Kuka sinä olet sanomaan?
Moraalin perustamisongelmasta
luotu 3.7.2025 klo 19:14
Kuva: Kelly, Pexels
Johdanto
Meidän päivinämme suvaitsevaisuus on noussut länsimaissa korkeimman hyveen asemaan. Oikeasta ja väärästä keskusteleminen voi käydä vaikeaksi, kun jokainen ilmoittaa kerkeästi, ettei tahdo tuomita toisia. Monien on vaikeaa edes ymmärtää saati hyväksyä ajatusta, että oikea ja väärä voisivat olla objektiivisia – siis teon itsensä piirteitä eivätkä tekoa tarkkailevan subjektin mieltymyksiä.
Suvaitsevaisuuden trendiä tasapainottaa kuitenkin muuan ilmiö, joka toisinaan onnistuu ajamaan sen edelle: äänekäs vaatimus, että oikeudenmukaisuuden tulisi toteutua yhteiskunnassa. Varsinkin nuorten maailma pursuu aktivisteja ja aktivismin aiheita: ilmastonmuutos, etnisten vähemmistöjen oikeudet, naisten oikeudet, homoseksuaalien oikeudet, transihmisten oikeudet...
En pyri tällä luettelolla sivuuttamaan tai halventamaan ihmisiä, jotka kamppailevat saadakseen mielestään arvokkaat päämäärät toteutumaan. Päinvastoin – pyrin osoittamaan, että jollei tavoite ole luoda tyranniaa, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturien motiivina on oltava aito oikeudenmukaisuus.
Jotta tavoite olisi oikeudenmukainen, jonkun täytyy tällä hetkellä olla aivan objektiivisesti vääryyksien kohteena. Hänellä on oltava objektiivinen oikeus parempaan kohteluun. Silloin on objektiivisesti oikein vaatia, että yhteiskunta tunnustaa epäkohdan ja korjaa asennettaan ja käytöstään.
Koko touhussa on kuitenkin perustavanlaatuinen ongelma, jolla on osuva nimi: perustamisongelma (engl. grounding problem). Sinusta kyllä tuntuu ilmiselvältä, että esimerkiksi viattoman henkilön menehtyminen väkivaltaisen pidätyksen yhteydessä on räikeä moraalinen vääryys. Mutta kuka sinä olet sanomaan, kuten usein kuulee kysyttävän? Miltä pohjalta käsin voidaan väittää, että yksikään teko ylipäänsä on väärin? Onko kyse jostain tunnetta suuremmasta?
Jotta moraalinen rakennusprojekti ei sortuisi, se tarvitsee perustukset.
Yleisiä perustamisyrityksiä
Subjektivismi: minä sanon
Subjektivismiksi kutsutussa näkemyksessä yksilö itse päättää, mikä on oikein hänelle. Perusteltaessa, miksi tietyt arvot tai periaatteet ovat tälle henkilölle oikeita, ei tarvita mitään sen enempää.[1] Mutta kun haeskellaan perustaa kaikkia ihmisiä sitoville, objektiivisille velvollisuuksille, subjektivismi on tavoitteen täysi vastakohta.
Sinusta voi näet tuntua väärältä vaikkapa hakata homoseksuaaleja tai nähdä heitä hakattavan, mutta henkilöstä, jolla on toisenlaiset mieltymykset, se voi tuntua oikealta. Kummassakaan tapauksessa oikeus tai vääryys ei asu objektissa (väkivallassa), vaan yksinomaan subjektissa, joka toiminnasta innostuu tai raivostuu.
Jos jokaisen oma päätös riittää tekemään hänen moraaliarvoistaan ja -velvollisuuksistaan päteviä, kukaan ei voi mielekkäästi syyttää toista väärintekemisestä. Kukaan ei voi valittaa epäoikeudenmukaisuudesta, epäreiluudesta tai edes maailmassa vallitsevan pahuuden ongelmasta. Toisten moittimisesta ja kehumisesta tulee järjetöntä. Kukaan ei voi edes sanoa kasvaneensa paremmaksi ihmiseksi eikä vaatia toista olemaan suvaitsevampi.[2]
Jotta yhteiskunnassa esiintyvät vääryydet voisi tuomita aidosti vääriksi ja rangaistaviksi, tarvitaan jotain järeämpää kuin subjektivismi.
