti.

Oikaisuja

On aika tarkastella aluksi esitettyjä sitaatteja.

Itse uskon että jokainen kohta Raamatussa on täyttä totta ja Jumalan Sanaa!

Kun sanoo jotain tällaista, on oltava varovainen. Esimerkiksi Jobin kolmen ystävän väitteet eivät olleet totta laisinkaan, sillä he saivat melkoiset nuhteet Jumalalta (Job 42:7–8).

Kyllä mä uskon Raamattuun Jumalan Sanana. Ja jos sieltä alkaa erotteleen osia, jotka ovat vain vertauskuvia tms. ei todellista, niin aika hyvin siinä tippuu pohja koko Raamatulta ja uskolta.

Olemme saaneet havaita, että vertauskuvat voivat olla hyvin todellisia ja hyvin tosia. Se, että jokin on vertauskuva, ei tee siitä epäluotettavaa tai valheellista. Kirjoittaja luultavasti tarkoittaakin, että on väärin selittää kirjaimellisiksi tarkoitettuja kohtia pois kutsumalla niitä vertauskuvallisiksi.

Minäkin uskon, että Raamattu on Jumalan Pyhää Sanaa ja joka ikinen sana Raamatussa on täyttä totta!

On taas oltava tarkkana. Yksittäiset sanat eivät voi olla sen paremmin tosia kuin epätosiakaan. Vain (väite)lauseilla voi olla totuusarvo.

[T.] Mannfred [Carlsson] on tietysti osoittanut [raamattu]kritiikkinsä niitä kohtaan, jotka pitävät raamatun tekstiä erehtymättömänä, täydellisenä, virheettömänä jne. sanalla sanoen tekstinä jota pitää lukea niin kuin tekstissä sanotaan. Jos myönnät, että — raamattua pitää tulkita oikein, pystyt tietenkin selittämään kaikki ristiriitaisuudet pois.

Tekstin kirjaimellisuus ja toisaalta tekstin virheettömyys ja täydellisyys eivät ole saman akselin vastakkaisissa päissä. Teksti voi olla täysin erehtymätöntä ja sisältää silti runsaasti värikkäitä kielikuvia ja vertauksia.

Väitteen esittäjän mielestä on epärehellistä peliä vaatia, että Raamattua pitää tulkita oikein, koska silloin kaikki ristiriitaisuudet voidaan selittää. Hyvänen aika! Pitäisikö Raamatun olla sellainen, että sitä saa tulkita täysin väärin, eikä yhtään ristiriitaa synny? Tekstiä ei näet voi lukea tulkitsematta sitä. Jokainen lukija muodostaa aina tulkinnan – myös henkilö, jonka mielestä teksti on luettava "niin kuin siinä sanotaan". Kyse ei ole siitä, tulkitaanko vai ei, vaan siitä, tulkitaanko oikein vai väärin.

Fundamentalistit ovat yleensä jyrkkiä ihmisiä mutta siinä mielessä rehellisiä etteivät syyllisty ”vertauskuvilla” selittelyyn.

Mitähän näin räikeään väärinkäsitykseen voisi vastata? Kirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että on naurettavaa väittää, että ”metaforia” tai ”analogioita” olisi olemassakaan. Eikä tämä vielä mitään; aapisen pykälä ”vertauskuvallinen selitys” on varsinainen vitsi sen valossa, mitä olen juuri yrittänyt selittää.

Edelleen täytyy korostaa että [Carlssonin raamattukritiikin] terä kohdistuu nimenomaan kirjaimellisesti Raamattua tulkitseviin, sen vuoksi se voi ärsyttää ns. riviuskovaisia.

Tämä on mielenkiintoinen harhakäsitys.