Konventionalismi: yhteiskunta sanoo
Jos yksi henkilö on liian hatara perusta moraalin kivijalaksi, kenties joukko ihmisiä toimisi paremmin? Konventionalismissa moraali on sitä, minkä kulttuuri, yhteisö tai ryhmä päättää olevan oikein. Monet länsimaat ovat esimerkiksi sopineet enemmistöäänestyksellä, että samansukupuolisten parien tulisi saada mennä naimisiin. Yhteisymmärryksen merkiksi asia on kirjattu lakeihin.
Yritys ei kuitenkaan onnistu juuri edellistä paremmin. Kummassakin tapauksessa moraali pysyy suhteellisena ja riippuu vain yhden tai useamman subjektin nykyisestä mielipiteestä. Jos yhteiskunta päättäisi, mikä on aidosti oikeaa ja väärää, katoaisi mahdollisuus ratkaista erimielisten kulttuurien (vaikkapa natsi-Saksan ja Liittoutuneiden) välistä eettistä kiistaa. Itse asiassa olisi järjetöntä sanoa, että jälkimmäinen oli kulttuurina moraalisesti parempi kuin edellinen. Molemmat saivat ratkaista moraalinsa itse.
Lisäksi tämä ratkaisu vetää maton myös oman yhteiskunnan moraalisen uudistumisen alta. Jos oikein on se, mitä yhteisö (tai ainakin sen enemmistö) kulloinkin haluaa, eivät varhaiset orjuuden vastustajat tai homoavioliittojen pioneerit olleet moraalisesti valveutuneita yksilöitä, jotka olivat aikalaisiaan edellä – he olivatkin rikollisia. Hehän yrittivät vaatia kumoamaan sen, mikä oli oikein – siis yllyttivät vääryyteen.
Moraaliset uudistajat väittivät kyllä, että mustien tai homoseksuaalien sortaminen on ”väärin”, mutta konventionalismissa väitteen tueksi ei voi vedota mihinkään korkeampaan periaatteeseen kuin olemassa olevaan lakiin. Vaikka vallitseva hallinto olisi kuinka tyrannimainen, konventionalismista käsin yksikään yhteiskunta tai laki ei voi olla moraaliton. Kaikki, mitä 51 % päättää kohdistaa 49 %:iin, on oikein puhtaasti määritelmän nojalla.
Konventionalistiset pyrinnöt voidaan tietenkin pukea moneen eri kaapuun. Esimerkiksi utilitarismissa teon oikeus tai vääryys ratkaistaan laskemalla teon tuottamien seurausten ei-moraalinen arvo. Tekoutilitaristit keskittyvät yksittäisen teon synnyttämään mielihyvään, sääntöutilitaristit etsivät yleispäteviä sääntöjä, jotka kaikkien noudattamina tuottaisivat eniten mielihyvää.[3]
Kummassakin utilitaristisessa näkemyksessä on vakavia ongelmia. Esimerkiksi intuitiivisesti pahoiksi ymmärretyt teotkin tulisi sallia, jos niistä koituu merkittävää hyötyä suuremmalle väestönosalle. Lopulta jokainen konventionalismin muoto päätyy korottamaan enemmistön mielivallan ja mieltymykset kaiken ylle, olivatpa ne kuinka kammottavia tahansa. Ketään ei myöskään rangaista siksi, että hän teki jotain itsessään väärää; hän vain suututti enemmistön. Tämä muuttaa oikeusjärjestelmän vahvimman oikeudeksi.
Naturalismi: evoluutio sanoo
Monet naturalistit (mm. E. O. Wilson ja Michael Ruse) kiittävät evoluutiovoimia ihmisen luontaisista moraalikyvyistä.[4] Heidän sosiobiologinen lähestymistapansa otaksuu, että yhteistyö on ollut monille lajeille hyödyllistä. Moraaliset tunteet ovat kehittyneet ihmiskunnalle siksi, että oli eloonjäämisen kannalta eduksi pitää ryhmää hyödyttäviä tekoja ”oikeina” ja ryhmää vahingoittavia tekoja ”väärinä”. Pärjäämme paremmin, kun yksilöillä on sisäinen kehote toimia lajille hyödyllisillä tavoilla.
On helppo huomata, että näkemys kuulostaa vahvasti utilitarismilta. Pohjimmiltaan se onkin – se on esi-isien utilitarismia. Sosiobiologisessa etiikassa raiskauksen tapaiset teot eivät ole objektiivisesti vääriä. Ne ovat – tai ovat joskus kaukaisessa menneisyydessä olleet – yhteisöllisesti epämuodikkaita. Nykyihmiset kantavat sisällään pelkkää perittyä tunnetta, evolutiivista jäännettä, joka aiheuttaa yök-reaktion, koska oletettavasti esi-isät hyötyivät samasta vastenmielisyyden tunteesta.
Todelliselle oikeudenmukaisuudelle tämä on varsin heppoinen perusta. Miksi? Ensinnäkin siitä, mikä on, ei voi johtaa sitä, miten asioiden tulisi olla. Suuri osa ihmiskunnasta suhtautuu luonnostaan epäluuloisesti erilaisiin ihmisiin. Sosiobiologisella logiikalla tunteen yleisyys viittaa siihen, että menneisyydessä rasismista saattoi olla yhteisölle hyötyä. Miksi siis yrittää nytkään suitsia rasismia tai nousta sen yläpuolelle? Kriteeriä tunteiden valikoimiseen ei ole.[5]
Naturalistisen näkemyksen puitteissa jokainen vain tanssii geeniensä pillin tahtiin. Ei siis ole mitään mieltä moittia Hitleriä tai ylistää uhrautuvaa henkilöä. Meissä asuva syvä tunne tekojen oikeudesta ja vääryydestä on pelkkä hyödyllinen illuusio, jonka takana ei ole mieltä eikä tarkoitusta. Evoluutiomekanismit eivät tarjoa perustaa moraalille – ne selittävät perustan pois.
Evoluutioselitys voi kenties periaatteessa auttaa ymmärtämään, millainen toiminta oli menneisyydessä hyödyllistä ja miksi tunteet oikeasta ja väärästä ovat säilyneet.[6] Mutta se ei kykene kertomaan, kuinka tai miksi tulevaisuudessa tulisi toimia – varsinkin, kun ihminen ymmärtää tunteidensa järjettömän alkuperän – ja sen on vaikea selittää, mistä moraaliset tunteet alun perin ilmaantuivat.[7]
Lisäksi aito moraali ei ole pelkkää eläimellistä toimintaa. Käytöksen lisäksi moraali tarkastelee intentiota ja motiivia.[8] Varastamisen ja lainaamisen välinen kriittinen ero on toiselta saatu lupa, eikä luvan käsite selity eläimiä tarkastelemalla. Moraali edellyttää mieltä ja monitasoista ajattelua – ei pelkkää pakottavaa tunnetta, jonka viesti on pohjimmiltaan illuusio.
Moraaliplatonismi: ne nyt vain ovat
Olisi mukavaa kyetä oikeuttamaan moraalinen intuitio ja säilyttää mahdollisuus kutsua vaikkapa oikeudenmukaisuutta objektiivisesti oikeaksi ja vauvojen viihteellistä kiduttamista objektiivisesti vääräksi. Vaihtoehtojen vähetessä jotkut kääntyvät moraaliplatonismin puoleen. Tässä näkemyksessä moraaliarvot ja -velvollisuudet kuuluvat yksinkertaisesti maailmankaikkeuden kalustukseen. Rakkaus, reiluus ja auttavaisuus eivät perustu mihinkään; ne vain ovat.[9]
Tämä on toistaiseksi paras tarjolla oleva vaihtoehto, koska se tekee arvoista ja velvollisuuksista aidosti objektiivisia. Moraalinen platonismi kärsii silti vakavista ongelmista. Ensiksikin moraaliarvot, kuten vaikkapa oikeudenmukaisuus, vaikuttavat persoonien ominaisuuksilta. On vaikea mieltää, kuinka ne voisivat ”vain olla olemassa” pelkkinä abstraktioina ilman henkilöitä.
Lisäksi herää kysymys, miksi moraaliset velvollisuudet sitoisivat ihmisiä pelkällä olemassaolollaan? Onhan kivikin samalla tavoin olemassa, eikä sen olemassaolo itsessään pakota ketään mihinkään moraalisessa mielessä. Millä keinoin irrallaan leijuva olio nimeltä armo asettaa minulle velvollisuuden olla armelias? Miksei vastaava abstraktio nimeltä ahneus velvoita minua tavoittelemaan ahneutta, vaan päinvastoin välttämään sitä?[10] Ilman lainsäätäjää kun ei ole lakejakaan.