Carlssonin raamattukritiikin ensimmäisessä osassa on 212 kohtaa. Niistä noin tusina on ristiriitoja, joiden voidaan katsoa johtuvan siitä, että teksti otetaan yltiökirjaimellisesti vastoin kirjoittajan tarkoitusta. Sen sijaan 130 tapauksessa kirjoittaja ei ymmärrä, mistä tekstissä on kyse tai tekee omia virheellisiä oletuksia, joiden kanssa teksti on ristiriidassa. 70 tapauksessa Carlsson raiskaa tekstiä ja irrottaa puolikkaita lauseita niiden oikeasta asiayhteydestä, jolloin sanojen merkitys muuttuu ratkaisevasti.

Kritiikki ei siis pyri osoittamaan, että vaikka Raamattu on sinänsä fiksu kirja, siinä on vertauskuvallisia kohtia, jotka ovat kirjaimellisesti luettuina järjettömiä. Carlssonin tavoite on osoittaa, että Raamattu ei ole fiksu kirja, vaan epäluotettavaa ja vanhentunutta roskaa kannesta kanteen. Koska menetelmä on surkea, dokumentti epäonnistuu surkeasti.

[Carlssonin raamattukritiikissä] on myös selviä puutteita, mutta toisaalta tiettyihin kohtiin takertuminen osoittaa sen, ettei (toisin kuin monet uskovat) kirjaimellisessa tulkinnassa ole järkeä.

Tämä on tietenkin osittain totta. Kirjaimellisessa tulkinnassa ei ole järkeä, jos kirjoittaja ei ole halunnut sanojaan ymmärrettävän kirjaimellisesti. Mutta jos kalatiskistä löytyy yksi makrilli, kaikkia tiskin kaloja ei suinkaan tule nimittää makrilleiksi. Yhtä vähän tarkoittaa vertauskuvien esiintyminen Raamatussa sitä, että koko Raamattu olisi otettava vertauskuvallisesti.

Kun vertauskuvallinen teksti luetaan vertauskuvallisesti, se ymmärretään oikein. Kirjaimellinen teksti taas on otettava kirjaimellisesti, jotta se ymmärrettäisiin oikein. Jos koko Raamattua aletaan lukea vertauskuvallisesti, tehdään päinvastainen ja yhtä kaamea virhe kuin mihin patologiset literalistit syyllistyvät.

Esimerkiksi seuraava kohta on kirjaimellinen:

• Jakeissa ei ole hyperbolaa. Jos ”hän on noussut ylös” on liioittelua, mikä on todellinen tilanne? ”Hän istuu puolikuolleena?”
• Jakeissa ei ole metonymiaa. Jos ”Jeesus” viittaisi johonkin suurempaan kokonaisuuteen, tuo kokonaisuus olisi myös ristiinnaulittu.
• Jakeiden ainoa metafora on ”nousta ylös” (ἠγέρθη, ēgerthē, ’nousta, herätä’). Mutta se on nimenomaan kielikuva kuolleista heräämisestä, missä kuolema on eräänlaista ”nukkumista”, ”alhaalla”, ja elämään ”herätään” nousemalla ”ylös”; Kun enkeli sanoo, että Jeesus on ”noussut ylös” hän tarkoittaa, että tämä on herännyt ruumiillisesti kuolleista. Jos ei olisi, Jeesuksen makuupaikka olisi edelleen varattu.
• Jakeissa ei ole käytetty vertausta eikä ylipäänsä mitään muuta vertauskuvallista tekniikkaa.

Teksti on historiallista kerrontaa. Enkeli ilmestyy ja ilmoittaa faktat faktoina: Jeesus ristiinnaulittiin, te etsitte häntä, hän ei ole täällä, hän sanoi heräävänsä kuolleista, nyt hän on tehnyt niin, makuusija on tyhjä.

Vastaavaa ”kirjaimellista” tekstiä on Raamatussa erittäin runsaasti. Se ei muutu miksikään vain siksi, että vertauskuvia on käytetty jossakin muualla.