Moraalinihilismi: niitä nyt ei vain ole
Edellä mainittujen haasteiden edessä monet heittävät kätensä ilmaan perustamisongelmaa pohtiessaan. He purevat hammasta ja myöntävät, ettei minkäänlaisia moraalisia tosiasioita ole olemassakaan. Ihmisten toiveajattelusta huolimatta oikea ja väärä ovat vain puhetapa. Seksiorjien pitämisessä tai kansanmurhien suorittamisessa ei ole mitään objektiivisesti väärää. Siistin yhteiselämän vuoksi ihmiskunnan on vain keksittävä parhaat mahdolliset säännöt ja toivottava, että jokainen tai lähes jokainen suostuu leikkimään niiden mukaan.
Tällainen moraalinihilismi ei kuitenkaan ole elettävissä todeksi. Juuri kukaan ei onnistu uskottelemaan itselleen, ettei perimmäinen moraalinen kompassi sisimmässä oikeasti osoita mihinkään. Juuri kukaan ei kykene välttämään surua – ei ainoastaan surua koetusta menetyksestä, vaan surua menetyksen aiheuttaneesta moraalisesta rikoksesta.
On vaikea olla kaipaamatta aitoa oikeudenmukaisuutta ja ihailematta poikkeuksellista hyveellisyyttä. Itse asiassa moraalinen intuitio on niin selkeä ja vahva, ettei sen todistuksen kieltäminen ole järkevää, ellei siihen löydy aivan poikkeuksellisen hyviä syitä. Ei ole sen mielekkäämpää kieltää moraaliarvojen objektiivista todellisuutta kuin aineellisen maailman objektiivista todellisuutta.[11]
Moraalirealismi: perusta Jumalassa
Reiluuden nimissä on myönnettävä, että nihilismiä lukuun ottamatta kaikissa edeltävissä näkemyksissä on totuuden jyvä. Moraalisena subjektina minun on oltava syvästi tajuinen moraalisista perustotuuksista, mutta tietoisuus ei tee niistä tosia. Enemmistö ihmisistä kannattaa näitä samoja arvoja, mutta konsensuskaan ei tee niistä tosia. Moraalisen intuition seuraaminen on ollut menneinä aikoina ihmislajille hyödyllistä, mutta seikka ei selitä intuition alkuperää eikä sen nykyistä velvoittavuutta.[12] Pitkällä tähtäimellä moraalinen toiminta kyllä tuottaa parhaan lopputuloksen suurimmalle ihmisjoukolle, mutta se on seuraus objektiivisesti oikeaan ratkaisuun sitoutumisesta, ei kriteeri sen valitsemiseen. Ja lopuksi moraaliarvot ovat todella olemassa meistä riippumatta – mutta eivät ilman sitä Persoonaa, joka ilmentää niitä täydellisesti.
Moraalirealismi esittää, että ihmisen intuitio on oikeassa: on olemassa moraaliarvoja ja -velvollisuuksia, jotka voi tuntea eli tietää.
Aihettamme kutsutaan luonnolliseksi laiksi, koska se on sisäänrakennettu ihmisluonnon suunnittelupiirteisiin ja kudottu normaalin ihmismielen rakenteeseen. Toinen syy nimeen ”luonnollinen” on se, että ymmärrämme aivan oikein tuon lain koskevan sitä, mitä se koskeekin – esimerkiksi murhan kieltävä sääntö ei ole pelkkä illuusio tai projektio, vaan aitoa tietoa. Se edustaa tietynlaisen teon tosiasiallista moraalista luonnetta tai luontoa. Tieto luonnollisesta laista ei ole ”sisäsyntyinen”, sillä kukaan ei synny tuon tiedon kera – mutta heti kun lapsi kykenee ymmärtämään ”murhan” ja ”väärän” käsitteet, hän kykenee päättelemään, että murha tosiaan on väärin.[13]
Moraalisen tiedon omaaminen (eli perustellun toden uskomuksen muodostaminen) edellyttää kolmea asiaa. Jotta uskomus olisi tosi, ”tuolla jossain” on oltava jotain tiedettävää, joka lepää objektiivisella perustalla. Jotta kyseessä olisi aito uskomus, mielentilojen on oltava intentionaalisia – suuntautuneita siihen, mitä ajatellaan – ei pelkkiä aivokemian deterministisiä tuotteita. Mielentilojen omistaminen ja käyttäminen vaatii substantiaalista aineetonta minää.[14] Ja jotta uskomus olisi vielä perusteltukin, ihmisen täytyy olla suunniteltu siten, että hänellä on syytä luottaa perustavanlaatuiseen moraaliseen intuitioonsa ja moraalijärkeilyynsä.
On siis helppo havaita, ettei moraali ja laajempi maailmankatsomus kytkeytyvät kiinteästi toisiinsa. Jos sisäinen moraalinen tieto on todellista, kuten moni luonnostaan ymmärtää, tosiseikan kylkiäisinä tulevat moraalin objektiivisuus, sielun olemassaolo ja ihmisen Suunnittelija. Moraalilla ole paikkaa missä tahansa maailmankatsomuksessa. Jos taas ei halua ajatella olevansa suunniteltu tai sidoksissa lainsäätäjään, on teeskenneltävä, ettei todellisuudessa tiedä oikeasta ja väärästä yhtään mitään. Ne ovat saman kolikon kääntöpuolia.
Useimmat tämän pirstoutuneen ja kärsivän maailman asukkaat kaipaavat epätoivoisesti objektiivista oikeaa ja väärää. Paras perusta, jolla seisten nämä käsitteet muuttuvat mielekkäiksi, on Luoja, jonka oma luonne on täydellinen hyvyys, oikeudenmukaisuus ja rakkaus. Ihmisen luonnollinen kyky tunnistaa oikea ja väärä ja reagoida niihin johtuu hänen suunnittelutyöstään. Ihmisen taju moraalisesta velvollisuudesta seuraa velvoitteesta totella tätä lainsäätäjää. Sisäsyntyinen inho ajatusta kohtaan, että yksi yksilö uhrattaisiin kymmenen muun mielihyvän tähden, juontuu siitä, että olemme hänen edustajiaan – että olemme päämääriä itsessään, emme pelkkiä keinoja.
Vastaväitteitä moraalirealismia kohtaan
Ei ole todisteita siitä, että Jumala olisi olemassa. Kukaan ei voi todistaa sitä. Jumala ei siis sovi moraalin perustaksi.
Itse asiassa Jumalan olemassaolon tueksi on paljonkin abduktiivista todistusaineistoa. Hän on paras selitys sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat – alkaen siitä, että ylipäänsä mitään on olemassa, maailmankaikkeuden alulle, kosmoksessa havaitulle hienosäädölle, mielten olemassaololle, elämän syntymiselle elottomasta aineesta ja useille muille todellisuuden osa-alueille. Niihin lukeutuu objektiivisten moraaliarvojen ja -velvollisuuksien olemassaolo, joita jokainen intuitiivisesti tunnistaa. Tietenkään Jumalaa ei voi liimata ad hoc -perustaksi moraalille minkä tahansa sattumanvaraisen maailmankatsomuksen puitteissa.
Onko jokin hyvää siksi, että Jumala sattuu tahtomaan sitä, vai tahtooko Jumala jotain siksi, että se on ulkopuolisen standardin valossa hyvää? Kummassakaan tapauksessa hän ei vaikuta olevan objektiivisen oikean ja väärän mittapuu.
Tämä Euthyfron dilemmana tunnettu muinainen kysymys aiheuttaa pulmia joillekin teistisille ajatusjärjestelmille, esimerkiksi islamille.[15] Kristinuskossa moraalin perustana ei kuitenkaan ole Jumalan mielivaltainen käsky, vaan hänen luonteensa. Se takaa, että hän tahtoo ja käskee aina asioita, jotka ovat sopusoinnussa hänen täydellisen hyvyytensä, pyhyytensä, oikeudenmukaisuutensa ja rakkautensa kanssa, eikä hän tarvitse rinnalleen itsensä ulkopuolista standardia. Jokin on hyvää, koska se on linjassa Jumalan muuttumattoman luonteen kanssa. Näin vältetään dilemman molemmat sarvet.
Raamatussa Jumala käskee suorittaa kaikenlaisia hirmutekoja. Kuinka voit edes ajatella kutsuvasi moista hirviötä hyvän ja oikean standardiksi?
Ongelman voisi tietenkin väistää myöntämällä, että Raamattu on vain ihmisten kirjoittama teos eikä Vanhan testamentin JHVH edusta Jumalan luonnetta asianmukaisesti. Tällainen ratkaisu olisi kuitenkin turhan hätäinen.