Raamattu ei todellakaan ole sanatarkka totuus. Raamattu ohjaa totuutta kohti ja se on Raamatun tehtävä. On aivan uskomatonta, että nykyään vielä joku voi sulkea silmänsä raamatuntutkimukselta. Kaikki raamatuntutkimus (jonka voi jotenkin ottaa vakavasti) sanoo, että Raamattu ei suinkaan ole sanatarkasti luettavissa.

Raamatuntutkimukselta ei suinkaan sovi sulkea silmiään. Se ei kuitenkaan ole osoittanut, että Raamattu vain ”ohjaisi totuutta kohti”. Se, että kaikkea ei pidä ottaa sanatarkasti, ei tarkoita, ettei mitään pidä ottaa sanatarkasti. Sanatarkasti otetaan ne kohdat, jotka kirjoittaja on tarkoittanut otettavan sanatarkasti.

Se, että tiettyä kohtaa ei pidä ottaa sanatarkasti, ei myöskään tarkoita, että tämän kohdan voisi tulkita miten tahansa. Oikea tulkinta on edelleen olemassa. Jopa puhtaasti kielikuvia ja vertauksia sisältävä dokumentti voi julistaa hyvin räikeästi ja suorasukaisesti yhtä ainoaa ehdotonta totuutta. Vertauskuvallisuus ei tarkoita sitä, että olisi luovuttu totuusväitteiden esittämisestä. Osuvien vertausten kertominenhan on yksi tehokkaimpia keinoja totuusväitteiden esittämiseen!

... jokainen rehellinen ihminen myöntää faktan, että Raamattua voi tulkita erittäin monella tavalla.

Raamattua voi tulkita monella tavalla ja kukaan ei ole oikeassa...

Raamattua voi tulkita miten haluaa.

Kyllä vain: Raamattua voi tulkita monella tavalla. Näistä tavoista yleensä vain yksi on oikea tapa, muut vääriä. Oikea tulkinta on se, joka vastaa kirjoittajan tarkoittamaa viestiä. Jokainen tulkinta, joka ei ymmärrä kirjoittajan aikomusta oikein, on väärä. Raamattua voi siis toki tulkita monella tavalla, mutta niistä suurin osa on vääriä tulkintoja. Lähes minkä tahansa lauseen voi ymmärtää monella tavalla, mutta suurin osa tavoista on silkkaa väärinymmärrystä. Ja tämä ei kai ollut väitteen tarkoitus; tarkoitus oli osoittaa, että kaikki tulkinnat olisivat luvallisia ja oikeutettuja, olivatpa ne miten hulluja tahansa.

Se taas, ettei kukaan olisi oikeassa, on naurettava johtopäätös. Henkilö, joka ymmärtää kirjoittajan alkuperäisen viestin kirjoittajan tarkoittamalla tavalla, on tulkinnassaan ehdottomasti oikeassa. Tämä ei riipu vähääkään siitä, kuinka moni muu ei ymmärtänyt viestiä.

Yhteenveto

Raamatussa on tekstiä, jota ei ole tarkoitettu ymmärrettävän kirjaimellisesti, mutta

1. Vertauskuvia ei voi tulkita miten tahansa. Tekstillä on tarkalleen se merkitys, jonka kirjoittaja on halunnut antaa sille.
2. Raamattu, kristinusko ja Jeesus eivät vesity siitä, että Raamatussa on vertauskuvallista ainesta. Vertauskuvallisen tekstin viesti voi edelleen olla totta ja lisäksi se voi olla erittäin suorasukainen ja vaativa. Kristinuskosta ei tule poliittisesti korrekti ilmiö tai mielivaltaisesti määriteltävä käsite sillä, että väitetään Raamattua vertauskuvalliseksi kirjaksi.
3. Raamattu ei myöskään ole kokonaan vertauskuvallinen. Molemmat ääripäät edustavat älyllistä epärehellisyyttä. Vertauskuvallista tekstiä ei saa väittää kirjaimelliseksi eikä kirjaimellista vertauskuvalliseksi. Kumpaakin tyylilajia esiintyy Raamatussa ja kumpaakin on tulkittava sen omilla ehdoilla.