Voisi myös huomauttaa, että kristillisen moraalirealismin puitteissa ihmisellä ei ole mielekkäitä edellytyksiä kyseenalaistaa Jumalan hyvyys, koska hänen oma moraalinen arviointikykynsä on lähtöisin juuri siltä olennolta, jota hän arvostelee. Kun Jumalan teot ovat törmäyskurssilla hänen moraalikäsitystensä kanssa, ihmisen on oltava erehtynyt. Toteamus saattaisi kuitenkin muuttaa Jumalan hyvyyden mahdottomaksi tunnistaa. Jumalan kutsuminen hyväksi ei toisi mitään lisää; hän vain on mikä on.
On parempi tarkastella tilannetta siten, että ihmisen rajallinen näkökyky otetaan huomioon. Väitän, että jos ihminen voisi käsittää jokaisen tekijän ja kerrannaisvaikutuksen, joka Jumalan ”julmiin” määräyksiin tietyssä tilanteessa liittyy, ja jollei hänen langennut luontonsa vääristäisi moraaliarvion laatimista, hän myöntäisi, että Jumalan päätökset ovat hänen omankin tajunsa valossa eettisesti hyviä. Kun lopputulos on toinen, ihminen ei yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi tilanteesta tai turmeltunut sydän vääntää hänen arviotaan kieroon.
Epäilijä voisi väittää vastaan, ettei tätä väitettä voi todistaa sen enempää vääräksi kuin oikeaksikaan. Tavallaan hän onkin oikeassa; hyvyyttä määriteltäessä lähestytään ensimmäisiä periaatteita, joita ei lopulta voida oikeuttaa vetoamalla vielä perustavanlaatuisempiin periaatteisiin.
On siis valittava. Ensimmäinen vaihtoehto on tunnustaa, että moraalin perustan on oltava täydellinen olento. Sitten voi pyrkiä ymmärtämään, voisiko tämä olento olla Vanhan testamentin Jumala ja miksi, jos lainkaan, hänen antamansa käskyt loukkaavat pohdiskelijan oikeustajua. Toinen vaihtoehto on yrittää perustaa oikea ja väärä ihmisten monenkirjaviin, epätäydellisiin ja ailahteleviin käsityksiin. Tällä polulla moraalin alle ei löydy kovaa maata, ainoastaan juoksuhiekkaa.
Vaikka oma moraalinen kompassimme ei olekaan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden mittapuu, sen luulisi toki heijastavan Suunnittelijansa luonnetta ihmisten useimmilla ihmisillä useimmissa kysymyksissä enimmän aikaa. On tärkeää voida kokea, että Jumala on hyvä. Jumalan hyvyyttä koskevalle väitteelle voi saada tukea perehtymällä sosiohistorialliseen ja kulttuuriseen taustaan, tutkimalla Raamatun tekstien yksityiskohtia ja pyrkimällä vilpittömään moraaliseen päättelyyn.
Toimimalla näin voi käydä esimerkiksi ilmi, että viattoman kansakunnan teurastamisen sijasta Jumala vihdoin rankaisi kansaa, joka oli vuosisatojen ajan rypenyt insestissä ja eläinseksissä ja polttouhrannut omia lapsiaan. Paljastuu, että alkuperäinen moraaliarvio olikin pinnallinen ja sitä voi ratkaisevasti parantaa.[16]
Yhteenveto
Tämä haavoittunut maailma tarvitsee oikeudenmukaisuutta, rakkautta ja reiluutta. Se tarvitsee ihmisiä, joissa nämä hyveet ruumiillistuvat. Syvällä sisimmässään jokainen tietää, että ”oikean” puolustaminen on enemmän kuin vain omien mieltymysten tai edes enemmistön mielipiteen survomista toisten kurkkuun. Jokainen tietää, että hyvä ja oikea eivät ole pelkkää muistokrääsää, jota ihmiskunnan sisimpään on kertynyt vahvimman eloonjäämisen kamppailusta.
On syytä antautua vakavaan moraalipäättelyyn, jotta nämä tärkeät arvot lepäisivät objektiivisella perustalla. Vain siinä tapauksessa ne sitovat jokaista. Samalla ihminen vapautuu suunnattomasta taakasta toimia itse hyvyyden standardina, joka ei koskaan erehdy. Silloin hän voi antaa anteeksi – ja saada anteeksi.
Lisää aiheesta muualla:
- Moraalirelativismi, osa 1: Johdanto
- Moraalirelativismi, osa 2: Itseinen ristiriita
- Moraalirelativismi, osa 3: Ongelmavyyhti
- Moraalirelativismi, osa 4: Parempi vaihtoehto
